Kasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä. Se oli ylen ihastunut
tuohon vehreään vehmastoon, mikä sen ympärillä tohisten rehoitteli; ei
kulunut päivää, jona ei tuo hyvälemuinen lehtiö nostanut kukkaista
kupusestaan, eikä päätynyt yhtäkään yötä jolloin hän ei luonut uutta
silmua vartensa lehtisuojukseen. Näin hän synnytteli valkeita kukkia
kuni helmiä ikään, niillä koristellen vienoa varttansa. -- Tämän
huomasivat lintuset, sen keksi jänis ja metsän muut asukkaat, vaan he
eivät kukkaan koskea hennoneet, se kun ylen oli ihana katsella.
Mutta tulla tuhutteli terhenistä tietään kerran kaunis ihmislapsi.
Pieni hän oli ja iloinen, sini-silmä, pää kahara. Somasti kiehtoilivat
kullan keltaiset suortuvat pienillä, pyöreillä hartioilla ja
leikitellen tepasteli ketterä jalka yli nurmen kukkais-pinnan. Kukkia
hällä oli kädessään, kukkia pienonen vihko. Tuskin keksittyään kielosen
tuossa, hän jo luokse luontelihe, sini-silmästä välähti riemun loistava
säde ja käsi kukan juurehen kapsahti. Varovasti, hiljaa, niinkuin
lemmityistään joku nostaa yrittelee, peljäten vähäisenkin rohkeamman
liikahduksen sen metisestä unestaan havahuttavan, niin irroitteli pieni
ihmislapsi kukkamaailman kaunottaren juurineen -- multaa ja maata
ympärillä -- ja sitten leikaellen liihoitteli metsän helmasta jälleen.
Pian olivat jäljetkin kadonneet; kielojen sija oli hukkunut. Ei tuota
tapausta muut huomanneet, kuin aina vaaniva varis, jolla läheisessä
kuusessa oli pesänsä, minkä aukosta katsellen hän koko kohtauksen näki.
Hämpä nyt metsässä rähinän nosti -- ja pian surivat kaikki luonnon
elävät kielokaisen katoa.
Etäällä metsän sydämmessä oli sini salon suojassa talo, talossa ihmisiä
asui niinkuin on tavallista maan päällä. Ihmisiä siinä asui sekä
vanhoja, että nuoria -- aivan niinkuin minun kotonani ja sinun kotonasi
ja kukaties vielä jonkun muunkin kotona. Nämät ihmisetpä olivat aivan
yhtä virheellisiä, kuin ihmiset ovat, eikä kukaan heistä muutoinkaan
erinomainen. Tavallisista ihmisistäpä vaan ei ole mitään erinomaista
kerrottavaa, eikä muuta voi kertoa, kuin erinomaista, sillä tietäähän
tuon tavallisen kertomattakin; en siis näistä ihmisistä huolikkaan
kertoa. Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään
mainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota,
No -- olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme,
että he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. --
Mutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä
kassapäästä. -- Oliko hän siis erinomainen? Sitä en oikeen ole älynnyt
ja sentähden täytyy minun kertoa hänestä, jotta joku mun voisi päättää,
oliko hän erinomainen vai tavallinen. Hänen nimensä on myöskin
mainittava, että "joku muu" tietäisi onko se sopiva moiselle
henkilölle, voidakseen siten päättää asiansa tarkoin punnitun perusteen
mukaan. --
Aivan niin, alota siis!
Aino hänen nimensä oli ja ihmislapsista, joita hänen kotonaan oli
paljokin -- niistä hän oli kaikista sievin jo miellyttävin. Mistä tuo
mieliä voittava hempeys oikeastaan oli kotoisin, siitä oltiin eri
mieltä. Toiset väittivät siihen syyksi hänen tummansiniset silmänsä,
toiset hänen keltatukkansa kultavirran, joka kiharaisna niskasta
hartioille valui -- mutta olipa niitä semmoisiakin, jotka eivät näitä
kumpaakaan väitettä uskoneet, ja minä luulen: he olivat oikeassa.
Mikähän sitten hänen olentoonsa valoi tuon viehättävän sulouden? Sitä
ei moni tietänyt, eikä moni sitä luullakseni vieläkään tiedä. Minäpä
sen sain tietää -- en huoli sanoa kuinka -- ja nyt kerron sen sinulle.
Hänellä oli pieni omituinen kammio, suloinen, kuin pienen linnun pesä.
