kokeneet naisten pahuutta, julistaisivat hekin nuo kokemuksensa ja
samalla perustelunsa, ja jos perustelut ovat päteviä, niin me
hämmästymme ja pääsemme hyvän matkan eteenpäin salaisuutta kohden.
Naiset ovat todellakin suurten näkymättömien seikkojen hunnutettuja
sisaria. He ovat todellakin meitä ympäröivän ikuisuuden lähimpiä
omaisia, ja he yksin voivat sille vielä hymyillä yhtä välittömästi kuin
lapsi isälleen. Heissä säilyy täällä maan päällä meidän sielumme puhdas
suola, niinkuin kallis ja hyödytön jalokivi, ja jos he menisivät pois,
niin jäisi tänne äly erämaata hallitsemaan. Heissä on vielä jumalaisten
alku-aikojen tunnelmaa, ja heidän olemuksensa juuret käyvät suoraan
kohti ikuista rajattomuutta, enemmän kuin meidän miesten. Valitan
todellakin niiden puolesta, jotka naisten tähden valittavat, sillä he
eivät tiedä, missä korkeuksissa liikkuvat todellisen rakkauden
suudelmat. Ja kuinka vähäpätöisiltä naiset kumminkin ohimennen
näyttävät miesten silmissä! Siellä he häärivät pienten asuntojensa
perällä. Tuossa yksi hiukan kumartuu, tuolla toinen nyyhkyttää; kolmas
laulaa ja tuo viimeinen ompelee; eikä kukaan ymmärrä, mitä he oikein
tekevät!... Miehet käyvät heidän luonaan, niinkuin käydään katsomassa
hymyileviä olentoja, ja äly aina esillä, niin että sielu vain
äärimmäisen sattuman toten pääsee mukaan. He, miehet, tekevät
epäluuloisia kysymyksiä; naiset eivät sano heille mitään, sillä he
tietävät jo asiat, ja niin miehet poistuvat olkapäitään kohentaen ja
vakuutettuina, etteivät naiset ymmärrä... "Mutta mikä tarvis on heidän
sitä ymmärtääkään", sanoo runoilija, joka aina on oikeassa; "mitä
tarvitsee ymmärtää noiden autuaitten sielujen, jotka ovat paremman osan
valinneet, jotka ovat rakkauden puhtaita soihtuja tässä maallisessa
maailmassa ja sellaisina loistavat vain templien harjoilla ja
harhailevien laivojen huipuissa, merkkinä taivaallisesta tulesta, joka
kaikkea ympäröi! Sangen usein nuo nuoret sielut rakkautensa pyhinä
hetkinä keksivät luonnon ihania salaisuuksia ja antavat niille oman
tiedottoman lapsekkaan tulkintansa. Viisaat seuraavat heidän jälkiään
poimiakseen kaikki ne jalokivet, joita he viattomuudessaan ja ilossaan
sirottelevat pitkin teitä. Runoilija, joka tuntee heidän tunteensa,
ylistää heidän rakkauttaan ja koettaa laulussaan siirtää tuota
kulta-ajan ituversoa, toisiin aikoihin ja toisiin maihin. Sillä se
mitä hän on sanonut salattujen asiain harrastajista, soveltuu etenkin
naisiin, jotka näihin asti ovat maan päällä säilyttäneet aistia noihin
salattuihin asioihin."
VI.
MAINIO RUYSBROEK.
Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä
Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa
ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On
hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin
vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa
niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin.
Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan "_Hengellisten häitten
koristus_" ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri
sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen
sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua
johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu
vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin
se joka on palannut kuolleista.
Hänen lauserakenteensa on niin kireää, että minä useamman kuin yhden
kerran olen saanut hikoilla sen parissa. Hän esittää jonkun kuvan ja
unohtaa sen siinä samassa. Hän käyttää monasti aivan vääriäkin kuvia,
jotka olisivat mahdottomia jossakin kunnon teoksessa, mutta jotka tässä
saavat selityksensä tekijän kömpelyydestä ja tavattomasta kiireestä.
