kirjoitusten olevan puhtaimpia timantteja ihmisyyden ihmeellisessä
aartehistossa; vaikka käännös ehkä onkin tarpeeton, sillä kokemus
näyttää osottavan, että on jotenkin samantekevää tapahtuuko tuo
salaperäinen ajatuksen havainnollistuttaminen valossa vai pimeydessä;
riittää kun se vaan tapahtuu. Mutta kuinka lieneekään, niin mystiikan
totuuksilla on ihmeellinen erikoisuus muiden totuuksien rinnalla: ne
eivät voi vanheta eivätkä kuolla. Jokainen totuus on kerran jonain
aamuna saapunut maailmaan ihanana ja nuorekkaan voimallisena,
ympärillään se tuores ruusulähde, joka on ominainen niille asioille,
joita ei ennen ole sanottu; mutta jos ottaa ja käy läpi kaikki
ihmissielun sairashuoneet, jonne ne kaikki päivä päivältä saapuvat
kuolemaan, niin ei sieltä tapaa ainoatakaan mystillistä ajatusta. Ne
ovat kuin Swedenborgin enkelit, jotka alati käyvät nuoruutensa kevättä
kohden, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta; ja tulkootpa
ne Intiasta, Kreikasta tai Pohjolasta, niin ei niillä ole kotimaata
eikä syntymäpäivää, ja missä ikänä niitä kohtaamme, tuntuvat ne
järkkymättömiltä ja nykypäiväisiltä kuin itse Jumala. Jokin teos
vanhenee vain sikäli kuin se on epämystillinen; sen vuoksi ei tässä
teoksessa ole mitään aikamäärää. Minä tiedän, että se on luonnottoman
musta, mutta minä uskon, ettei rehellinen kunnon kirjailija koskaan ole
hämärä tämän sanan ikuisessa merkityksessä, koska hän itse aina
ymmärtää itsensä ja tavattoman paljon enemmän kuin mitä hän sanoo. Vain
keinotekoiset aatteet kohoovat todellisesta pimeydestä ja menestyvät
vain kirjallisissa aikakausissa ja liian itsetietoisten vuosisatain
teennäisyydessä, kun kirjailijan ajatus pysähtyy tälle puolelle sitä
mitä hän sanoo. Yhtäällä metsän hedelmällinen siimes, toisaalla
luolamainen pimeys, missä vain hämäriä loiseläimiä sikiää. On myös
otettava huomioon se tuntematon maailma, jota hänen on lauseillaan
kirkastettava sanojen ja ajatusten kaksinkertaisten ja puutteellisten
sarveisruutujen lävitse. Kuten on huomautettu, ovat sanat vain
jokapäiväisen elämän tarpeita varten keksityt, ja kun aika-ajoin joku
kuninkaallinen sielu johtaa niitä muualle, käy niitten niinkuin
maankiertäjäin valtaistuimen ääressä: ne tulevat onnettomiksi ja
levottomiksi, hämmentyvät. Ja toisaalta, antaako ajatus koskaan tarkkaa
kuvaa siitä jostakin, joka sen on pannut syntymään, ja emmekö sen
ohessa aina näe jonkin hurjan taistelun varjoa. Se on kuin Jakobin
taistelua enkelin kanssa ja sen hurjuus on riippuvainen sielun ja
enkelin suuruussuhteista. Voi meitä, sanoo Carlyle, jos ei meissä muuta
ole kuin se mitä voimme ilmaista ja tuoda näkyviin. Minä tiedän, että
näiltä sivuilta väikkyy sellaisten esineitten varjoja, joita emme
muista nähneemme, joiden tarpeellisuutta ei tämä munkkikaan ryhdy
selittelemään ja joita emme tunne ennenkuin tapaamme ne elämän toisella
puolen; mutta sillä välin olemme kumminkin tulleet katsoneeksi kauas
etäälle ja se on jo paljon. Minä tiedän myös, että moniaat hänen
lauseensa soluvat kuin läpinäkyvät jääkappaleet hiljaisuuden
