kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon
mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla
harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina
hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon
vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka
yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa,
seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka
vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään,
kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon
hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen,
hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja
valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat;
tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää,
johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä
eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan
silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; -- joskus olen
taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää
paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää
elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö
voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".
Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi
aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä
havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät
liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä,
joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää
siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä
suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen
murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan _Prometeuksesta_ enkä
_Rukoilijoista_, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme
_Choephores_-näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin
näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin
paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana
sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita
vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin _Eumenidit, Antigone,
Elektra, Oedipus Kolonoksessa_. Esipuheessaan _Bereniceen_ sanoo
Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen _Ajax'ia_, jossa ei tapahdu muuta,
kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty
Achilleen aseet. He ovat ihailleet _Filoktetesta_, jonka ainoana
aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse _Oedipus_,
huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi
kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."
Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei
ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin
aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat
toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen
mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa.
Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää
alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa
mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään
lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja
väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan.
Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja
arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia,
tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat,
tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä,
puolihämärässä hartaudessa.
Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen
aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin
jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija
kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa
lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa
luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen
vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja
kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä?
Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa
olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta
ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus,
sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus
ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä
pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti
syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä
siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut
mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen
päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta
vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa
paljastavat pisarat...
Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus
riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko
se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja
selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti
välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät
tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän
sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen
vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat,
kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä
se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun
laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän
kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin
vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen
kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän
totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät
totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille
näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa,
että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä
vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää
puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen
käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan
totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen
ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin
vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina
hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai
mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia
kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä
sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni
asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä
syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka
minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka
ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona
kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana
jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen
muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä
"loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona"
tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi
pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä
silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni,
tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen
sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset
ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla
tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona,
niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi
pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki
"todellisuudessa" tapahtuu?
Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä
jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin
näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen
vuoropuhelu", nimittäin "_Solness rakentajassa_". Kuitenkin on siinä
sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja,
jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija _Solnessissa_
liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin
ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa
lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on
kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan
siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen
rinnalla, mitä hänen on _täytynyt_ sanoa. Hän on vapauttanut eräitä
sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän
itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa
Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri --
näettekös -- se on _se_, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja
siinä on antautumien -- joko sitten tahtoi tai ei."
Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat
luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä
sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka
he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja
Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa
tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea
sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen
miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä
muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan,
niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan,
toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä
tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni
saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen
tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen.
Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle.
Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan
tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen
kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan
hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita,
niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat
tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa
ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa
taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia
tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin.
Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän
sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me
olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon
ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.
Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin
kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen
ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me
sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me
sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on
meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa
samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja
puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään...
Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa
ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään
muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin
lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa
unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen
lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman
elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako,
että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen
hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä,
syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet...
X.
TÄHTI.
Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen
runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten".
Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet
ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet
jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren
muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin
niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä
niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen
luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina
ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään
ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se
on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen
salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta,
että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein
hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein
aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli
kaikkein kauhistavin.
Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai
kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä
mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä
vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu
kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä
sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se
ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista
kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi
kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus
käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan,
vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä
käsittämättä.
Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan
näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja
murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme
syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on
ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on
ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan
hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen.
Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita;
mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin
valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata
on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut
jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun
partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole
mitanneet.
Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata
näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää
kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja
entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan
alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat
meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän
ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää
niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.
Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä,
salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja
viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös
kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin
vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän
surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden
alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita
syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen
suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua
loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo
tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa...
Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki
pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien
tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana
uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme
erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden
maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta
tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli
ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima.
Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään
kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on
se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei
pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään
onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se
mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän
tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat
ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut
uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen
polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut
risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä,
näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.
Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset
tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken
näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja
tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen.
Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin
huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se
laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä.
Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin?
Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka
nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on
salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman
huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja
kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan
valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.
Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa
kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät _fey'iksi_ sellaista
ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista
ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä
turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko,
sellainen _fey_, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan
kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in
synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert
Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina
muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä
tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi
voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun
olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme
teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta
elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka
meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun
emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme
nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla
turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä
voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?
Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi
minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento
liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi
sitä tiennyt... Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt
sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen,
mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille
ovelle kolkuttamaan... Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin
kohtalo...
* * * * *
Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on
jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu _ab
intra_. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta
näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän
kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä
ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat
johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä
puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät
puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään
vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja
ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa
meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä
määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä
asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit,
jotka elävät meidän verestämme?
Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään
pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne
sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen
kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja
aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä
asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta
tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat
kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka
tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian
pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa
sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin...
Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen
tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä
suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin
salaperäistä lohdutusta.
Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman
onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet
itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän
olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee.
Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme
hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset
voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää
kaikki taas vapaasti.