Useimmat kertomataidon temput ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän osaa
puhua muista kuin sanoin selittämättömistä asioista. Hänellä on tuskin
aavistustakaan filosofisen ajattelun tavoista ja tottumuksista ja
apukeinoista, ja hänen on pakko ajatella vain sellaista, mikä ei kuulu
ajatuksen alaan. Kun hän puhuu meille pienestä luostaritarhastaan, niin
hänen on vaikea kyllin tarkasti sanoa, mitä siellä tapahtuu, ja hän
kirjoittaa tällöin kuin lapsi. Hän haluaa opettaa meille mitä tapahtuu
Jumalassa, ja silloin hän kirjoittaa sellaisia sivuja, joita Platon ei
olisi kyennyt kirjoittamaan. Kaikkialla hänen tuotannossaan vallitsee
suunnaton epäsuhta tiedon ja tiedottomuuden, voiman ja kaipauksen
välillä. Ei ole syytä odottaa häneltä mitään kirjallista teosta; me
saamme nähdä vain humaltuneen kotkan, joka sokeana ja verissään
tempovin liikkein lentää jäisten huippujen yli. Lisään tähän vielä
muutaman sanan jonkinlaiseksi veljelliseksi esipuheeksi. Olen joskus
lukenut teoksia, joita pidetään hyvin vaikeatajuisina, kuten esim.
Novaliksen _Saïs'in oppilaat_ ja _Katkelmat_; Samuel Taylor Coleridge'n
_Biographia litteraria_ ja _Ystävä_; Platonin _Timaios_; Plotinoksen
_Enneadit_; pyhän Dionysius Areopagitan _Jumalaiset nimet_ ja suuren
saksalaisen mystikon Jakob Böhmen _Aurora_; jonka viime mainitun
kirjailijan kanssa Ruysbroekilla muuten on monta yhteisyyttä. En mene
sanomaan, että Ruysbroekin teokset olisivat sen vaikeatajuisempia,
mutta niiden vaikeus on anteeksiantamattomampaa, ne kun käsittelevät
sellaista tuntematonta, johon emme vielä oikein tiedä luottaa. Minusta
on välttämätöntä rehellisesti varottaa niitä, jotka toimettomina
seisovat tämän säännöttömän temppelin kynnyksellä. Sillä tämä käännös
on suoritettu yksinomaan muutamien platonilaisten tarpeiksi. Ken ei ole
lähemmin tutustunut Platoniin ja Aleksandrian uusplatonilaisiin, sen en
luule tätä kirjaa pitkällekään lukevan. Hän luulee joutuneensa
tyhjyyteen, hänestä tuntuu kuin olisi hän yhtämittaa putoamassa
pohjattomaan kuiluun mustien tasaisten kallioitten välitse. Tässä
kirjassa ei ole tavanmukaista ilmaa eikä valaistusta, se on henkisesti
sietämätön niille, jotka eivät ole siihen valmistuneet, Ei pidä
avatakaan sitä pelkän kirjallisen uteliaisuuden tähden; sieltä ei löydy
mitään pikku koruja eikä kielikukkien etsijä hyödy sieltä enempää kuin
napaseudun jäätiköiltä. Minä sanon heille, että se on näännyttävää
erämaata. Sangen vähän he löytävät siitä semmoisia lauseita, joita
voisi ottaa kiinni ja kirjailijamaisesti ihailla; siinä on vain
tulenliekkejä ja jäälohkareita. Ei kannata hakea ruusuja Islannista.
Voi kyllä sielläkin joku kukka odotella kahden jäävuoren välissä, ja
niin löytyy tästäkin kirjasta erikoisia purkauksia, outoja
sanontatapoja, ennen kuulemattomia vertauksia, mutta niitä ei maksa
etsiä niin kaukaa. Ennenkuin tähän kirjaan ryhtyy, pitää olla
erityisessä filosofisessa mielentilassa, joka eroaa tavallisesta yhtä
paljon kuin uni valveilla olosta. Porfyrius on _Tieto-opin
perusteissaan_ kirjoittanut sanat, jotka parhaiten sopisivat tämän
teoksen johdannoksi: "Älyn avulla puhutaan paljon perusaatteesta, joka
on kaiken älyn yläpuolella. Mutta se on enemmän ajatuksettomuuden kuin
ajatuksen ansio. Siinä on sama asia kuin unen käsitteessä, josta
valveilla ollen voi puhua vain määrättyyn kohtaan asti, mutta jota ei
pääse tuntemaan eikä ymmärtämään muuten kuin unessa. Ainoastaan
samanlainen voi käsittää toista samanlaista ja kaiken käsittämisen
ehtona on että käsittäjä on samanlainen kuin käsitettävä." Toistan
vielä, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jollei ole siihen
valmistunut; ja minä luulen, että näistä esitutkimuksista huolimatta
suuri osa noista salaperäisistä asioista jää meille puhtaasti
tietopuoliseksi saavutukseksi ja että me useimpiin noihin
yli-inhimillisen sieluopin kokemuksiin voimme suhtautua vain
katselijoina. Filosofinen kuvittelukyky on kasvultaan kovin hidas.
