ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä
kaikki. "Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen
tekojen osuus suunnaton", sanoo Renan. "Kaikkein alhaisinkin ihminen on
mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja
rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan." Ja me
hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon
jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja
taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet
mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että
kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten
yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka
saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat
keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta
kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut
taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja,
kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te
nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden
tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun
suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset
kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen
hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat
tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden
kerran elämän poluilla tavannut hyljättyä sielua, jolla kumminkin vielä
oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta,
jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni
oli saanut valossa valita? Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan
lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on
tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...
XIII.
SISÄINEN KAUNEUS.
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka
niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka
kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei
ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja
jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi
korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa
sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto.
Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa
kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi
piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti
niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin
luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa eroitus. Tarkatkaa kaikkein
tavallisimpia ihmisiä silloin, kun joku kauneuden pilkahdus osuu heidän
hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he
huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimäisenä huolenaan olevan
saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin
yksin ollessaan useammin kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti.
On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on
välttämättömyyden pakosta kuullut "säveliä jotka saapuivat Kirkkauden
ja Kauhistuksen etäisestä maasta", ja on osannut monena hiljaisena
iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta
kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät
valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on
sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät
hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta,
että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkun
sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen
puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta,
jolla heidän kokoontumisensa tapahtuu. Mutta katso: on sanottu joku
jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku
sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on
rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien
alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä.
Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on
jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa
syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne
elpyvät yhtäkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos
sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma,
kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa,
jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana
sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja
ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse
uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen
syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä
lähtien sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo
jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut
jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä.
Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt
sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta...
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet
ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita
kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne
voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri sen vuoksi
jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää
niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein
alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään
alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi
puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella
muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi
nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran
olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne,
jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä
syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö silloin sen luo,
joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä?
Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa
taikka vain puhdasta pyrkimystä. Ehkä kuulut niihin, jotka hänen
tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun
ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen joka on osannut
nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut
tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä
kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun
sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä
hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät
uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään --
riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan
mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain
ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen
edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja
alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi
kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä
kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta.
Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne
myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy "alkaa".
Miksi ei uskalleta ruveta siksi joka "alkaa"? Kaikki toiset odottavat
meidän ympärillämme malttamattomina, niin kuin pienet lapset satulinnan
edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista,
mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat että joku suuri tulisi
avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota
toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta
lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä
vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut
näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit
ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat,
etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he
ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään
ihmeellistä. He "ovat alkaneet". Kun he itse ovat ensin olleet
kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitäviin kauneuden,
kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi
kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka
kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään _meidän
olemuksemme_ hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran:
"Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut
minuun jotain suurta." Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen
salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi
ja se on, kun sitä on pakoitettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa
rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi,
sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö
olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun
loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa
syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja sen vuoksi
nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää
todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät
olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti
pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja
päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle. Jos tällä
hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita
ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä
iltana vaan olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vaan
olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita.
Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on
siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa
jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa
ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja
kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska
kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää
ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää
yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta
alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi
täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule että se
lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä
mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin,
joka torjuu vastauksen luotaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa
kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei
mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä.
Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin
timantti ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa
sen pois ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja
ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi
siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain sen vuoksi,
ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi
vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sen tähden, että kuulut
laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö
sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne jotka häntä
rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden
olemassaolon ehtona että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa
ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää
ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein
olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä
päivänä: "En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai
yhtäkaikkista vastausta." Ja minä huomasin, että tuolla olennolla,
jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta
kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin
sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka
pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti,
aktivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin,
onko elämä kurjaa vai jumalallista?
Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan,
että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä.
Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista
valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi?
Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus?
Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo
ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan
kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta,
joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja
voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme
sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet
pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut,
eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden
suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?
Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin
luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että
jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa
ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa,
lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille
joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka
vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sen
tähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava
valveilla.
Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa "älyllisestä -- s.o.
jumalallisesta -- kauneudesta" lopettaa Plotinos seuraavasti: "Mitä
meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja
rumia kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä kun
tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme." Mutta tällöin emme
saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme
tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä
tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai
kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös
tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia kun
etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme
sikäli kuin opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään
jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen
itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki
jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein
todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen
kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki
maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet
paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.
Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä,
vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se
ihmisten silmissä näyttää tekevän: "Ne muuttavat kauneudeksi kaikki
pikku seikat mitä niille annetaan." Ihmissielu on todellakin
harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä
pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan
puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä
kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen
valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi
näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai
joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia,
joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin
araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan
koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.
Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se
varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan.
Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se
jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivaloisena ja hupsuna.
Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä. Siellä se
lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita
ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai
tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin
itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään
kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin
kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin
se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota
yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi,
kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, ja (monessako
elämässä sitä avataan?) palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta
muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on
käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole
syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään
yhtymään tähän elämään...
Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa
pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu,
ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko
sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin
kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti
muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaan häiritsisi sielumme uutteraa
askartelua! Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu
siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet,
joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta
muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi
huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle
tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja
surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vaan jonkun
vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa
huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa
nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin
voimiin, jotain lähteensilmää "toisesta maailmasta", josta voit sen
ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et
ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan
toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi
hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden
altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten
matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
"Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme", sanoo
Emerson, "joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta
muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme
syvimmästä taivaan korkeuteen". Tämä on syvempi totuus kuin Emerson
ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä
jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen
toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka
ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä
ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin
suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat
hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa
takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi,
ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on
kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä: onnettomimmilla ja
köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi
hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla
jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole
vaikea päästä niiden joukkoon, "joiden silmät näkevät kukkien peittämän
maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin",
ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin
näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme
kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden
suuri ihmeellinen pääjohde.
Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden
alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa.
Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää
näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden
raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes
anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään,
sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi
kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen
suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava
hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä
kohoamaan korkeuksiin, joilta eivät voi pudota ja joilta ruma teko
putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin lähtöäänkin
eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään
lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä
ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin
kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun
siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan
edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine
aarteilleen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä
sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa
onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien
valossa. Kun siten rakastaa, ei eroita toisistaan kauneutta, joka
muuttuu rakkaudeksi, ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä
tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa.
Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat
meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa
samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin _angelus
unicus_, enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten
rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä
enkelissä, joka kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. --
Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta
todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan
loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja
kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä
kauniiksi kuin vapautettu sielu. "Ellet sen liikutuksen valtaamana,
minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää", sanoo näistä puhuessaan
Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt
lähimmäksi jumaluutta, "ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen
julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi
katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä
mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin
vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei
kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut
kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta
kauneudesta..."