vaakalaudalle kaikki suurten viisaitten puheet ja toiselle tuon lapsen
tiedoton viisaus ja sinä saat nähdä, että kaikki se mitä Platon, Markus
Aurelius, Schopenhauer ja Pascal ovat meille ilmoittaneet, ei saa
rahtuakaan hievahtamaan tiedottomuuden aartehistoa, sillä vaiti oleva
lapsi on tuhatta vertaa viisaampi kuin puhetta pitävä Markus Aurelius.
Ja kumminkaan eivät kaikki tuon lapsen tuntemattomat sisäiset aarteet
olisi sitä mitä ne nyt ovat, jollei Markus Aurelius olisi kirjoittanut
kahtatoista Meditatio-kirjaansa. Ehkei ole mahdollista puhua näistä
asioista selvää kieltä, mutta ne joilla on kykyä asettaa omalle
itselleen kyllin syviä kysymyksiä ja jotka osaavat vaikkapa vain
salamanlyönnin ajan elää täysin olemuksensa mukaisesti, ne tietävät,
että asia on niin. Jonain päivänä voidaan saada selville ne syyt, jotka
vaikuttavat sen, että vaikka joku kansanmies ei ikänään ole lukenut
Platonia, Swedenborgia eikä Plotinosta, niin ei hänen sielunsa nyt
olisi sitä mitä se niin erehtymättä on, jolleivät nuo mainitut miehet
koskaan olisi eläneet. Mutta miten lieneekin, niin ainoaltakaan
sielulta ei koskaan ainoakaan ajatus katoa olemattomiin, ja kuka tietää
kuinka monet meistä elävät vain sellaisten ajatusten varassa, joita ei
koskaan ole ilmaistu? Meidän tietoisuudellamme on monta astetta, ja
suurimmat viisaat huolehtivat vain meidän tietoisuudestamme, joka on
melkein tiedotonta sen tähden, että se juuri on tulossa jumalalliseksi.
Tuon transeendentalin tietoisuuden kartuttaminen näyttää aina olleen
ihmisten korkein vaikka tuntematon halu. Että se on heille tietämätöntä
ei merkitse mitään, sillä heille on kaikki tietämätöntä, ja kumminkin
he sieluissaan toimivat niin viisaasti kuin kaikkein viisaimmat. Totta
on että suurin osa ihmisistä vasta kuoleman vaiheilla saa elää pienen
hetken. Kuitenkin tuo mainittu tietoisuus karttuu vain sikäli kuin
karttuu se selittämätön mikä meitä ympäröi. Me pyrimme tietämään
oppiaksemme olemaan tietämättä. Me suurenemme vain sikäli kuin
suurennamme niitä salaperäisiä seikkoja, jotka meitä painavat, ja me
olemme sellaisten orjien kaltaisia, jotka vain sillä ehdolla saavat
elämänhalunsa säilymään, että aina ja masentumatta lisäävät armottomien
kahleittensa painoa...
Noiden ihmeellisten kahleitten historia on meidän oman itsemme ainoa
historia. Sillä me olemme pelkkä mysterio ja se mitä me tiedämme ei ole
mielenkiintoista. Tuo historia ei vielä ole pitkä; se mahtuu muutamille
sivuille ja parhaimmatkin näyttävät pelkäävän sitä. Kuinka harvat
uskaltavatkaan edetä inhimillisen ajatuksen äärimmäisille aloille! ja
sano minulle niiden nimet, jotka olisivat siellä jonkun hetken
viipyneet... Monet ovat sitä luvanneet, ja jotkut ovat yrittäneet,
mutta pian on heiltä loppunut se voima, jota siellä tarvitaan, he ovat
vierähtäneet takaisin ulkonaisen elämän vaiheille, ihmisymmärryksen
tutuille maille, "ja heidän silmäinsä edessä solui kaikki taas vanhaan
tapaan."
