Taivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille
vihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä.
Sini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa.
Vesi oli siinä niin kirkasta ja helmeilevää, ettei hopeavirta olisi
kirkkaampi ollut. Tuon puron ääressä, aivan likellä sen hopeista
pyörrettä, kasvoi siro sinivuokko. Ei se ollut vielä monta päivää
elänyt tässä täysituntoisena; sillä vast'ikään oli lumi noilla
kallioilla sulanut ja juossut puron laineita pitkin mereen. Kuitenkin
kukkanen jo tunsi tuon kallion kallaalla tuulessa huojuvan koivun, sekä
nuot purossa pulppuavat vesi-pisarat, jotka kiireesti vierivät ohitse,
kuiskaillen joka puolella seisoville kasveille: hyvästi, hyvästi! He
olivat näetsen matkalla suureen mereen, jonne jokaisen mielihalu paloi.
Mereen, mereen, valtavaan mereen riensivät kaikki nuo tuhannet ja
tuhansien tuhannet pisarat, jotka puron uurtamaa uraa edelleen
kiitivät; sillä meri oli heidän suuruutensa, se oli kaikkien pisarain
yhteys. Mutta tuossa koivun latvahaarukassa istui lintunen, katsellen,
tähystellen, eiköhän tähän sopisi pesää tehdä. Aivan oikeen: tuo vekara
tuossa oksassa on ikäänkuin luotu pesää kannattamaan ja tuo pieni kolo
tuossa rungossa sopii ihmeellisen hyvin alustusta kiinnittämään.
Lintunen nyykähytti tyytyväisenä päätään, keikahutti niskansa kenoon,
avasi pienen nokkansa ja lauloi helähytti iloisen, sydämmen pohjasta
nousevan laulun. Se oli kiitos-laulu pesän-sijan löytämisestä. Sitten
hän heti lensi pois, laskiihe maahan, kokosi savea nokkansa täyteen ja
lensi takaisin puuhun. Perustus oli nyt laskettu; pohjakerros savesta
ja rikkasista kuontui vähitellen, ikäänkuin itsestään. Lintunen sai
apulaisenkin; se kai oli hänen puolisonsa. Ahkerasti he kahden
jatkoivat työtään kaiket päivät -- ja pian tulikin pesä valmiiksi. Voi
sitä riemua, kun pesä, ihan uusi, oma pesä oli valmisna tuossa
tuutivassa koivun latvassa vihantain lehvien välissä niin tiheitten,
ettei suinkaan kotkankaan terävä silmä sitä siinä keksisi! Ja kuinka
ihana siitä oli näkyala! Puro tuossa vihantine rantoineen, ikäänkuin
mikä valtava kymi, vieretteli vesiään halki lehtojen, yli kivien, niin
että kuohua voi verrata kosken pauhuun, joka murtaa lujat kallioseinät
ja uurtaa satavuotisen tien yli kaikkien esteitten; kalliot taas, nuo
korkeat, joilla joka päivä juoksentelee metsän karja, voisi melkeen
alppeihin verrata, joilla vikkelä mäkivuohi haaraisia sarviaan
keikutellen nostaa kaunista kaulaansa, kuunnellen hengästyneenä, onko
kaikki hiljaa ja rauhallista, jotta syöntiään rauhassa jatkaa voi.
Entäs nuo kanervat, katajat ja muut kauniit kasvit, joilla oli niin
paljon annettavaa pieniin suihin, kun kerran poikaset munasta
puhkeevat. Voi, tämä oli erinomainen paikka! ihan Jumalan luoma pienen
linnun pesäksi. Siitä syystä täytyi lintuparin kiittää ja ylistää ja
kauniisti kajahteli laulu halki raittiin, keväisen ilman. Vaan eihän
voinut olla kutsumatta toisia lintuja pitoihin, kun koti, oma, armas
koti oli valmis. Isäntä itse lähti kutsuja kuljettamaan, sillaikaa, kun
emäntä valmisteli pieniä pitoja varten juomaa koivun mahlasta ja kokosi
herkkuja kanervaiselta aholta; pieniä siemeniä, toukkia, urpusia y.m.
y.m. pantiin tallelle koivun latvaan.