Siinä eleli hän armahat päivänsä, siinä vietteli utuiset yönsä. Tämän
kammion seinät semmoiset oli: yhdessä erinomaisen kauniita maalauksia,
meren möyryvä pinta, vuoren lumihuippuiset kukkulat, auringon nousevan
kulta ja laskevan sammuvan hohde -- siinä koko luonnon kasvattava
_kauneus_ majaili; toisessa seinässäpä näit siinä älyniekkojen teokset,
neron tutkivan tuotteet, järjen tuhatvuotiset vaivannäöt: siinä
_Tieteen_ hengetär lepäili; oli tuossa sitten perä-seinällä kuva ylen
ihana ja kaunis: siinä itse Jumalan istuin ja pyhien kaupunki kirkas,
siinä elämän lähde ja virta: -- vaan sen alla tuolla pimeä luola:
siellä kuoleman jylhä asunto piileili. Tämän kaiken yli kiilui kirkasna
taivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen
_Uskonto_. -- Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea
-- olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen
piirrettiin lisää. Kuka sen piirroksen teki, sitä ei Ainokaan tietänyt;
mutta usein hän iltasin levolle käydessään tuon huomasi, ja silloin,
polvilleen langeten, rukoili ja itki. Tapahtuipa että tuo musta juova,
tuo tahra, joka päivällä oli ilmestynyt ja mikä rasitti, poltti povea
Ainon, hänen näin rukoillessaan ja itkeissään puhdistui. Niin
vähitellen rauhoittui riehuva povi, lepo palasi sydämmeen ja unonen
ummisti itkevän silmän. Näin näki Aino aamulla ilokseen jälleen
puhdasna alkavan elämänsä kuvan. --
Nurkassa tuossa oli lintunen pieni, joka alati lauleli iloisin äänin ja
Luojaa riemuiten ylisti; toisessa nurkassapa kukka oli kaunis:
vehreälehtinen, hyvälemuinen kielo. Siinähän kasveli kielo, joka metsän
helmasta katosi. Mitähän ajatteli, mitä tunsi tuo miekkonen, ollessaan
pienen sini silmän hoidossa -- sitä on vaikea sanoa, mutta paljon se
ainakin Ainolle puhui ja opetti. Ainolla näetsen oli, niinkuin monella
muullakin pieniä salaisuuksia, joita ei kukaan, ei kukaan saanut tietää
paitsi tuo armas kielo. Tämä kun noin vaan valkoista kukkaansa
heilahutti, heti juoksikin Aino katsomaan, miksi rasahteli lehtiö,
miksi vavahteli vieno. Jos taas oli suuttunutkin joskus tuo haasteleva
huoneessa eläjä, niin alkoipa hän vaan haastella äänettömän lemmikkinsä
kera ja kohta lauhtui sydän, jo lämpisi povi ja heleästi nauraen
puhuteltiin häntä: "Luuletkos sinä todella, oikeenko uskot, että minä
olin suuttunut, kun tulin luoksesi. En, en vainenkaan kultaseni, enhän
ikänä saattaisi olla suutuksissa sinun lähelläsi. Äänetönnähän sinä
elät ja tyytyväisenä sentään, et ymmärrä, mitä nukke on, etkä osaa
sokeria syödä ja kuitenkin sinun lempeytesi on muuttumaton! Jospa sinä
osaisit laulaa niinkuin tuo lintuseni helähyttelee, niin varmaankin
sinäkin niin tekisit, mutta nytpä sinä et voi ja sittenkin olet noin
siivo, noin kiltti -- voi pikku kulta nuppuseni." Näin Aino pakinoiten
monen montakin kertaa karkoitti ikävän kau'aksi luotaan ja aina silloin
levitteli kukka ihaninta lemuaan. -- No, kukkanenhan taas olikin
puolestaan tyytyväinen, hoidon kun sai semmoisen, ettei paremmasta
apua; vaan olipa siellä sittenkin jotakin mikä puuttui tuossa
kammiossa. Ei sitä huomannut kielo, eikä sitä ensin Aino itsekkään
huomannut; mutta vähitellen syntyi tuommoisia hetkiä väliin, joita
ihmiset ikäviksi sanovat. Vaikkapa olisi ottanut minkä kirjan,
katselipa kuvaa jos mitä, taikka vaikkei juuri mitään ryhtynyt
tekemään, istuihan vaan ja aikaa vietteli -- niin aika tuli pitkäksi
sittenkin. -- Mistä tuo tunne?