värittömällä merellä; mutta ne ovat olemassa, ne ovat vedestä
eristyneet ja siinä kyllin. Tiedän vihdoin, että ne ihmeelliset kasvit,
joita hän siellä hengen huipuilla on viljellyt, ovat erikoisten usvien
ympäröiminä, mutta nuo usvat haittaavat vain niitä, jotka katselevat
alhaalta päin. Jos vaan on rohkeutta nousta ylemmäs niin huomaa kyllä,
että usvat ovat noiden kasvien omaa ilmakehää, ainoata missä ne
voivat versoa suojassa olemattomuudelta. Sillä se on niin hentoa
kasvillisuutta, että se tuskin eroaa siitä hiljaisuudesta, josta se on
mehunsa ammentanut ja johon se tuntuu pyrkivän liukenemaan. Koko tämä
teos on muuten kuin suurennuslasi, jolla katsotaan pimeyttä ja
hiljaisuutta, joskus ei heti erotakaan siellä liukuvien aatteitten
äärimmäisiä puolia. Jotain näkymätöntä kuultaa joskus läpi, ja
ilmeisesti vaaditaan tällöin joltistakin tarkkuutta sen varallapitoon.
Tämä kirja ei ole kovin kaukana meistä; se on todennäköisesti ihan
meidän ihmisyytemme keskuksessa; me vain olemme liian kaukana tästä
kirjasta; ja jos se meistä tuntuu masentavalta kuin erämaa, jos
jumalallisen rakkauden tuskallisuus siinä tuntuu hirveältä ja huippujen
kaipuu sietämättömältä, niin ei se johdu siitä, että teos olisi
yli-ikäinen, vaan me ehkä olemme liian vanhoja, olemme synkkiä ja
masentuneita niinkuin vanhukset lapsukaisen ympärillä; ja on eräs
toinen mystikko, Plotinos, suuri pakana-mystikko, joka ilmeisesti on
meidän suhteemme oikeassa, kun hän sanoo niille, jotka valittavat
etteivät itsetarkastelun korkeuksissa mitään näe: On ensin saatava
näköelin analogiseksi ja samanlaiseksi sen esineen kanssa, jota on
katseltava. Silmä ei koskaan olisi havainnut aurinkoa, jollei se ensin
olisi tullut auringon muotoiseksi; samoin sielukaan ei osaa nähdä
kauneutta, jollei se ensin itse tule kauniiksi, ja jokaisen ihmisen on
aluksi tehtävä itsensä kauniiksi ja jumalalliseksi päästäkseen näkemään
kauneutta ja jumaluutta.
VII.
EMERSON.
"Yksi ainoa on tärkeätä", sanoo Novalis, "ja se on meidän
transcendentalisen minämme etsiminen." Tuon minän me joskus havaitsemme
Jumalan sanoissa, runoilijain ja viisaitten lauseissa, muutamien
surujen pohjalla, unessa, rakkaudessa ja sairaudessa, ja
odottamattomissa tilanteissa, jolloin se etäältä antaa meille merkkejä
ja sormellaan osottaa meidän suhdettamme kaikkeuteen. Muutamat viisaat
ovat siihen ainoaan etsimiseen kiintyneet ja heidän kirjoittamiaan ovat
nuo kirjat, joissa epätavallisuus vallitsee. "Mikä muu kirjoissa olisi
arvollista", sanoo kirjailijamme, "jollei transcendentalinen ja
epätavallinen." He ovat kuin maalareita, jotka pimeässä tavoittavat
yhdennäköisyyttä. Muutamat piirtävät abstraktisia kuvia, jotka ovat
hyvin suuria mutta melkein epäselviä. Toisten on onnistunut kiinnittää
joku asento tai ominainen liike korkeammasta elämästä. Useat ovat
kuvanneet outoja olentoja. Näitä kuvia ei ole erittäin paljoa. Eivätkä
ne koskaan muistuta toisiansa. Muutamat ovat sangen kauniita, ja ne
jotka eivät ole niitä nähneet, ovat koko elämänsä niiden ihmisten
veroisia, jotka eivät koskaan ole olleet päiväsydännä ulkosalla.