Tirlit, tirlit, tirlitilii, tirlitilii lauloivat linnut ja pian he
kutsun kuultuaan lensivät pesään. Tirlit, tirlit lauloi emäntä, joka
juuri sattui olemaan alhaalla juomaansa maistamassa koivukellarissa,
josta sitä sai niin paljon kuin vaan halutti, jos aukasi nokallaan
kuorisen oven. Tirlit, tirlit lauloi hän, kuultuaan vierasten laulun ja
riensi heti vieraitaan kohteliaasti vastaan-ottamaan. Hän kaikki
vierailleen tarkasti näytteli ja kysyi kustakin ystävän mielipidettä.
Kaikkien suureksi mielihyväksi huomattiin pesä todellakin erinomaisen
ihanaan paikkaan osuneen.
Tirlit, madame, peippo sanoi, kohottaen punapäällisiä siipiään, kaikki
on tässä hyvää ja ihanaa paljoa parempaa, kuin olisi luullakkaan
voinut. Vaan ainahan sydämmen hyvyys ja jalous saa palkintonsa. Nämähän
ovat juuri ne -- kuulkaas hyvä herrasväki -- nämähän ovat se pari, joka
auttoi viime kesänä tuota onnetonta perhettä, jolta julmat ihmiset
ampuivat emän juuri silloin kun poikaset olivat munasta tulleet ja siis
ihan heikoimmallaan. --
Tirlitilii kottarais-mummo jatkoi, tämä on aivan totta tämä; ja ainahan
hyvyys saa palkintonsa ja pahuus rangaistuksensa. Kuulkaappas hyvät
herrat ja rouvat --
Tirlititilii vai rouvat, neiti Tilhi keskeytti, eikö täällä muita
olekkaan, kuin rouvia! Niin, nyykäytti tähän pikku neiti Peukaloinen,
eihän tuo vanha mummo silmälasitta paljoa näe. -- Suokaa anteeksi,
hyvät vieraat, emäntä keskeytti, mummo kottarainen tahtoo puhua.
Nyreissään istuivat kaikki neiti-linnut ja kuuntelivat. Kottarainen
jatkoi: Kaupungissa minä näin kummimman perheen koko elämässäni.
Silloin olin vielä nuori -- onko hänkin ollut nuori, neiti Tilhi neiti
Peukaloiselle sopotti, vaan sitä eivät muut kuulleet -- ja voin
kilvoitella minkä neitilinnun kanssa tahansa sekä lennossa että
laulannossa. Sentähden lähdimme kaupunkiin, koska arvelin siellä olevan
tilaisuuden osoittaa älyään ja luonnonlahjojaan paremmin, kuin täällä
honkain huminassa, jossa ei kukaan kuule ääntämme eikä näe
liikkeitämme. Siellä minua tosin otettiin hyvin vastaan ja opetettiin
puhumaan niin että se ihmisiä miellyttää; muutamia ääniä -- jotka,
ohimennen sanoen, ovat luullakseni kaikista kauniimpia -- he eivät
näetsen voi kärsiä. Siitä syystä he tahtoivat leikata kieleni alta
jänteen -- hui -- ui! neitoset parkasivat ja neiti Tilhi pyörtyi. --
Niin juuri -- jatkoi mummo vähääkään säikähtymättä -- he tahtoivat
leikata kielijänteeni, mutta minäpä, siitä tiedon saatuani, lensin
tieheni, pakenin pois ja tulin toiseen kaupunkiin. Koska kuitenkin
luullakseni kaikki ihmiset ovat yhtä julmia meitä kohtaan, en enää
uskonut itseäni heidän tekemiinsä pesiin, joita kaupungissa on kaikissa
puissa, vaan elelin omin päin, missä milloinkin. Satuin siten kerran
erään närhin pesään. Närhi, tiedättekös, on lahjakas lintu hänkin mutta
ääni ei hänellä ole kauniimpia. Tämä närhi oli kuitenkin hyvin itsekäs
ja ahnas. Kaikki rikat, joissa oli jotakin, vaikkapa vähäistäkin
ravintoa, hän kokosi ja kantoi pesäänsä -- joka oli erään vanhan
huoneen ylisillä. Sinne hän nyt kokosi kaiken kesän rojua jos
jonkinlaista, mistä vaan sai ja talvella hän sitä kalliilla hinnalla
myi puutteessa oleville varpusille, kottaraisille y.m. linnuille. Näin
hän vähitellen rikastui ja pääsi hyviin varoihin. Mutta sittenkin hän
oli niin saita, ettei edes kunnon pesää itsellen hankkia raatsinut,
vaan eleli vilua ja kurjuutta kärsien ikäänkuin kerjäläinen, pienessä
tiilikiven kolossa. Eikä kukaan nähnyt hänen kunnon ateriaa syövän;
aina hän vaan nakerteli mitä ulkona jossakin löysi jäännöstä; sillä
omiin säästöihinsä ei hän milloinkaan hennonut kajota, niitä hän vaan
muille myi. Saatuaan sitten naineeksi ja perheen lisääntyessä hän
rupesi kovin suremaan, muka köyhtymistään peljäten ja niin hän surun
tullen oppi ryypiskelemään, ensin vähän ja harvemmin, sitten yhä
enemmän ja useammin niin että hänestä viimein tuli oikea juopporalli.