Olemme äkkiä joutuneet inhimillisen ajatuksen äärimäisille aloille,
kauas hengen napapiirin yläpuolelle. Siellä on tavattoman kylmää ja
tavattoman pimeätä, ja kumminkaan et sieltä muuta löydä kuin liekkejä
ja valoa. Mutta ken sinne saapuu valmistamatta sieluaan noihin uusiin
tuntemuksiin, hänelle valo ja liekit ovat niin pimeitä ja kylmiä kuin
olisivat ne maalattuja kuvia. Kysymyksessä on tarkin kaikista
tieteistä, on samoiltava jumalaisen "Tunne-itsesi" -opin kaikki
jyrkimmät ja karuimmat louhikot ja keskiyön aurinko vallitsee
lainehtivaa merta, jossa ihmisen sieluoppi sekaantuu Jumalan
sieluoppiin. On alati muistettava tämä; kysymyksessä on erittäin
syvällinen tieto, ei mikään unelma. Unelmat eivät ole yhtenäisiä,
unelmilla ei ole juurta, mutta jumalallisen metafysikan hehkuvalla
kukalla, joka tässä on puhjennut, sillä on salaiset juurensa Persiassa
ja Intiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Ja kuitenkin se näyttää
tiedottomalta kuin kukkanen ikään, eikä tunne juuriansa. Ikävä kyllä on
meidän miltei mahdoton asettua siihen sieluntilaan, joka varsin
vaivattomasti on tuon tiedon tuottanut. Emme voi havaita sitä _ab
intra_, sisältäpäin, emmekä uudelleen luoda sitä omassa itsessämme.
Meiltä puuttuu sitä, mitä Emerson sanoisi samaksi "keskeiseksi
spontaneiteetiksi". Emme voi enää muuntaa näitä käsitteitä omaan
olemukseemme soveltuviksi, korkeintaan on meille mahdollista,
ulkopuolella ollen, pitää arvossa niitä ihmeellisiä kokemuksia,
joita suodaan vain aniharvoille sieluille yhden aurinkokunnan
olemassaoloaikana. "Ei ole asiaankuuluvaa", sanoo Plotinos, "lähteä
tutkimaan, mistä tuo näkemystieto on lähtöisin, ikäänkuin se millään
tavoin olisi riippuvainen paikasta ja liikkeestä. Sillä se ei lähesty
täältä eikä lähde tuolta mennäkseen jonnekin, vaan se näyttäytyy tai on
näyttäytymättä. Jotenka ei pidä pyrkiäkään sitä seuraamaan ja etsimään
sen salattuja lähteitä, vaan on hiljaisuudessa odotettava, kunnes se
äkisti loistaa meidän päällämme valmistaen meille pyhän näyn, aivan
kuin silmä kärsivällisesti odottaa auringon nousua."
Ja toisessa paikassa hän lisää: "Kun me muodostamme käsityksemme
älyllisistä asioista (s.o. siitä mikä on ylhäällä) niin ei se tapahdu
mielikuvituksen avulla, eikä järkeilynkään, joka itsekin on pakotettu
hakemaan perusteensa muualta; vaan se tapahtuu sen kyvyn avulla, joka
meillä on niiden tarkastelevaan katselemiseen, kyvyn, joka tekee meille
mahdolliseksi puhua niistä täällä maan päällä. Me näemme ne siis
herättämällä itsessämme täällä alhaalla saman kyvyn, joka meidän on
itsessämme herätettävä, kun olemme älyllisyyden maailmassa. Me
muistutamme ihmistä, joka vuorenhuipulle kiivetessään näkee esineitä,
joita eivät näe ne, jotka eivät ole häntä sinne seuranneet." Mutta
vaikka kaikki olennot kivestä ja kasvista aina ihmiseen asti ovatkin
näkemyssisältöjä, niin ovat ne itsetiedottomia näkemyssisältöjä ja
meidän on hyvin vaikea löytää itsessämme mitään muistoja kuolleen kyvyn
entisestä toiminnasta. Me muistutamme tässä kohden uusplatonilaista
kuvausta silmästä: "Se etenee valosta nähdäkseen pimeyttä, ja juuri sen
tähden se ei näe; sillä se ei voi nähdä pimeyttä valon avulla, ja ilman
valoa se ei näe. Juuri siten, että se ei näe, se näkee pimeyden sikäli
kuin sillä on luontaista kykyä nähdä sitä."