Eräänä päivänä oli Aino noitten muitten ihmisten seurassa ja ajatteli,
miksikähän kaikki on olemassa. Miksi on tuo pelto tuossa, miksi
pellolla miehiä, miksi miehillä sirpit? -- Silloin hän istui pellon
pyörtänöllä, heilutellen kädessään virpiä, jonka oli vesakosta
murtanut. Katsellen näin sekä aatelien istuissaan hän näki tiellä
tulevan kerjäläis-vaimon, pieni lapsi ryysyissä käsivarrella. Miksi on
näin eikä toisin? tunkeutui kysymys Ainon sieluun. Miksi tuo vaimo
kerjää, miksi tuo lapsi noin kurjuudessa? Horjuen hoiperteli kerjäävä
nainen Ainon luokse, pienokainen itki. -- Levotonna liehahti Aino kovin
-- hän pyrki kammioonsa -- istui, ei, vaan vaipui alas, polvistui ja
rukoili. Mitä pitää minun antaman, voidakseni tehdä onnelliseksi nuo
onnettomat? -- Minä -- annanko minä kukkaseni, annanko linnun? Onko
oikeen minun elää näin ylöllisyydessä, kun tuhannet lapset ehkä nälkää
kärsii, tai syö itkien niukkaa ravintoansa? "Jumalani, sinä voit
auttaa, auta kaikkia!" -- Näin rukoili Aino ja tuhansia riitaisia
ajatuksia hänen povessaan risteili. "Todellako minun pitäisi luopuman
kukastani, tuosta ihanasta -- rakkaasta kukastani -- oi, sehän on
kauheata!" Aino itki. Mitä oli tehtävä: enköhän ennen anna pientä
nukkeani, enkö sokerileipää -- enkö vaikka mitä -- no niin, minä annan,
mutta tuo kukka, sehän se on minut tehnyt oikeen onnelliseksi, varmaan
se tekisi nuo toisetkin onnellisiksi. Eikö minun ole juuri antaminen,
mikä minulle on rakasta, voidakseni rakastaa sitä, jolle annan. Minäkö
rakastaisin? Ketä? No kaikkia. Aino katseli perä-seinää. Siinä hän näki
ristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. -- "Hän rakasti -- ketä?
Hän rakasti vihamiehiään syntisiä -- minuakin." --
Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen
hänen sydämmeensä. "Minä en voi -- minä en rakasta niin kuin
Vapahtaja." --
Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei
uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla -- voi hän oli
onneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin
noin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja
iloisemmin -- kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa,
jossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat.
-- Aino oli kuni lumottu. "Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä
nyt, älä laula nyt!" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin
lauloi.
"Minä onneton!" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä
vetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun
rinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet
vierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki,
kuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin -- ja
Hän kärsi kaikki ääneti, rukoillen -- rukoillen murhaajilleen taivaan
armoa. --
Kuva kirkastui -- koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas -- sovinto
oli tehty. --
Ääretön, käsittämätön rakkaus!
Tämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen -- hän katselemistaan
katseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen
rintaansa palasi riemu ja rauha. "Minä olen saanut anteeksi," hän
sammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli
hellästi, lausuen: "Hänen tähtensä kaikki!" Kukan otti hän käteensä:
"Sinä et saa surra, et sureksia -- jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta
oikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt
hyvää, ilahuta onnetonta!"
Pian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu
kivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. "Tässä annan Teille kukan tuon
pienosen iloksi." Kerjäläis-vaimo hymyili: "Ei hän ymmärrä siitä
iloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa." Aino
hämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt,
sekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan
riensi.
"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. -- No, olkoon;
olisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin,
entistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!" -- Näin
asetettiin kukkanen paikalleen -- pantiin sijalleen ja suudeltiin:
"Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!" -- Kerjäläinen ravittiin
lapsinensa. --
* * * * *
Siitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli
onnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä,
jota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi
harjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara,
käsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi
katsoessaan kieloon tai ristille.
Kasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa
kukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle:
hedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei
kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa,
eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja.
Montakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin
viettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun
kultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos
iloisempana, ihanampana entistään. --
Ehkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken
Jumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon
salaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä
sellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää
kylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen
kauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi:
siemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään
uutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä:
ijäti uusi on luonnon ihanuus.
Vaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli
vaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva
vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi
kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt,
joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana
hyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien
suojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen
syvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan
langennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen.
Kulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen.
Hän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän
kävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän
kulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä --
synnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa
ja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka
sanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä
alkujuuresta he luopuneet ovat.
Työtä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen
onnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.
Tämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle
ihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän
oli Herralle pyhittänyt.
Rakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen
rakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja
tämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.
Niin kertoi kansa.
Vaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä,
niin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti
saa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja
kielotkin ijäti vihriät.
Elämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on
hengen kehittyminen, sen tarkoitus.