Muutamien piirteet ovat puhtaampia kuin taivaan piirteet; ja silloin
näyttävät nuo kuviot meistä niin kaukaisilta, ettemme tiedä ovatko ne
eläviä, vai ovatko ne piirretyt meidän itsemme mukaan. Ne ovat
puhtaiden mystikkojen teoksia, ja ihminen ei niistä vielä tunne
itseään. Muutamat, joita sanotaan runoilijoiksi, ovat puhuneet meille
näistä asioista välillisesti. Erään kolmannen ryhmän ajattelijat ovat
nostaneet vanhan kentauri-tarun askelta ylemmäksi ja antaneet meille
selvemmän kuvan tuosta salatusta yhteellisyydestä siten, että ovat
yhdyttäneet meidän näennäisen minämme piirteet meidän korkeamman
minämme piirteisiin. Meidän jumalallisen sielumme kasvot siellä joskus
hymyilevät sisarensa, meidän inhimillisen sielumme, olan yli, kun se
kumartuu ajatuksen pikku toimiskeluja kohden; ja tuo hymy, joka
sivumennen meille välähdyttää kaikkea sitä mitä on ajatuksen tuolla
puolen, se on ainoa merkitsevä kohta ihmisen töissä ja teoksissa.
Ei ole monta niitä, jotka ovat meille osottaneet, että ihminen on
suurempi ja syvempi kuin ihminen, ja joiden siten on onnistunut
kiinnittää muutamia niistä ikuisista viitteistä, joita me kohtaamme
elämämme joka askeleella, tässä liikkeessä, tuossa merkissä tai
katseessa, puheessa, hiljaisuudessa ja tapauksissa, jotka meitä
ympäröivät. Oppi inhimillisestä suuruudesta on kummallisin kaikista
opeista. Jokainoa ihminen tuntee sen opin, mutta ani harva tietää sen
tuntevansa. Lapsi, jonka tuossa tapaan, ei kykene sanomaan äidillensä,
mitä hän on nähnyt; mutta samalla hetkellä kun hänen silmänsä keksii
minut, hän kumminkin jo tietää kaikki mitä minä olen, mitä olen ollut
ja mitä tulen olemaan, yhtä hyvin kuin minun veljeni ja kolme vertaa
paremmin kuin minä itse. Hän tuntee minut heti menneessä ja tulevassa,
tässä ja toisissa maailmoissa, ja hänen silmänsä taas paljastavat
minulle sen osan, jota minä esitän kaikkeudessa ja ikuisuudessa.
Erehtymättömät sielut ovat langettaneet toistensa tuomion; ja heti kun
hänen katseensa on omaksunut minun katseeni, kasvoni, asentoni ja
kaiken sen äärettömän joka niitä ympäröi ja jonka tulkkeja ne ovat,
niin heti hän tietää, mihin oloihin hän on joutunut; ja vaikkei hän
vielä erotakaan keisarin kruunua kerjäläisen pussista, niin on hän
hetken ajan tuntenut minut yhtä tarkasti kuin Jumala.
