Tuo hyvä piispa on kuollut; hänen sijaansa on tullut uusi piispa,
suomalainen, oppinut piispa. Hän on itse ollut Saksan maalla, jossa
niin suuria asioita on tapahtunut; siellä on kumottu vuosisatojen --
vuosituhanten rakentama ennakkoluulojen, ihmis-oppien ja intohimojen
väärään saattama aatevalta, uskonto on vapaa, ihmisten omattunnot
kahleettomina. -- Sieltä on tuo nykyinen piispamme itse
uskonpuhdistajalta Lutteerilta saanut kiittävän todistuksen. -- Hän on
nyt kotonaan; istuu pöytänsä ääressä.
Hänellä on kädessään kirja; sen lehtiä hän kääntelee, lukee ja katselee
tyytyväisenä. Vihdoin laskee hän kirjan kiinni; astelee edestakaisin
lattialla ja lausuu: Vihdoinkin! Suomen kansakin alkaa elää; sekin saa
oppia Jumalaa tuntemaan, sekin saa valtakirjan lähestyä sitä omalla
kielellään. -- "Kyllä hän kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein
mielen." -- Tässä on ensimmäinen kirja; siinä on kansani aapiskirja.
-- -- Hän oli tuo nuorukainen, joka viisikymmentä vuotta ennen kysyi
tuskastuneena: onko synti kääntää rukouksia kansan kielelle? Hän oli
Mikael Agricola. Vastauksen kysymykseensä on hän antanut elämänsä
työllä.
* * * * *
Sata vuotta oli kulunut. Taas istui Suomen piispa samassa huoneessa,
missä sata vuotta ennenkin. Hänen edessään oli suuren suuri kirja; sen
sivut oli kullalla silattu ja komea nahkainen päärme sen kansissa oli
kultaan kuvattu.
Nyt siis, piispa lausui, nyt on Suomen kansalla Jumalan kokonainen pyhä
sana, tässä on sillä aarre, joka on ainoa katoamaton; aikojen melskeet
eivät sen arvoa vähennä, eikä mikään onnettomuus riistä onnea siltä,
jolla on tämä kalleinna tavaranaan. Tämä on ensimmäinen suomalainen
raamattu. Sitten avasi hän suuren aikakirjan ["Chronicon episcoporum
Finlandensium"], jossa oli kaikkien piispain ansioluettelo; sen lehtiä
hän käänteli, väänteli, luki ja tutki! Mikä kumma, sanoi hän äkkiä.
lyöden kirjan kiini -- onko mahdollista? sanoi hän, avaten kirjan
uudestaan; tuossahan on tasan 100 vuotta tätä ennen kirjoitettu:
ensimmäinen suomalainen kirja tullut painosta; ja sen sivuun on
kirjoitettu kertomamerkkien sisälle: "kyllä se kuulee Suomenkin kielen,
joka tuntee kaikkein mielen." -- Niin, se oli rakkaan Agricolan lause;
se on Suomen kansalle opetettava, sen muistoon säilytettävä. --
Ja niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä
se on painettu ja muillekkin opetettu.
Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle
laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin;
satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja
kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle
tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän
jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos
olkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. -- Piispa nukkui. -- Mutta
unessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja
saloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun
kaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle
sydänmaahan. -- Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli
köyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa
ravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. --
Piispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla
lauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he
nukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. --
Ovatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat
lukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. --
Sepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä
kovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana
surujen lohdutuksena?
Kukapa sen tietää?
Näin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.
* * * * *
Sata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta
Suomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika
kestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää:
rutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen
vieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja
tuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät.
Mutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota
Agricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti
edistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana
mies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee
ympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä
vaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen
tietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei
saa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin
ulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja
henki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.
Näin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle
hyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä
toimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille
Herran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa,
täytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. -- Näin työskentelee,
puuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen
poika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.
Mitä emä laulaa, sitä poika visertää:
Joh. Gezelius nuorempi täytti, mitä hänen isänsä oli alkanut; ja kun se
tuli tuo hirveä koetusten aika; kun alkoi ison vihan myrskyinen aika,
silloin oli Suomen kansalle näitten miesten toimen ja työn hedelmässä
aarre, joka ei haihtunut, vaikka koko vuosisatojen viljelys meni
hukkaan; vaikka kylät ja kaupungit jäivät autioiksi, kirkot papitta ja
talot asujamitta, niin kuitenkin, missä oli asujia erämaan korvissa tai
metsän luolissa, missä viljelyksen kaukainen ääri oli säilynyt sulana,
siellä oli lukeva kansa, Jumalan sanaa rakastava kansa elämässä. --
Ison vihan myrskyinen aikakin loppui; tuli rauhan lepohetki jälleen:
vaan ei pitkä. Verivainolainen risteili. Sota jälleen maassa:
pikku-viha oli syttynyt: Turku joutui vihollisten valtaan, maassa
hallitsi Venäläinen: Vaan silloinkin säilyi kansassa sivistyksen
perustus: lukutaito; köyhtyneen, vaivatun, alituisessa hengenvaarassa
elävän kansalaisen ainoa katoamaton lohdutus oli Jumalan pyhä sana.
Rothoviuksen uni oli toteutunut.
Sota ja rauha vaihtelee; aika edelleen kuluu. Monta vaihetta
seuraavakin vuosisata Suomen kansalle soi. Viimeinen ankara sota, sota,
jossa maan kuulu kunnia verellä kirkastettiin, maalle ostettiin
itsenäisyys, kansalle valtakirja astua Euroopan sivistyneitten kansain
joukkoon, sekin sota oli kunnialla suoritettu, ennenkun seuraava
vuosisata jälleen valkeni. Mutta rauniona oli silloin linna, jossa
katoolisen ajan piispat olivat rauhassa uneksuneet, ja jossa ennen
heitä munkki venytteli jouhipaitaan puettua ruumistaan ja lepäsi kovain
kidutusten perästä pitkän unettoman yön. Vaan hän ei ehkä arvannut että
samassa paikassa, jossa hänen erakkomajansa oli, oli ollut Suomen
ensimmäisen asukkaan suoja. Lappalaisen kiuas oli tosin tuossa
kukistettuna, vaan siitä ei munkki osannut aavistaa, että hänen
edelläkävijänsä oli tuo pieniläntä, tihrusilmäinen poron-kesyttäjä,
jonka asutus ei ole voinut jättää muuta pysyvää jälkeä, kuin tuommoisia
kokoonkukistettuja kivikasoja. -- Eikä hän varmaan sitäkään tiennyt,
että vuosisatoja jälkeenpäin uhkea piispan-linna olisi samalla sijalla,
kunnes sekin vuorostaan kerran muuttuu tuommoiseksi kokoon
kutistuneeksi kiviröykkiöksi, jota ei muutoin voi eroittaa "lapin
rauniosta", paitsi että se on ko'oltaan suurempi. Ja kun taas on
vuosisatoja, vuosituhansia kulunut, kuka silloin kaivelee sammaltuneita
kiviä, vaivaten päätään ajatellen mikä ihmeellinen raunio siinä on?
Ehkäpä silloin joku tiedemies viisastellen sanoo: kukapa tietää, vaikka
siinä kerran olisi piispakin asunut; vaan ehkäpä toinen siihen vastaan
väittää? mokoma kivikasa lienee vaan lapinraunio. Vaan oikeen he
kumpikin arvelevat.