Sitten piti himo hänet kurjana orjanaan alituisessa huumauksessa yöt
sekä päivät. Kuukausia voi hän alituisessa humalassa elää. Silloin
hänellä jo oli kuitenkin oma pesä. Sen hän oli laittanut vähää ennen
naimistaan, koskei kehdannut tuoda nuorta morsianta mokomaan tiilikiven
rakoon. Pesä hänellä oli hyväkin ja siinä kuusi poikasta. Niistä yksi
aivan nuorena kuoli, vaan toiset eloon elpyivät ja kehkeentyivät
täysiksi linnuiksi. Vanhin heistä oli sievä kaunis neito, toinen, hänen
jälestään vanhin, oli nuori herra. Hämpä oppi isästään ryyppelemään,
ei pysynyt koulussa eikä muutakaan mitään opetellut, kuljeskelihan
vihdoin merellä, josta tultuaan oli melkeen alaston ja kovin raaka
tavoiltaan. --
Kolmas oli neiti, erinomaisen sievä ja hurskas, oppi pian kaikki, mitä
vaan sai kuulla, pääsi opettajaksi neiti-lintujen kouluun. Hän oli
oikea ilo tuolle muutoin onnettomalle kodille; hänestä säteili rauhaa
ja luottamusta perheen pimeimpinäkin päivinä. Hänen ylistys-laulunsa
kajahteli kautta epäilystenkin sumun. Kaksi seuraavaa poikasta oli
nuoria herroja: toinen jo kultasepän opissa Kanaarilinnulla ja toinen
haukkain kadetti-koulussa. Tässä perheessä, voi kuni kuvastimessa
nähdä, kuinka hyvyys siunaten vahvistaa ja korottaa kurjimmankin tilan
ylitse, kun alhainen itsekkäisyys sitä vastoin sitoo sielun himollisen
pahuuden orjaksi. -- Tirlit, tirlit -- kaikki lauloivat, hyvyys
palkitaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! huusi laulurastas, joka oli
saapunut vasta kertomuksen ajalla ja nyt istui koivunlatvassa. Kaikki
katsoivat kummastellen ylös. Pesä uusi, pesä uusi, paljon poikasia,
täynnä poikasia, laulurastas uudestaan kajahutteli ja kaikki toistivat:
onnea, kodille onnea, tirlit, tirlit, trlilitt! --
Niin siinä kestitellen juttuja jatkettiin aina iltahämyyn saakka. Vaan
hämärän tultua kukin lensi omaan pesäänsä ajatellen mummo Kottaraisen
kertomusta Närhin perheestä.
* * * * *
Nämät kaikki näki ja kuuli sinivuokko seisoessaan tuossa puron
partaalla; sillä kukkaset ymmärtävät kaikkien olentojen kielen,
parhaiten kuitenkin lintujen, koska nämät heitä enimmin puhuttelevat.