On todella vaikeata tehdä kysymyksiä omalle sielulleen ja erottaa sen
heikko lapsenääni ympäröivän turhan melun keskeltä. Ja kumminkin, kun
ajattelemme: kuinka mitättömiä ovatkaan kaikki muut hengen
ponnistukset, ja kuinka kaukana meistä itsestämme käykään meidän
tavallinen elämämme! Voisi sanoa että siellä alhaalla näkyy vain meidän
tyhjien, hajanaisten ja hedelmättömien hetkiemme kuvajainen; mutta
täällä on meidän olemuksemme ainoa kiinnekohta ja itse elämän
olinpaikka. Sinne meidän on alati ja yhä uudelleen paettava. Kaiken
muun me tiedämme jo ennen kuin meille on mitään sanottukaan; mutta
täällä me opimme paljon enemmän kuin mitä puhumalla puhutaan. Ja juuri
kun lause uupuu ja sanat häviävät, kohtaa meidän levoton katseemme
yhtäkkiä, vuotten ja vuosisatain halki, toisen katseen, joka
uskollisesti on sitä odottanut Jumalan tiellä. Silmäluomet värähtävät
yhtaikaa, silmät kostuvat saman mysterion pelottavan suloisesta
kasteesta, ja me tiedämme ettemme enää ole yksin tällä loputtomalla
tiellä...
Mutta mitkä kirjat puhuvat meille tuosta elämän olinpaikasta?
Metafysikot pääsevät tuskin sen rajamerkeille asti ja kun niiden ohi on
menty, niin mitä oikeastaan on silloin jälellä? Joitakin mystikoita,
jotka näyttävät mielettömiltä sen vuoksi, että he ilmeisesti
edustaisivat itse inhimillisen ajattelun luonnetta, jos ihmisellä olisi
aikaa ja voimaa olla tosi ihminen. Vaikka me yli kaiken rakastammekin
tavallisen järjen mestareita, semmoisia kuin Kant, Spinoza,
Schopenhauer ja muutamat muut, niin ei se anna aihetta vieromaan
toisellaisen järjen mestareita, joiden järki on veljellistä järkeä
sekin ja ehkäpä meidän tulevaisuuden järkeämme. Kuitenkin kaikitenkin
he ovat meillä sanoneet asioita, jotka olivat meille välttämättömiä.
Ota syvällisin kaikista tavanmukaisista siveysoppineista tai
sielutieteilijöistä ja katso mitä hän opettaa. Hän puhuu sinulle
rakkaudesta, vihasta, ylpeydestä ja muista meidän sydämemme
intohimoista, ja nuo seikat voivat viehättää meitä hetkisen, niinkuin
poimitut kukat. Mutta meidän todellinen ja muuttumaton elämämme
kulkee tuhannen peninkulman päässä rakkaudesta ja sadantuhannen
peninkulman päässä ylpeydestä. Meillä on _minä_, joka on syvempi ja
tyhjentymättömämpi kuin intohimojen tai puhtaan järjen _minä_. Ei ole
tärkeätä sanoa meille mitä tunnemme silloin kun rakastajattaremme
hylkää meidät. Tänä päivänä hän menee pois, ja meidän silmämme itkee,
mutta meidän sielumme ei itke. Voi sattua, että sielu saa tuosta
tapauksesta tiedon ja muuntaa sen valoksi, sillä kaikki mikä sieluun
saapuu, alkaa heti säteillä. Myös on mahdollista, ettei sielu tiedä
mitään koko asiasta, ja mitäpä siitä silleen on puhumista? Sellaiset
pienet asiat on jätettävä niille, jotka eivät tiedä että elämä on
syvää, Jos minä tänä aamuna olen lukenut La Rochefoucauld'ia tai
Stendhal'ia, niin luuletteko siitä saamieni ajatusten lisänneen minun
ihmisyyttäni tai tehneen minua kauniimmaksi niiden enkelien edessä,
joita minun päivin ja öin on lähestyminen? Kaikki mikä ei kohoa
koeteltua arkiviisautta korkeammalle, se ei kuulu meille eikä ole
meidän sielullemme arvollista. Kaikki mitä opimme ilman tuskaa, tekee
meidät pienemmiksi. Minä hymyilisin vaivaloisesti, jos sinun onnistuisi
minulle osottaa, että olin itsekäs siinäkin kun uhrasin onneni ja
elämäni; mutta mitä on itsekkyys niin monien muiden kaikkivaltiasten
seikkain rinnalla, joiden tunnen itsessäni elävän sanoin kuvaamatonta
elämää? Meidän olemuksemme puhtaat lait eivät löydy intohimojen
vaiheilta. Tulee hetki, jolloin meitä ei enää hyödytä eikä meidän
elämäämme enää liikuta tavallisen tietoisuuden ilmiöt -- jota myös
voisimme sanoa intohimojen tai ensiasteisten suhteiden tietoisuudeksi.