Minä tiedän kyllä minkä tuomion useimmat ihmiset langettavat tästä
kirjasta. He näkevät siinä aistinhäiriöitä potevan munkin työtä, villin
yksinäisen erakon, jota paasto ja kuume runtelivat. He näkevät siinä
eriskummallisen mustan unelman, jossa loimahtaa suuria salamoita, ei
muuta. Se on tavallinen ajatus mystikoista; unohdetaan liian usein,
että kaikki varmin viisaus on yksin heissä. Jos lisäksi on totta, kuten
sanotaan, että jokainen ihminen unelmissaan on Shakespeare, niin sopii
kysyä, eikö jokainen ihminen elämässään ole muodostelematon mystikko,
tuhannesti enemmän transcendentalinen kuin kaikki ne, jotka sanoilla
ovat rajansa määritelleet. Minkäpä ihmistoimen äärimäinen alkuvoima ei
olisi mystillinen? Eikö esimerkiksi rakastajan tai äidin katse ole
tuhat kertaa mystillisempi, vaikeampi tajuta ja selittää kuin tämä
kirja, joka sittenkin kaikesta huolimatta on niin vähäpätöinen ja
yksinkertainen kuten kaikki kirjat, jotka eivät koskaan muuta ole kuin
kuolleita mysterioita, joiden näköpiiri ei siitä enää uudistu. Jollemme
ymmärrä tätä, niin johtuu se siitä, ettemme enää ymmärrä mitään. Mutta
-- palataksemme Ruysbroekiin -- moni huomaa kyllä helposti, ettei tämä
munkki ollut minkään nälän, yksinäisyyden ja kuumeen jäytämä, vaan
päinvastoin yksi viisaimpia, tarkimpia ja hienoimpia filosofisia
kykyjä, mitä koskaan on ollut. Sanotaan, että hän eli majassaan
Groenendaelissa keskellä Soignes'in metsiä. Keskiajan synkin vuosisata,
neljästoista, oli alussa. Hän ei osannut kreikkaa, tuskinpa
latinaakaan. Hän oli yksinäinen ja köyhä. Ja kumminkin hänen
oppimattomaan ja yksinkertaiseen sieluunsa sinne brabantilaismetsien
syvyyteen hänen aavistamattaan saapuu häikäiseviä heijasteluja kaikilta
inhimillisen ajattelun yksinäisiltä ja salaperäisiltä huipuilta. Hän
tuntee tietämättään kreikkalaisen platonismin, persialaisen sufismin,
Intian bramalaisuuden ja tibetiläisen buddalaisuuden. Ja ihmeellisessä
tietämättömyydessään hän uudestaan keksii menneitten vuosisatain
viisauden ja näkee edessään tulevien vuosisatain tiedon. Voisin lainata
tähän kokonaisia sivuja Platonilta, Plotinokselta, Porfyriukselta,
Zend-kirjoista, gnostikoilta ja Kabbalasta näyttääkseni, kuinka niiden
melkein jumalalliset perusaatteet väärentämättöminä esiintyvät tämän
vähäpätöisen flamilaisen papin kirjoituksissa. Hämmästyttäviä
yhtymäkohtia ja melkein pelottavaa samanhenkisyyttä on havaittavissa.
Vieläpä enemmänkin. Hän näyttää paikotellen aivan tarkasti nojautuvan
noihin tuntemattomiin edeltäjiinsä; ja samoin kuin Plotinos alkaa
raskaan vaelluksensa siitä tienhaarasta, johon Platon kauhistuneena
polvistuen pysähtyi, samoin voisi sanoa Ruysbroeckin vuosisatojen
unesta herättäneen -- ei tuota ajatustapaa, sillä se ei koskaan uneen
uuvu -- vaan tuon sanontatavan, joka oli nukahtanut niille huipuille,
joille Plotinos sen oli jättänyt, kun hän häikäistynä peitti kasvonsa
käsillään kuten pohjattoman kuilun partaalla.