Kummallisia ajatuksia syntyi hänen rinnassaan, kun hän jäi yksin yön
hiljaisuuteen. Tuulen suhaus ikäänkuin kuiskaisi salaisia aavistuksia,
jostakin suuresta, kaukaisesta onnesta, tai äärettömästä, läheisestä
onnettomuudesta. Nuo kaksi tunnetta: onnen-toivo ja aavistuksen
tapainen pelko, olivat niinkuin kaksois-sisaret hänen unelmissaan,
synnyttäen aivan vastakkaisia tuossa vielä uinuvassa sielussa. Voi!
eihän voi kestää tuommoista tunteitten ristiriitaa: eikä siitä
kuitenkaan voinut päästä.
Yö toki kului, valkeni aamu. Uusi päivä toi uusia vaiheita ja
vaihteluhan elämää jatkaa. Ihmisiä, joista kottaraismummo oli puhunut,
ei kukkanen vielä ollut nähnyt muita, kuin yhden avojalan paimentytön,
joka kaitsi äitinsä lampaita. Tämä ei tosin näyttänyt niin julmalta,
kuin nuo kaupunkilaiset, jotka olivat aikoneet kottaraisen kielijänteen
leikata, mutta eipä tämä tyttönen kukkaa edes nähnytkään. Ohitse hän
vaan juoksi pitkin ojanvartta, huolimatta tuhansista pikku
sinisilmistä, jotka siinä vavisten seisoivat ja tähystelivät, kenen
vuoro oli joutua ihmisten uhriksi. Vaan silloin ei ollut kenenkään
vuoro. Paimenella oli kiire juoksemaan lammastensa perässä, eikä hän
joutunut kukkia näkemäänkään.
Näin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä
vietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja
kaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut
ihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna
tuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka
hän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen
silmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli
puhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen
hellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis
vuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on
kipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei
ole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla
voisin ehkä jotakin ostaa. -- Ääneti nyykähytti sinivuokko päätään --
sopimus oli tehty ja tyttönen solmi sen vihkoonsa.
Tunnotonna makasi hän kau'an. Eräänä aamunapa jälleen sen silmät
aukenivat, elonvoima palasi hienoihin lehtysiin ja kukka hymyili
jälleen. Hän oli saanut virvoittavaa vettä; lasi, jossa hän seisoi
useitten toisten kukkain kanssa, oli raitista vettä täynnä.
Sinivuokko katseli ympärilleen. Tämä oli varmaankin kyökki. Seinillä
oli kiiltäviä kattiloita, patoja ja riehtilöitä sekä muita
keitinkaluja. Lieden luona puuhasi kaksi naista kovin kiireissään.
Kolinaa, kalinaa ja räiskettä siinä oli. Kukka painoi silmänsä umpeen;
hän ei tahtonut nähdä tätä pahaa maailmaa noin jokapäiväiseltä
puolelta. Tuskimpa vaan hän näin oli kuuruun kumartunut, niin jo kuuli
hän lempeän, iloisen äänen: "kas, onhan teillä raittiita metsäkukkia.
Saanko minä tuosta yhden sinivuokon?" Ennenkun sinivuokko osasi
aavistaakkaan hän oli pehmeässä kätösessä ja silmiään avatessa
sattuivat hänen katseensa kahteen kirkkaasen silmään, jotka juuri häntä
tähystelivät. Sitten otettiin neulanen, pistettiin varren läpitse ja
kukkanen kiinnitettiin kauniin impyen povelle. --
Käännös vaan, niin kyökki jo oli kadonnut ja loistava naissuoja oli
kukkasen tähystettävänä. -- Siinäpä oli katsottavaa! Kultaisena
tulvaili valovirta laajasta akkunasta suojaan, jossa oli kaunista jos
mitä. Olihan tuossa rintakuvia, kukkia, siroja, kultaan kuvattuja
kirjoja, avara, ihana maisema kuva, paitsi muuta pientä silmän
ihastusta. Näitäpä kukkanen vaan ei paljon näkemäänkään joutunut, sillä
iloisesti tepsutteli immyt paikasta toiseen, eikä pysynyt hetkeäkään
hiljakseen.
Äiti, minä menen kirkkoon, hän ovesta toiseen suojaan lausui ja niin
hän jälleen peitti kukkasen.