Minä myönnän, että tuokin tietoisuus jossain kohdin on mielenkiintoinen
ja että on välttämätöntä tuntea sen tapoja. Mutta se on vain
pinnallinen kasvi, sen juuret karttavat sitä tulta, joka palaa meidän
olemuksemme keskuksessa. Minä voin tehdä jonkun rikoksen eikä silti
pieninkään henkäys kosketa sen tulen liekkejä; ja taas joku vaihdettu
katse, tulkitsematon ajatus, vaitiolon hetki voi kiihdyttää sen
hirmuisiin loimuihin ja saada sen piilojensa syvyydestä tulvimaan yli
minun elämäni. Meidän sielumme ei tuomitse samoin kuin me; se on
oikullinen ja kätkössä pysyvä. Se voi huomata tuulenhenkäyksen ja
myrsky voi siltä jäädä huomaamatta. On etsittävä sellaista, jota se
huomaa. Siinä on kaikki, sillä siinä olemme me itse.
Niinpä -- palatakseni jälleen tuohon tavalliseen tietoisuuteen, joka
vallitsee niin etäällä meidän sielustamme -- tiedän monta, joita ei
enää ollenkaan hämmästytä esimerkiksi kuvaus Othellon ihmeellisestä
lemmenkateudesta. Se on määräävänä ihmisen ensimäisissä piireissä. Se
on vielä ihailtavaakin, kun varoo avaamasta ovia ja ikkunoita; jos ne
aukenevat, virtaa ulkoa sisään kaikki se tuntematon mikä siellä on
odottanut, ja siinä virrassa varahtaa koko kuva tomuksi. Me kuuntelemme
Maurin ja Desdemonan puhelua ja pidämme sitä täysivalmiina luomana,
mutta emme kuitenkaan voi olla sen ohessa ajattelematta syvempiä
asioita. Tuo afrikalainen soturi elää toista elämää, joka ei riipu
siitä, pettääkö jalo venetsiatar häntä vai eikö petä. Hänen sielussaan
ja hänen olemuksensa ympärillä voi juuri hänen kurjimman epäluulonsa ja
raaimman vihansa hetkellä sattua tuhat vertaa ylevämpiä tapauksia,
joita hänen kiljuntansa ei voi hämmentää, ja lemmenkateuden
pinnallisten kuohujen läpi kuultaa jokin muuntumaton olemus, johon
ihmisnero toistaiseksi vain sivumennen on viitannut.
Siitäkö johtuu kaikkien mestariteosten suruvoittoinen sävy? Niitä
luodessaan on runoilijain täytynyt sulkea silmänsä näkemästä sielunsa
hirvittäviä näköaloja ja vaimentaa sen lukuisat vakavat äänet.
Jolleivät he niin olisi tehneet, olisivat he kadottaneet uskalluksensa.
Ei mikään ole niin masentavaa ja petollista kuin mestariteos, sillä se
osottaa parhaiten ihmisen kyvyttömyyttä päästä tietoisuuteen omasta
suuruudestaan ja arvokkuudestaan. Jollei siinä ohessa jokin ääni meille
ilmoittaisi, että suurimmatkaan kauneudet eivät ole mitään sen rinnalla
mitä me olemme, niin olisi sellainen mestariteos omansa alentamaan
meitä enemmän kuin mikään.
"Sielu", sanoo Emerson, "on korkeampi kuin kaikki mitä siitä voidaan
tietää ja viisaampi kuin mikään sen teoista. Suuri runoilija saa meidät
tuntemaan oman arvomme ja niin me annamme vähemmän arvoa hänen
luomalleen. Paras oppi mitä hän meille antaa on se, että opimme
pitämään halpana kaikkea, mitä hän on tehnyt. Shakespeare vie meidät
niin yleville älyllisen toiminnan maille, että hänen omat rikkautensa
vaikuttavat mitättömiltä niiden rikkauksien rinnalla, joihin siellä
saamme eläytyä, ja niin me tunnemme, ettei se ylevä teos, jonka hän on
luonut ja jonka me hetkittäin kohotamme itsestään olemassa olevan
arvoon; ettei se teos koske asiain todellista luontoa sen syvemmälti
kuin ohikulkijan varjo jotakin kallionkylkeä."
