seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta
hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea,
sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai
suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi
sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme,
ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko
mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi
siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa
yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on
jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät
hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja
että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä.
Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita
perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä
valloitusta.
Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja
hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä
vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä.
Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi
näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon,
hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja
kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät
koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se
yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän
hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole
noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet.
Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä
sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon,
vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut
osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden,
ja vain sitä elämää se muistelee.
Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko
se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut
tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti
veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä
itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut
kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole
tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se
muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu
näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä
epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.
Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta
anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka
meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi
jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun
veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä
miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua
herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni
itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki
tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään
vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien
ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä
onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en
suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä
sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.
On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää
tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien
ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa;
ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen
on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan
rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja
aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun
taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän
sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys
valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on
luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan
ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua
sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja
jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko
siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja
ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten
sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa
pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään
erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet
muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän
itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle
vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole
mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli
valoisa...
Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut
seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden
tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin
myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä
seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä
enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole
olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee
halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko
varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja
tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla
puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko
hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän
puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus
tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos
hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän
suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle
koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi?
Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa
maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku
syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin:
kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he
istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi,
ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se
elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot
pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä
siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka
vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku
keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat
meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa
läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki
meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme
tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi
punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja
kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi
tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?
* * * * *
Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän
tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän,
oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme
yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään
ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei
omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan
tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän
elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne
suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen
vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko
meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo
taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu
väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta,
jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko
vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole
sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia
syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo
tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee
vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos
tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä
ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se
ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei
voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu
vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin
liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä
ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava,
kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä
tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä
puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan
mailman alusta asti ole nähnyt.
V.
NAISISTA.
Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan
korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja
kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman
tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai
vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa
vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme
ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin
tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on
laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me
Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä
iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin
näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai
julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty...
Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä,
jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja
kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn
ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden
värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai
vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain
ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin
tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin
salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka
meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei
taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka
tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja
jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että
kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä
hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta -- jumalat yksin
tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu -- etkö saavuta siitä sielusta
varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja
toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi
hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä
saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia
salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo
kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet
salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin
hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen
välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako -- perin vaivainen kylläkin,
mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin
valoon, -- siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta
hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten
luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin
kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En
tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta
kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi
toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin
silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan
nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin
samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka
nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on
se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua.
Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta
emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme,
jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.
Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita
rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme
naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien
suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata
aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta
tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan
kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja
sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä
itsestään... Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää
hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri
tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola,
joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää
pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä...
Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta
rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten
varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa
tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me
määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo
ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta
vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme
päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja
että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan
onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei
ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme
kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä
liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu
laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät
taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin...
Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan
tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se
voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä
aikaa...
Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me
miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan
tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja
antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä
juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän
elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä
Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus
sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu
seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi
oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät
voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä
levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole
tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua
tulevaisuudesta?
Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka
totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä
toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on
varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys
pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme.
Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja
ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista?
Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko
se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai
petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat
nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden
hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä,
vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä
ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun
kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan
minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan
ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä
olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai
Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle
korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle,
kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien
päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei
elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme
pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai
lasiketjustaan...
Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme
takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä
kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan
Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä
ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään
silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein
kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat
yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret
tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi
katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon
varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni
vierellä...
Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen
heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme
milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina
ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin
alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi
päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä
aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun
sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta
aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan
tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle
hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää
aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai
kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos
sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä
syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei
koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä
hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen
tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.
On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on
valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat
vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle
kuin kuningattarellekin...
Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä,
niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka
vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita
me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät
ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja
juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa
arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan
tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten
tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman
olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän
naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden
välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan
kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä
uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta
käskyä...
Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä
sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta
kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään
avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu,
ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää
tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun
asti... Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo
taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka
lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua
ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen,
taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty.
Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun
teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin
niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän
antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta.
Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa
oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä
sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä
silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen...