joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta -- vaikkemme
kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain
toisarvoisia asioita -- tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei
voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja
naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei
ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki
katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä
nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken
kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo
näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että
eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs
kohtalo saanut määrätyn suuntansa...
Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi
näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen
kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä
tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää
sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa?
Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai
voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat
luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on
rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti
heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on
toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se
järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen...
Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen
merkki, että tähti tekee sammumista...
Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei
ole enää kysymys tahdosta, -- me olemme tuhansia peninkulmia sen
yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon
kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme
paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me
odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen
tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me
tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain
rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka
eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä
puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset
saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.
Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos
luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja
että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät.
Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut.
Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun
määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat,
kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne
johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla
tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa,
toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä
jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että
seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja
että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme
ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin
rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen,
että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä
jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti
vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa
surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi...
Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me
aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru
kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa
tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet
puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole
vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin
suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me
viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö
suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian
kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus
tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna
juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko
tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista
hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä
varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata
itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat
vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet.
Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on
peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina,
tunteneet yhtäältä _niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet_, ja
toisaalta _kuolleitten voiman_. Taustalla näkyy vain uusi
salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä
kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme
kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme
voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli
äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti.
Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan
ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa;
täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse
vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me
saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse
rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia
määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan
päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja
että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään
ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta
tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät
oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme,
meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään
ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen
katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän
esi-isämme nousemaan -- ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda
-- vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.
Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja
nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari
kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo,
kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta
huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti:
Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen
juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri
mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on
vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden
yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me
nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut
yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava
kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama
viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy
sallimuskin törkeänä ja raakana".
Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me
kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy
vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa
se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut,
mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia
suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten,
että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme
kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan
niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa
määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on
ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino
täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska
maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän
tehtävämme.
XI.
NÄKYMÄTÖN HYVYYS.
Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren
kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata
ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on
yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me
olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla;
mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys,
johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin
suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja
hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja
tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme
ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta...
Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän
toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä.
Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On
kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen
tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me
olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden
me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme
uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me
säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja
me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä
valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä
johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että
mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin
me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi
muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia
voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on
samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei
päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei
meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän
sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on
kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä
lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka
piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain
kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat
leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille
aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa,
katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua
syleilee toistaan kyynelsilmin...
Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset
sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää
itsellään olla _sama tunnonherkkä kohta_. Jollet eläissäsi koskaan ole
kokenut _omaa näkymätöntä hyvyyttäsi_, niin pysähdy tähän, tämä ei
hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa
kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole
olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa,
jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa
jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas
elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen
vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä
näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan
hyviä...
Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi
hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen
tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä
kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä
kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden
lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! -- Olen
vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja
hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista
löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia
siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten
kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä
siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille
voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä,
uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan
olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän
rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin
lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja
seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa
ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita
rakastetun kyynelissä?
Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi
kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan
liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle
puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat
yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten
juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto,
ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla,
kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita
aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa
sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah,
rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten
hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi...
Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin -- puhui hän
edelleen -- ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää
rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten
välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka
omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän
yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä
seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan
tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina
hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä
sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka
osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden
jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää
iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu
vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla
tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit
juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat
peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti
käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen
huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden
rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas
tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat
katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja
että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota
ne eivät vielä tunteneet...
Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain
rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin
sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä
syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa
tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se
samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse
elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka
semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? -- Minä en sitä
tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on
jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan
aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan
liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten
seikkain aloilla, jotka eivät petä...
On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu
noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin
unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa
temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä,
sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe
toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja
kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku
taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin
aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja
eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?
Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:
Eräs nainen -- luullakseni mainitsin siitä äsken -- eräs nainen, jolle
vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä -- sillä vaikka ihminen
kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä
ympärilleen -- eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut
kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden
kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä
tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen
kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin,
että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen,
kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu
vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta
ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on
tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme
mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona
vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken
tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja
kuitenkin _kaikki tapahtui_ tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta
vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet
kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja
sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta,
mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin
tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi
rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia,
huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet
emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon
unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi
meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme _samassa
sielunliikunnossa_ kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa...
Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä,
kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään
läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen
näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi
havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla.
Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee
ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa
pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen
piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole
tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat
poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät
sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä,
jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä
kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän
toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja
kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään
epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun
hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka
eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä
paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi
ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen
paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön
tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön
lauma joka aamu saapuu juomaan.
Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä _rakastaminen_ todella merkitsee.
Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään.
Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja
onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi
uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on
tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat
inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa,
että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta
alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi
vastustaa. Kukapa ei -- jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin
tavallisesti ei huomiota kiinnitetä -- kukapa ei sisimmästään löytäisi
muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei
olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa
yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko
se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta
heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan
siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole
semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä
ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä
hää-aterialle.
Kaikki meidän veljiemme sielut leijuvat lakkaamatta meidän ympärillämme
etsien suudelman tilaisuutta ja odottaen vain saavansa merkin. Mutta
kuinka paljon onkaan niitä olentoja, jotka eivät eläissään ole
uskaltaneet sitä merkkiä antaa! Koko meidän olemisemme onnettomuus on
siinä, että me elämme niin syrjässä sielustamme ja pelkäämme sen
pienempiäkin liikuntoja. Jos me sallisimme sen siellä äänettömässä
valossaan avoimesti hymyillä, niin olisi meidän elämämme jo
ijäisyyselämää. Riittää kun hetkisen harkitsemme mitä se saa aikaan
niinä kalleina minutteina, joina me unohdamme vartioida sitä niinkuin
mielipuolta: esimerkiksi rakkaudessa, jossa me joskus päästämme sen
ulkonaisen elämän ristikoille asti. Ja eikö alkeellisen totuuden mukaan
kaikkien olentojen pitäisi meidän kasvojemme edessä olla samalla lailla
kuin rakastaja on rakastettunsa kasvojen edessä?