Suurten runoelmien ja suurten murhenäytelmien ylevät huudahdukset eivät
ole muuta kuin salaperäisiä huudahduksia, jotka eivät koske noiden
runoelmien ja näytelmien ulkonaista toimintaa. Ne ovat sisällisen
elämän hetkittäisiä pilkistyksiä ja ne saavat meidät toivomaan jotakin
odottamatonta -- jota me kumminkin niin kiihkeästi odotamme! -- kunnes
ylen tutut intohimot taas peittävät ne lumellaan... Juuri semmoisissa
kohdissa ihmisyys hetkeksi asettuu oman itsensä eteen, niinkuin joku
ihminen jonkun enkelin eteen. Mutta nyt on tarpeellista, että se niin
usein kuin mahdollista asettuu oman itsensä eteen saadakseen tietoa
omasta olemuksestaan. Jos jonkun toisen maailman olento astuisi alas
meidän keskellemme ja kysyisi meidän sielumme jaloimpia kukkia ja
ihmiskunnan aateliskirjoja, niin mitä me hänelle antaisimme. Jotkut,
tietämättä mitä tehdä, viittaisivat filosoofeihin. Joku taas, en muista
kuka, on luvannut tuoda esiin _Othellon, Kuningas Lear'in ja Hamletin_.
Ei, ei, emme me ole mitään semmoista. Ja minä luulen, että meidän
sielumme painuisi syvälle meidän ruumiiseemme ja kuolisi sinne
häpeästä, sillä se tietää kyllä hyvin, etteivät sen näkyväiset
aartehistot ole mitään vieraille näytettäviä ja että ne sisältävät vain
väärennettyjä jalokiviä. Vähäisinkin meistä tuntee yksinäisyyden
hetkinä -- kun hän tietää sen mitä ihmisen pitäisi tietää -- olevansa
oikeutettu toisenlaiseen esittelyyn kuin se minkä mestariteokset
antavat. Me olemme näkymättömiä olentoja. Meillä ei olisi taivaan
lähettiläälle mitään sanottavaa eikä liioin mitään näytettävää, ja
meidän parhaat kauneutemme tuntuisivat yhtäkkiä samanlaisilta kuin ne
poloiset perhemuistot, jotka ovat olevinaan niin kalliita siellä omissa
laatikoissaan, mutta muuttuvat heti niin surkeiksi jos ne vedetään
piilostaan välinpitämättömien silmien katseltaviksi. Me olemme
näkymättömiä olentoja, jotka elämme vain omassa itsessämme, ja tuo
tarkkaavainen vieras menisi pois aavistamatta mitä kaikkea hän olisi
voinut nähdä, jollei meidän suopea sielumme juuri silloin tulisi
väliin. Sielu pakenee niin mielellään pikkuasioita ja sitä on niin
vaikea tavottaa elämän seasta, ja sen vuoksi pelätään kutsua sitä
apuun. Ja kumminkin se on aina läsnä eikä pety koskaan, eikä petäkään
koskaan kun sitä oikein pyytämällä pyydetään. Se näyttäisi tuolle
odottamattomalle lähettiläälle ihmisen yhteenpuristettuja käsiä, hänen
silmiään, jotka ovat täynnä nimettömiä unelmia, ja hänen huuliaan,
jotka eivät mitään osaa sanoa; ja ehkei toinen, jos hän on kyllin
arvokas ymmärtääkseen, silleen enää uskaltaisi kysyä...
Mutta jos hän muita todistuksia tahtoisi, niin veisi sielu hänet niiden
pariin, joiden teot liikkuvat melkein hiljaisuuden rajoilla. Se avaisi
ovet sinne, missä jotkut rakastaisivat sitä sen itsensä vuoksi
pitämättä lukua ruumiin pikku eleistä. He nousisivat yhdessä niille
yksinäisille ylängöille, missä tietoisuus kohoo askelta korkeammalle ja
missä kaikki ne, jotka ovat levottomia itsensä tähden, tarkastellen
kiertelevät sitä suunnatonta rataa, joka yhdistää näkyväisen maailman
meidän korkeampiin maailmoihimme. He menisivät ihmisolemuksen äärille;
sillä missä inhimillinen näyttäisi loppuvan, siinä se todennäköisesti
vasta alkaa; ja sen varsinaiset ja ehtymättömät ainekset löytyvät vain
näkymättömistä, missä alati on oltava varuillaan. Vain niiltä
ylängöiltä löytyy ajatuksia, joita sielu voi hyväksyä, ja aatteita,
jotka muistuttavat sitä itseään ja ovat yhtä järkkymättömiä kuin se
itse. Siellä ihmisyys on saanut hetkisen hallita ja nuo heikosti
valaistut huiput ovat ehkä ainoat merkit, jotka maasta pilkottavat
hengen avaruuteen. Niiden heijastukset ovat todellakin saman värisiä
kuin meidän sielumme. Me tunnemme itsessämme, että kaikki älyn ja
sydämen intohimot vieraan olennon silmissä olisivat joittenkin
kyläriitojen veroisia; mutta ne miehet, joista minä puhun, ovat
teoissaan edenneet intohimojen pienistä oloista ja sanoneet asioita,
jotka jaksavat kiinnittää muittenkin mieltä kuin maallisen seurakunnan
jäsenten. Meidän ihmisyytemme ei saa myyräyhteiskunnan tavoin liikkua
yksin omissa syvyyksissään. Sen on tärkeätä elää niinkuin sen joskus
pitäisi tehdä elämästään tiliä vanhemmille veljille. Omaan itseensä
kiintynyt henki on vain paikallinen kuuluisuus, joka saa matkustajan
hymyilemään. On olemassa muutakin kuin henkeä, eikä henki ole se, mikä
meitä yhdistää maailman kaikkeuteen. On jo aika oppia tekemään ero
hengen ja sielun välillä. Ei ole kysymys siitä mitä tapahtuu meidän
keskuudessamme, vaan siitä mitä tapahtuu meissä, intohimojen ja järjen
yläpuolella. Jollei minulla tuolle toisen maailman olennolle ole muuta
antamista kuin La Rochefoucauld, Lichtenberg, Meredith tai Stendhal,
niin hän katselisi minua samaan tapaan kuin minä katselen jotain
hengettömän kaupungin epätoivoista porvaria, joka minulle haastelee
kaduistaan, avioelämästään tai teollisuudestaan. Mikäpä enkeli kyselisi
Titukselta, miksei tämä nainut Bereniceä tai miksi Andromake lupautui
Pyrrhukselle? Mitä edustaa Berenice, jos vertaan häntä siihen
näkymättömään mikä piilee tuossa kerjäläisnaisessa, tai ilotyttöön,
joka tuossa tekee minulle merkkejään? Joku salaperäinen sana voi
joskus, yksin ja semmoisenaan, edustaa inhimillistä olentoa; mutta
meidän sielumme ei noilla toisilla alueilla ole ilman varjoja ja
kuiluja; ja sinä itse -- pysähdytkö siihen vakavina hetkinä, kun elämän
paino makaa raskaana hartioillasi? Ihminen ei ole noissa seikoissa ja
kumminkin nuo seikat ovat täysiä ja valmiita. Mutta niistä saa puhua
vain itsekseen ja pitää heti vaieta, jos joku vieras illalla kolkuttaa
ovelle. Mutta jos sama vieras yllättää minut juuri kun sieluni etsii
läheisimpien aartehistojensa avainta Pascalilta, Emersonilta tai
Hellolta tai niiltä joiden huolen esineenä on hyvin puhdas kauneus,
niin silloin en sulje kirjaa enkä punastu; ja ehkäpä hän itse siinä
