Vanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin
vaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on
asevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen
on syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan
hämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan
historian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat
jalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston,
mitä hän on enin rakastanut. --
Niin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta
maa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn
pääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää
se mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen
pimeyteen.
* * * * *
Tuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien
kätten työstä -- astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme
esille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat
sukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.
Tuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.
Historian hengetär vetää verhon syrjälle.
Nyt muuttuu näköala:
Maa on aivan harvaan asuttu.
Metsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet
lainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee
metsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä;
suloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.
Aniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja
kaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen
ja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon
äyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten
maito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää
hänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon
synkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi
rakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä
hänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat;
varsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee
avaramman alan.
Näin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen
vaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen
elältäjänsä on peura.
Hän on Lappalainen.
Aikaa kuluu.
Yhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja
ahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.
Siirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen
asutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret
venyttelemättä. --
Silloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se
kirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä
tietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian
suuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. --
Arvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää
kukaan, ei edes noitarumpu.
Tuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita,
kulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän
kun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren
suuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän
vikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja
kokonaan palamaan sytytetty.
Kuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli
kuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot.
Heillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen.
Teroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat
ja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he
sanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä
sanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat
ja niin syövät. --
Sitä paitsi on heillä toisenlaisia, pyöreitä, punaisia siemeniä, joita
he myös kylvävät. Niistä he sanovat kasvavan kakkoja, pieniä, pyöreitä
kakkoja, jotka he nauriiksi sanovat. He hautaavat ne kuoppaan, panevat
kiviä päälle ja kivien päälle he tekevät valkean; näin he saavat mitä
he nimittävät naurishaudaksi. --
Mitä väkeä ne ovat? kysyi lappalais-vanhin.
He nimittävät itseään Hämäläisiksi. Puhuvat kieltä, jota minun oli
vaikea käsittää; laulavat kauniita lauluja ja kertovat tuhansia
tarinoita.
Joka vuosi siirtyvät he yhä tännemmäksi; ensi kesänä tulevat he jo
tälle paikalle.
Huu! he hävittävät meiltä sammalet ja ryöstävät meiltä porot. Mennään
pois! huusi lappalais-eukko.
Onko heitä paljon? kyselevät miehet.
Paljon, paljon; aina enemmän tulee heitä, mitä edemmäksi menee. Miehet
käyvät uutterasti metsästämässä, tappavat karhuja, kuni leikillään ja
juoksevat kilpaa susien kanssa.
Koreita, nopeita ja väkeviä kaikki, paljoa suurempia kuin me.
Oi -- oi! huokasi noita-eukko. -- Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se
olisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. --
Pieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute
tulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo
punertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan.
Siirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. --
Kaikki he kokosivat pienet kalunsa, nahkalaukkuun selkäänsä, kukistivat
kiukaansa sekä muuttivat pohjoisemmaksi.
* * * * *
Ajan kuluessa tunkivat Hämäläiset yhä enemmän länteen päin.
Kivikirveillään kaasivat he kaskia, tappoivat metsän turkkiniskaisia
asukkaita ja naiset jauhoivat jyviä kahden kiven välissä.
Tapiota ja muita metsän jumaluuksia rukoilivat metsästäjät erää
käydessään, samoin emännät karjaansa metsään laskiessa ja paimenet
saloa samotessaan. Vaan immet lauloivat haaveillen Aino-neidistä ja
Väinämöisestä; partasuut urhot lausuivat Kullervorunoja.
* * * * *
Tuli sitten toinen aika. Aika paljoa parempi. Kivikirveet oli heitetty
nurkkaan; jo oli rauta-aseita talossa. Nyt ruvettiin petoja toden
tiestä kilvan ahdistelemaan, otuksen saanti huononi päivästä päivään ja
kalastaminenkin oli vähän tuottavaista kansaa kun karttui yhä. Mutta
rautainen sahrat kuokka oli mainio kalu; pian tulivat sahrat ja aurakin
avuksi. Nyt käytiin maaemoa muokkaamaan. Luonnon neitien aika oli
mennyt; siihen käytiin kaikin tavoin käsiksi. Oli tosin vieläkin matkaa
naapurusten välillä; vielä nytkin kalavedet olivat kymmeniä penikulmia
avarat, eikä vielä puuttunut saloilla samoileva kontio, ilves, susi,
kettu, näätä eikä naali metsästäjän jousen tieltä. Vaan olipa sittenkin
suuri mullistus tapahtunut; ei tyydytty enää siihen mitä luonto äiti
hyvän hyvyydestä ihmislapsille lahjoitti, vaan oli ryhdytty keinoihin,
jolla tämän äidin nisät saatiin runsaammin uhkumaan; heruteltiin,
heruteltiin vaan uinuvan utaria.