On totta, että me jo toimimme kuin jumalat, ja että meidän elämämme
kuluu ikuisten varmuuksien ja erehtymättömyyksien keskellä. Mutta me
olemme sokeitten vertaisia, jotka leikkivät jalokivillä teitten
varsilla; ja tuo mies, joka kolkuttaa ovelleni ja tervehtii minua,
luovuttaa tällöin yhtä ihmeellisiä hengen aarteita kuin prinssi, jonka
olisin pelastanut kuolemasta. Minä avaan hänelle oveni ja hetkessä hän
näkee jalkainsa juuressa niinkuin valtaistuimen korkeudesta kaiken mitä
tapahtuu kahden sielun välillä. Maalaistytön, jolta kysyn tietä,
arvioin yhtä syvällisesti kuin jos anoisin häneltä äitini elämää, ja
hänen sielunsa on puhunut minulle yhtä läheisesti kuin morsiameni
sielu. Hän siirtyi äkisti valtavimpiin salaperäisyyksiin, ennenkuin hän
vastasi minulle; sitten hän, samassa tietäen kaiken mitä minä olen,
levollisesti sanoo minulle, että kylän tie poikkeaa vasemmalle. Jos
olen hetken ajan ollut jossain ihmisjoukossa, niin olen mitään
sanomatta ja ajattelemattani lausunut tuhat tuomiota elävistä ja
kuolleista; ja mikä niistä tuomioista ei pitäisi paikkaansa viimeisenä
päivänä? Tuolla istuu yhdessä huoneessa viisi kuusi olentoa puhellen
sateesta ja poudasta, mutta tuon mitättömän puhelun yläpuolella
tapahtuu kuuden sielun keskustelu, jota mikään ihmisviisaus ei voisi
pelotta lähestyä; ja vaikka sielut puhuvat noiden ihmisten katseissa,
käsissä, kasvoissa ja koko olennossa, niin eivät he koskaan saa tietää
mitä sielut sanoivat. Heidän täytyy kumminkin jäädä paikoilleen siksi
kunnes tuo käsittämätön keskustelu päättyy, ja sen vuoksi heillä
ikävystymisensä ohella on jokin salattu ilo, vaikka he eivät tunnekaan
sitä, mikä heissä kuuntelee kaikkia niitä elämän, kuoleman ja rakkauden
lakeja, jotka kiertävät sitä huonetta kuin ikivuolaat virrat.
Näin on aina ja kaikkialla. Me elämme ainoastaan meidän
transcendentalisen olentomme mukaan, jonka toimet ja ajatukset joka
hetki tulevat esiin sen verhon läpi, joka meitä ympäröi. Minä saan
tänään nähdä erään ystäväni, jota en vielä koskaan ole nähnyt, mutta
jonka työn tunnen ja tiedän, että hänellä on erikoinen sielu, ja että
hän on käyttänyt elämänsä sen ilmi tuomiseen korkeamman älyn
velvollisuuden mukaan. Tunnen levottomuutta, hetki on juhlallinen. Hän
astuu sisään; ja kaikki ne selvitykset, joita hän monien vuosikausien
kuluessa on meille antanut, valahtavat tomuksi kun ovi aukenee hänen
ilmestyessään. Hän ei ole se mikä hän luulee olevansa. Hän on eri
luontoa kuin hänen ajatuksensa. Jälleen saamme todeta, kuinka hengen
lähettiläät aina ovat petollisia. Hän on omasta sielustaan sanonut
sangen syviä seikkoja; mutta sinä pienenä hetkenä, joka on pysähtyvän
ja poistuvan katseen välillä, olen minä saanut tietooni kaiken sen,
mitä hän ei ikänä kykene sanomaan eikä ikänä omassa hengessään
elävöittämään. Tästä puolen hän on jatkuvasti minun vallassani. Ennen
meitä yhdisti ajatus. Nyt me antaudumme toisillemme tuhannen tuhatta
kertaa salaisemman seikan toimesta kuin on ajatus. Vuodesta vuoteen me
odotimme tätä hetkeä; ja tässä me nyt tunnemme, että kaikki on
hyödytöntä ja päästäksemme vaitiolon pelosta me, jotka olimme
valmistuneet näyttelemään toisillemme salattuja ja ihmeellisiä
aarteita, alamme keskustella hetkestä, joka on lyömässä, tai
auringosta, joka on laskemassa, jättääksemme sieluillemme tilaisuuden
ihailla toisiaan ja syleillä toisiaan siinä hiljaisuudessa, jota ei
huulten eikä ajatusten melu koskaan voi hämmentää.