saisi tuntemuksen jostakin hiljaisuuteen tuomitusta lähimäisestä, tai
ainakin tulisi tietämään, ettemme kaikki ole pelkkiä tyytyväisiä maan
asuvaisia.
JOKAPÄIVÄISYYDEN TRAGIIKKA.
On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon
todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän
todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka.
Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen
tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin
piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä
taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä
ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on
kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön.
Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä
äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen
tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja
katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon
välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin
askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa,
joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi
tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet
sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he
ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken
muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi
kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä
soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä
jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti
havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö
minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi
katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian
uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja
normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta
tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi
kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä
lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin
Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan
voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki
ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä
yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko
hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat
onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren
levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat
onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä
vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin
ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin
ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita
paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun
ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö
olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri
silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni
mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa?
Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia
kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain
ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti
uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain
toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on
ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä
kuin kuvanveisto.
Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän
musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä,
mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat
huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan
vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja
henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa
kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan
liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja
sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja
asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa
mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan
auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset
kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja
sellaista lisää ei enää voi kadottaa.
Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset
maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he
sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman
väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää
samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset
väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista
vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren
vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat
tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi...
Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan
esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton
ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä
omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän
rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja
lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä
neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen
järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista,
kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo
kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla,
jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen
vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai
rakastajattarensa?
Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten
minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka
hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella
vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta.
Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en
mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin
joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin
pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin
ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen,
miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.