Asutus oli jo levinnyt meren rantaan saakka. Saarille ja rannikoille
oli rohkeampi, seikkailuksia haluava osa asettunut ja niin nyt käytiin
purjehtimaan ensin lähelle sitten etäämmälle. Hui kuinka raittiisti
merituuli puhalsi, oi kuinka ihanata oli kylpeä sinervässä aallossa!
Tuo oli elämätä. Sitä täytyi nauttia; ja niin laskettiin yhä ulommaksi.
Rautakalut tulivat joka vuosi paremmiksi, niitä saatiin viljemmältä ja
halvemmalla hinnalla; jo sai kirveen sadalla oravan nahalla. Nytkös
pursia rakentamaan. Yhä suurempia, yhä suurempia ja parempia. Jopa
tuolla komealla purrella voitiin ulapalle uskaltaa. Rohkein veitikka
istui laulaen perähän ja niin laskettiin yli siintävän selän; tuossa
saavuttiin saaristoon; keskellä kuohuvaa läikkää nousi tuhansia teräviä
kallioita, kareja ja saaria. -- Kuka täällä asui? -- Astutaan maalle,
etsitään, etsitään. Ei koko saaristossa ketään asu. Tyhjähän tämä on.
Se on kai kalojen -- se on Ahvenanmaa; ivailee perämies. -- Se oli
Ahvenanmaa. Sieltä palattiin ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla
laskettiin yli Ahvenen meren, käytiin Ruotsissa. Asukkaat siellä
uppo-outoja olivat; he kovin peljästyivät nähdessään outoja miehiä
mereltä tulevan, polvihousuissa, haljakassa ja karvalakissa. Nauraen
hyppäsivät merenkulkijat maalle, ottivat, mitä saivat, varsinkin
erittäin hyviä kirveitä y.m. rautakalua. -- Nain kun palasivat rikkaina
meriretkeltään, eivät malttaneet olla toistakin retkeä tekemättä,
läksipä mukaan useampia pursia ja niin syntyivät ryöstöretket meren
taakse.
Kauan niitä rauhassa harjoitettiin, vaan kerran saapui suuri laivasto,
laivassa paljon vierasta väkeä ja joukossa vieraan meren takaisen maan
kuningas sekä eräs hengellinen herra, piispa. Nämät tahtoivat tuoda
maahan uutta uskonoppia, oppia Jumalan rakkaudesta, joka ei syntisiä
hukuttaa eikä rangaista tahdo, jos he vaan uskovat Vapahtajaan
Kristukseen, joka ristillä kuoli. Tämän opin arveli kuningas
hävittävän kansasta sotaisan retkeilevän mielen ja ryöstöhalun. Vaan
sitä eivät tahtoneet Suomalaiset. He tahtoivat pysyä uskollisena
Ukolle, joka oli heidän Jumalansa. Täytyi silloin kuninkaan väkivalloin
astua maalle. Hän tuli tähän, missä silloin oli "lapinraunio" eli
Lappalaisten kukistettu kiu'as.
Tähän silloin rakettiin korkea muuri, muurin päälle torni ja torniin
asetettiin varustus-väkeä. Se tehtiin maassa kastettavien
kristinuskolaisten suojaksi.
* * * * *
Monia vuosisatoja myöhemmin asui tässä mainio mies, Suomen mainio
piispa. Hänellä oli joukko nuorukaisia, Suomen kansan lapsia, joita hän
tahtoi kansalle valoksi kasvattaa viisaudessa ja hurskaudessa. Yksi
niistä istui muurilla katsellen iltaruskon kultaamaa maaseutua. Se oli
jo viljeltyä. Ylisten ympäri näkyi laajoja viljavainioita. Pari kirkkoa
korkeine tornineen näkyi ilman-rannalla. Mutta vainioilla askarteli
ahkera maanmies; tuhansia työmiehiä oli uutterassa toimessa. --
Se on Suomen kansaa, minun kansaani, huokasi nuorukainen ja outo,
polttava tunne lämmitti hänen rintaansa.
Silloin kajahti luostarista iltakellon ääni; nopeasti nousi
nuorukainen. Kerran vielä hän vilkasi ympärilleen, ikäänkuin
painaakseen sieluunsa kuvan, joka oli häntä ihastuttanut. -- Sitten hän
nopeasti riensi luostarin kirkkoon, jossa iltarukous, messuineen
latinan kielin pidettiin. -- Kirkas kyynel kiilui hänen silmässään, kun
hän tuli kirkosta -- Niin outo, käsittämätön tuska painoi häntä. Hän
oli rukoillessaan tullut ajattelemaan niitä monia kansansa lapsia,
jotka eivät edes rukousta käsitä, jotka eivät voi lähestyä Jumalaa,
Vapahtajaa ja pyhää Jumalan emoa, syystä, ett'eivät käsitä sitä kieltä,
jolla heitä rukoillaan. -- Oi -- onkohan tuo oikein, vai olisiko se
synti kääntää rukouksia kansan kielelle? --
* * * * *