Syvemmältä katsoen me elämme vain sielusta sieluun ja olemme jumalia,
jotka eivät tiedä toisistaan. Minun on tänä iltana mahdoton sietää
yksinäisyyttäni, minä menen ihmisten pariin ja he puhuvat minulle, että
myrsky on hakannut maahan heidän päärynänsä tai että viime kylmät ovat
jäädyttäneet sataman. Sitäkö kuulemaan minä lähdin? Ja kuitenkin minä
kohta palaan sieltä sielu niin täynnä tyydytystä ja voimaa ja uusia
aarteita, kuin jos olisin viettänyt ne hetket Platonin, Sokrateen tai
Markus Aureliuksen seurassa. Se mitä heidän suunsa puhui ei ollenkaan
kuulunut sen rinnalla mitä heidän läsnäolonsa ilmaisi, ja ihmisen on
mahdotonta olla olematta suuri ja ihana. Se mitä ajatus ajattelee ei
merkitse mitään sen totuuden rinnalla, mitä me olemme ja joka varmenee
hiljaisuudessa; ja jos minä olisin ollut viisikymmentä vuotta yksinäni
jollain saarella ja sinne sitten saapuisivat Epiktetos, Goethe ja pyhä
Paavali, niin eivät he osaisi minulle sanoa sen enempää kuin mitä
heidän pieni laivapoikansa ehkä sanoisi samalla kertaa ja
välittömämmin.
Todella on ihmisessä ihmeellisintä hänen peitetty vakavuutensa ja
viisautensa. Kevytmielisinkään meistä ei koskaan naura todellisesti
eikä ponnistamallakaan saa menetetyksi minuttiakaan, sillä ihmissielu
on tarkka eikä tee mitään hyödytöntä. _Ernst ist das Leben_, elämä on
totista, ja meidän olemuksemme syvimmässä ei meidän sielumme vielä
kertaakaan ole hymyillyt. Tahdottoman riehuntamme tuolla puolen me
vietämme ihmeellistä, hiljaista ja hyvin puhdasta ja hyvin turvallista
oloa, johon alati viittaavat ojentuvat kädet, aukenevat silmät ja
toisiansa kohtaavat katseet.
Kaikki meidän elimemme ovat korkeamman olennon salaperäisiä
kumppaneita, emmekä me koskaan tutustu ihmiseen vaan me tutustumme
sieluun. Minä en ole ennen nähnyt sitä kerjäläistä, joka minun
portaillani anoi almua, mutta minä havaitsin muuta: meidän silmissämme
tervehti toisiaan ja rakasti toisiaan kaksi samanlaista kohtaloa, ja
siinä kun hän ojensi kättään, aukeni huoneen pieni ovi hetkiseksi
merelle päin. "Suhteissani lapseeni", sanoo Emerson, "ei minua auta
rahtuakaan kreikka eikä latina, ei mitkään minun tietoni eikä kaikki
minun kultani; vain se mikä minussa on sielua, se yksin merkitsee
jotain. Jos minulla on jokin tahto, asettaa lapsi oman tahtonsa minun
tahtoani vastaan, yhden yhtä vastaan, ja jos niin tahdon, antaa se
minun hävetä, että olen käyttänyt voimaani väärin ja lyönyt sitä; mutta
jos luovun tahdostani ja toimin sielun nimessä, panemalla sen
tuomariksi meidän välillemme, niin lapsen nuorista silmistä katsoo
vastaan sama sielu; se pelkää ja se rakastaa minun kanssani."