Mutta heidän ajatuselimistönsä ovat varsin erilaisia. Platon ja
Plotinos ovat ensikädessä dialektikan mestareita. He joutuvat
mystisismiin järkeilyn tietä. He viljelevät sielunsa diskursivista
puolta ja näyttävät vierovan sen intuitivista ja kontemplativista osaa.
Järkeilytaito tarkkaa itseään järkeilyn kuvastimessa ja yrittää kaikin
voimin pysyä erillään muista väliin pyrkivistä heijasteluista. Se
jatkaa kulkuaan niinkuin suolaton jokivesi suolaisen meriveden seassa,
aavistaen pian sekaantuvansa. Tässä sen sijaan tapaamme aasialaisia
ajattelutapoja; intuitivinen sielu yksin vallitsee yli kaikkien
sellaisten pyrkimysten, jotka tahtoisivat sanoilla diskursivisesti
täsmentää aatteita. Unelma on päässyt siteistään. Onko sellainen
vähemmän varmaa? Kukaan ei voi sitä sanoa. Inhimillisen älyn kuvastin
on vallan tuntematon tässä kirjassa. Mutta on olemassa toinen kuvastin,
hämärämpi ja syvempi, jota me säilytämme olemuksemme syvimmässä. Mikään
yksityiskohta ei näy siitä selvästi, eivätkä sanat ota sen pintaan. Se
murtuisi, jos älyn karkea valo hetkenkin saisi siihen säteillä. Mutta
jotakin siinä joskus näkyy. Onko se sielu? tai itse Jumala? tai
molemmat yhdessä? Emme saa sitä koskaan tietää; ja kumminkin nuo
melkein näkymättömät ilmiöt ne yksin ja ylivoimaisesti hallitsevat
jumalattomimman ja sokeimmankin elämää. Tässä ette saa nähdä muuta kuin
tuon kuvastimen hämäriä välkähdyksiä, ja kun hänen aartehistonsa ovat
ehtymättömät, niin eivät nuo välkähdykset muistuta mitään niistä, joita
olemme omassa itsessämme havainneet; ja kaikesta huolimatta ne
vaikuttavat erinomaisen varmoilta. Siksipä en tiedäkään mitään
kauhistavampaa kuin tämä kunnon teos. Ei ole maailmassa sellaista
sieluopillista käsitettä, metafysillistä kokemusta, mystillistä
näkemystä, olkootpa kuinka vaikeita, kuinka syvällisiä ja
odottamattomia tahansa, joita emme tarpeen tullen kykenisi uusimaan ja
hetkiseksi eläyttämään omaan itseemme, todetaksemme niiden
inhimillisyyden. Mutta tässä olemme sokean isän vertaiset, joka ei enää
muista lastensa näköä. Yksikään näistä ajatuksista ei näöltään ole
minkään maallisen ajatuksen poika eikä veli; näyttää kuin olisimme
kadottaneet kokemuksen Jumalasta, ja kumminkin kaikki meille vakuuttaa,
että emme ole astuneet unelmien tupaan. Pitääkö meidän Novaliksen
kanssa huudahtaa, että se aika on mennyttä, jolloin Jumalan henki oli
käsitettävissä ja että maailman tarkoitus oli ikuisesti kadotettu? Että
muinoin kaikki oli Hengen ilmestymistä, mutta että nykyään havaitsemme
vain hengettömiä heijastuksia, joita emme ymmärrä, ja että me elämme
yksinomaan parempien aikojen hedelmistä.