Mutta jos on totta, ettei mitättöminkään meistä voi tehdä pienintäkään
elettä ottamatta lukuun sielua ja niitä hengen valtakuntia, joissa
sielu hallitsee, niin totta on myös, etteivät viisaimmatkaan juuri
koskaan tule harkinneeksi sitä ääretöntä, minkä työntää pois joku
aukeeva silmäluomi, kumartuva pää, puristuva käsi. Me elämme niin
kaukana omasta itsestämme, että tuskin tiedämme mitään kaikesta siitä,
mitä tapahtuu meidän olemuksemme näköpiirissä. Me harhailemme
umpimähkää laaksossa emmekä aavista, että jokainen meidän
liikahduksemme toistuu ja saa merkityksensä vuoren huipulla, ja joskus
on tarpeen, että joku tulee meille sanomaan: Kohottakaa katseenne,
nähkää mitä te teette; emme me täällä elä; tuolla ylhäällä me olomme.
Tässä vaihdettiin pimennossa katsetta, tuossa sanottiin sanoja, joilla
ei ollut mitään merkitystä alhaalla vuoren juurella; nähkää mitä niistä
tulee ja mitä ne merkitsevät lumihuippujen tuolla puolen; ja kuinka
meidän kätemme, joita luulemme niin heikoiksi ja pieniksi, kumminkin
joka hetki tavottavat Jumalaan, itse sitä tietämättä. On tullut
muutamia, jotka siten lyövät meitä olalle ja sormellaan osottavat mitä
tapahtuu salaperäisyyden jääkentillä. Heitä ei ole monta. Kolme tai
neljä on tällä vuosisadalla. Viisi tai kuusi on muilla vuosisadoilla;
ja kaikki se, mitä he ovat osanneet sanoa, ei ole mitään sen rinnalla,
mitä tapahtuu ja mitä on meidän sielumme tiedossa. Mutta mitä siitä.
Emmekö me ole sen ihmisen vertaiset, joka menetti näkönsä lapsuutensa
ensi vuosina? Hän on nähnyt olevaisen summattoman näytelmän. Hän on
nähnyt auringon, meren ja metsän. Nyt ne ihmeet ainiaasti ovat hänen
olemuksessansa; ja mitä voisit sinä hänelle niistä puheellasi sanoa,
mitä olisivat sinun poloiset sanasi sen metsämaan, sen myrskyn, sen
aamuruskon rinnalla, jotka yhäti elävät syvällä hänen hengessään ja
lihassaan? Hän kumminkin kuuntelee sinua innokkaana ja ihmeissään, ja
vaikka hän tietää kaikki ja vaikka sinun puheesi tulkitsee noita hänen
tietämiään paljoa puutteellisemmin kuin vesilasi suurta virtaa, niin
sittenkin ne voimattomat pikku lauseet, jotka ihmisten huulilta
putoilevat, saavat hetkiseksi kirkastumaan sen valtameren, sen valon ja
ne hämärät lehdikot, jotka ovat nukahtaneet hänen kuihtuneitten
luomiensa hämyyn.
Tuossa "transcendentalisessa minässä", josta Novalis puhuu, on
ilmeisesti lukemattomia eri puolia, eikä kukaan mystikan moralisteista
ole joutunut tutkimaan samaa kuin toinen. Swedenborg, Pascal, Novalis,
Hello ja muutamat muut selvittävät meidän suhteitamme abstraktiseen,
hienoon ja sangen etäiseen äärettömyyteen. He johtavat meidät niille
vuorille, joiden huiput kaikki tyynni näyttävät meistä luonnottomilta
ja asumiseen mahdottomilta ja joilla meidän hengityksemme usein
salpautuu. Goethe saattaa meidän sieluamme pitkin seesteisten vesien
rannikoita. Markus Aurelius asettaa sen istumaan täydellisen ja
väsähtäneen ihmishyvyyden mäenrinteeseen, taikka toivottoman
alistumisen ylen raskaitten lehvistöjen varjoon. Carlyle, Emersonin
henkinen veli, joka tällä vuosisadalla varottaa meitä laakson toisesta
laidasta, hän antaa meidän olemuksemme harvojen juhlahetkien salamien
tavoin välkähdellä alati valtavan tuntemattoman tummaa ja ukkosjylhää
taustaa vastaan. Hän johdattaa meitä niinkuin myrskyn säikyttämää
laumaa tuntemattomia tulikivilaitumia kohden. Hän ajaa meidät syvimpään
pimeyteen, jonka hän iloiten on keksinyt, ja jossa vain sankarien tähti
ajoittain ja kiihkeästi välkähtää, ja jättää ilkeästi naurahtaen meidät
sinne, alttiiksi mysterioiden laajoille repressalioille.
Mutta siinäpä on samassa Emerson, vaaleanvihreitten niittujen
aamunraikas hyväpaimen, uuden, luonnollisen ja tarttuvan optimismin
mies. Hän ei vie meitä syvyyksien partaalle. Hän ei johda meitä pois
tutuista pikku piireistämme, sillä kaikki sijaitsee saman taivaan alla:
jääkentät, meri, ikuiset lumet, palatsi, navetta, köyhän sammunut liesi
ja sairaan vuode; ja kaikki ne puhdistuvat samojen ikuisten voimien
alaisina.
Monelle hän on tullut juuri sinä hetkenä, jona hänen on täytynyt tulla,
kun uusien ilmoitusten tarve on kehittynyt elinkysymykseksi.
Sankarillisuuden hetket ovat vähemmän näkyväisiä, kieltäymyksen hetket
eivät vielä ole tulleet takaisin; meillä on jälellä vain arkinen elämä
ja kumminkaan emme voi elää ilman suuruutta. Hän on löytänyt melkein
hyväksyttävän tarkoituksen tälle meidän elämällemme, jolla ei enää
ollut perinnäisiä näköalojaan, ja ehkäpä hän on kyennyt meille
osottamaan, että se elämä on tarpeeksi ihmeellinen, tarpeeksi syvä ja
tarpeeksi suuri riittääkseen itse omaksi päämääräkseen. Hän ei niistä
asioista tiedä enempää kuin muutkaan; mutta hänen tekonsa on rohkeampaa
ja hänellä on luottamusta salaperäisyyteen. Pitää elää teidän, jotka
vietätte päiviä ja vuosikausia toimettomina, ajatuksettomina,
valottomina, sillä teidän elämänne on kaikesta huolimatta
käsittämätöntä ja jumalallista. Pitää elää, koska kellään ei ole
oikeutta vetäytyä pois arkiviikkojen henkisistä tapauksista. Pitää
elää, koska joka-ainoalla hetkellä on oma sisäinen ihmeensä ja oma
sanomaton merkityksensä. Pitää elää, koska ei yksikään teko, ei sana,
eikä yksikään liike pääse irti vaatimuksista, joita ei voi selittää
maailmassa, "missä on paljon tekemistä ja vähän tietämistä".
Ei ole mitään suurta eikä pientä elämää, ja Reguluksen tai Leonidaan
teoilla ei ole niin mitään merkitystä kun vertaan niitä johonkin
sieluni salatun olemassaolon kohtaan. Se voisi tehdä mitä hekin tekivät
tai olla tekemättä, sellaiset asiat eivät ylety sen piiriin; kun
Regulus palasi Kartagoon, oli hänen sielunsa varmaan yhtä hajallinen ja
välinpitämätön kuin työhönsä käyvän tehtaalaisen. Sielu on liian
kaukana kaikista meidän teoistamme; se on liian kaukana kaikista meidän
ajatuksistamme. Se elää syvällä meidän olemuksessamme yksinäistä
elämää, josta se ei puhu; eikä niistä korkeuksista, joissa se
vallitsee, enää erota olentojen eroavaisuuksia. Me vaellamme sielumme
taakan alla, eikä sen ja meidän välillä ole mitään suhteellisuutta.
Sielu ei ehkä koskaan aprikoi, mitä me teemme, sen voi lukea jo meidän
kasvoiltammekin. Jos voisi kysyä jonkun toisen maailman älylliseltä
olennolta, millainen on ihmisten kasvojen yhteisvaikutelma, niin hän,
nähtyään heidät ilossa, surussa ja tuskassa, aivan varmaan vastaisi:
_Ne näyttävät ajattelevan jotain muuta_. Ole suuri, ole viisas ja
jalopuheinen. Sillan korvassa almua anovan kerjäläisen sielu ei tule
kateelliseksi, mutta sinun sielusi ehkä kadehtii hänen hiljaisuuttaan.
Sankari tarvitsee arki-ihmisen hyväksymistä, mutta arki-ihminen ei
kaipaa sankarin hyväksymistä, ja hän elää elämäänsä levollisesti
niinkuin se, jonka aarteet ovat hyvässä tallessa. "Kun Sokrates puhuu",
sanoo Emerson, "niin Lysis ja Menexenes eivät ollenkaan häpeä
vaitioloaan. Hekin ovat suuria. Ja Sokrates viittaa heihin ja rakastaa
heitä puhuessaan, koska jokainen ihminen sisältää sen totuuden ja on
itse se totuus, jota kaunopuhuja julistaa. Mutta juuri siitä syystä,
että kaunopuhuja osaa sitä julistaa, tuntuu hänessä tuo totuus asuvan
jo höllemmässä; ja sen vuoksi kaunopuhuja lähestyy noita ihailtavia
vaitiolon miehiä nöyrästi ja kunnioittavasti."
Ihminen himoo selityksiä. Hänelle pitää näyttää hänen elämänsä. Hän
iloitsee, kun hän jossakin tapaa sattuvan tulkinnan jostakin
pikkueleestä, jonka hän teki viisikolmatta vuotta sitten. Tässä ei ole
mitään pikku elettä, vaan on suurin osa meidän arkipäiväisen sielumme
asenteista. Tästä ei löydä sitä ikuisuuden piirrettä, joka on ominainen
Markus Aureliuksen ajattelulle. Markus Aurelius, hän on itse ajattelu
korkeimmassa asteessaan. Mutta kuka meistä muuten elää Markus
Aureliuksen elämää? Tässä on vain ihminen, ei muuta. Häntä ei ole
mielivalloin suurennettu; hän on vain lähempänä meitä kuin
tavallisesti. On Jussi karsimassa puitaan, on Pekka veistämässä
pirttiään, sinä puhumassa minulle elon korjuusta, minä antamassa
sinulle kättä; mutta meidät on asetettu semmoiseen kohtaan, jossa
olemme jumalten kosketuksissa, ja me hämmästymme omia tekojamme. Emme
tienneet, että kaikki sielun kyvyt olivat esillä, emme tienneet, että
kaikkeuden lait odotellen ympäröitsivät meitä; ja niin me käännymme
katsomaan toisiimme, sanattomina, niinkuin ihmeen yllättäminä.
Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän
sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät
hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin
palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan
ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla
pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden
toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään
Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on
meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä
ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin
ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja
arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön.
Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta
meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen
osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun
toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin
tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa
teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä
syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt
oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut
minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt
minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna
minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.
VIII.
NOVALIS.
[Esipuheen katkelma _Saïs'in oppilaiden_ käännöksestä.]
"Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän
näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" -- niin sanoo kirjailijamme. Minä
olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle
eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun
siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat
ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme
ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin.
Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen
varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.
On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen
pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden
kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan
päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten
rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole
toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan
niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on
se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja
mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole
näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat
moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; -- jos joku
niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa,
niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja
selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja
iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja
salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää
kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja
hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla
kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.