Luullakseni täytyy nöyrästi tunnustaa, ettei tämän kirjan avain ole
löydettävissä ihmishengen arkiteiltä. Sitä avainta ei ole tehty tämän
maailman portteja varten, ja sitä ansaitakseen pitää edetä tästä
maailmasta niin kauaksi kuin mahdollista. Yksi ainoa opas on
tavattavissa näiden yksinäisten teiden risteyksissä ja hän voi meille
antaa viimeiset ohjeet pyrkiessämme kohden noita henkisyyden ja
rakkauden salaperäisiä tulisaaria ja jäämaita; se on Plotinos, joka on
vaivautunut inhimillisellä älyllä erittelemään sitä jumalallista kykyä,
joka tässä valtioi. Hän on -- käyttääksemme tyhjänpäiväistä sanaa --
kokenut nuo samat haltioitumiset, jotka pohjaltaan ovat vain ensimäisiä
alkuja meidän olentomme täydelliseen paljastamiseen; ja kaiken
järkytyksen ja hämäryyden keskellä ei hän hetkeksikään ole ummistanut
tutkivaa psykologinsilmäänsä, joka pyrkii pääsemään selville hänen
sielunsa oudoimmistakin ilmiöistä. Siten hän on ikäänkuin sataman
äärimäinen varustus, jolta katsoen hiukan pääsemme ymmärtämään tuon
hämärän meren käyntiä ja näköpiiriä. Hän ponnistelee jatkaakseen
tavallisen ymmärryksen polkuja aina noiden erämaiden sydämeen asti, ja
sen vuoksi täytyy aina palata häneen; sillä hän on ainoa erittelevä
mystikko. Niitä varten joita nuo ihmeelliset retkeilyt viehättävät,
otan tähän yhden kohdan, jossa hän on koettanut selittää jumalallisen
itsetarkastelukyvyn elimistöä.
"Älyllisessä näkemyksessä äly näkee älyttävät esineet sen valon avulla,
jonka suuri Ensimäinen niihin levittää, ja nähdessään nuo esineet se
todellakin näkee älyttävyyden valon. Mutta kun se kohdistaa huomionsa
valaistuihin esineihin, niin ei se oikein selvästi näe valaisun
perustetta; jos se sitä vastoin unohtaa ne esineet, jotka se näkee, ja
tarkastelee vain sitä kirkkautta, joka ne tekee näkyviksi, niin se
näkee valon itsensä ja valon perusteen. Mutta äly ei tarkastele
älyttävyyden valoa oman itsensä ulkopuolella. Se muistuttaa siis
silmää, johon -- vaikka se ei ole tarkannut mitään ulkonaista vierasta,
valoa, eipä vielä havainnutkaan sellaista -- äkkiä osuu loiste, joka on
sen omaa, tai säde, joka kimpoaa siitä itsestä ja näyttäytyy sille
keskellä pimeyttä; kuten silloin, kun silmä päästäkseen näkemästä
toisia esineitä sulkee luomensa ja ottaa valonsa itsestään, tai kun se
kädellä painettaessa näkee sen valon, joka sillä on itsessään. Silloin
se näkee näkemättä mitään ulkonaista; vieläpä se näkee enemmän kuin
koskaan muulloin, sillä se näkee valon. Muut esineet, joita se ennen
näki, eivät olleet valoa vaikka olivatkin valaistuja. Sama on asia, kun
äly jollakin tavoin sulkee silmänsä muilta esineiltä, kun se keskittyy
omaan itseensä, niin se mitään näkemättömänä ei näe vierasta valoa,
joka loistaa vieraissa muodoissa, vaan näkee oman valonsa, joka
yhtäkkiä sisäisesti säteilee puhtaalla valolla."
"Sielun, joka tutkii Jumalaa, sanoo hän vielä, täytyy muodostaa
itselleen hänestä aate pyrkimällä häntä tuntemaan. Hänen täytyy
edelleen, tietäen minkä suuren seikan yhteyteen hän pyrkii ja
vakuutettuna löytävänsä autuuden siinä yhteydessä, vaipua jumaluuden
syvyyksiin, kunnes hän, sensijaan että tarkastelisi itseään tai
älyttävyyden maailmaa, itse tulee tarkastelman esineeksi ja loistaa
niiden käsitteiden kirkkaudella, joiden lähde on ylhäällä."
Siinä on melkein kaikki mitä inhimillinen viisaus voi meille näistä
asioista sanoa; siinä on melkein kaikki, mitä transcendentalisen
metafysikan suurmies on voinut sanoa; muut selitykset on meidän
löydettävä oman itsemme syvyyksistä, missä kaikki selitykset häviävät
omiin lauseisiinsa. Sillä ei yksin taivaassa ja maan päällä, vaan ennen
kaikkea meissä itsessämme piilee asioita, joita eivät mitkään
filosofiat voi käsittää, ja siitä ruveten kun ei meidän enää tarvitse
muovailla noita salaperäisyyksiämme, olemme me syvempiä kuin kaikki
mitä on kirjoitettu ja suurempia kuin kaikki mitä on olemassa.