Papukaija jatkoi.
Kerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat
juoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat
kultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa
tuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien
ulappain ylitse _vapaina_, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli
avaran maan piirin. -- Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina
siellä tuulonen vilpeästi henkii. -- Tuhansien tuhannet lintulaumat
hurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin
nousevat taivahan siniselle kupukannelle. -- Kun joskus, minä tiedän,
tulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä,
sano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat
majat. --
Neiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen
muistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.
Ystäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet
kokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää
ulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista
aukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse,
vaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. -- Tuskanhiki
virtaili hänen otsastaan:
Tirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille.
Nepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä
kiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka
heidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.
Hirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota
uteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän
itki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!
Väsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle --
suuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. -- Unessa hän oli lentävinään
tuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren,
sen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon
paisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli
vaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki
Papukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille
terveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku
hiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.
Ihmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt,
vaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se,
mitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.
Oli yö. Kuu paistoi akkunasta huoneesen; sen hopeasäteet kimalsivat
kullankirjailtuja lattiaverhoja pitkin ja valaisivat muutamia kuvia
vastapäätä olevalla seinällä. -- Vaan kas! nepä eivät seinällä
olleetkaan, ne olivat kaikki astuneet alas seinältä ja käyneet
lattialle piiriin istumaan. Selvästi huomasit heidän elävän: kasvot
olivat verevät, varsi sorja ja pyöreä, jänteet liikuttivat jäseniä --
jopa he puhumaankin rupesivat.
Tuo kuva, jonka päällä neiti Hirundo Heraldika oli istunut, oli myöskin
astunut seinältä alas ja luultavasti ilma silloin heilutti hänen
höyhenpukuaan, niin että hän heräsi.
Hirundo lensi hämmästyneenä Kanarialinnun häkille, herätti tämän ja
kysyi, mitä tämä merkitsisi.
Vainajat viettävät suurten muistojensa juhlaa, Kanaria-lintu vastasi.
Se tapahtuu joka vuosi kerran.
Onko nämät Sarven sukua, tuon Sarven, josta emo on laulanut? neiti
Hirundo uteli.
Ovat oikeen, neiti nuori, he ovat juuri nuo valtiolliset päämiehet,
jotka yhteen aikaan määräsivät koko Euroopan asiat. Näettekös, tuo
keskimmäinen tuossa, jolla on terävä katse ja nerokkaat kasvojen
piirteet, hän juuri on tuo suuri Sarvi, jonka kädessä silloin olivat
valtojen ohjasnauhat. Kuulkaappas, neiti Hirundo, hän pitää puhetta; ja
tosiaan, hän nousi seisaalleen -- kaikki kuvat nousivat seisomaan.
Sarvi alkoi puhua:
Hyvät herrat! Minä olen saanut toimekseni tällä hetkellä muistoonne
johdattaa pääkohtia, joita elämämme yhteinen työ on tarkoittanut.
Muistojuhlassa tämmöisessä kuin tämä ei ole tarpeellista tehdä
minkäänlaisia kertomuksia, eikä edes tosi-seikkoja erikseen mainita: ne
ovat, näetsen, elävinä vaikuttamassa jälkeen jääneen polven
historiassa. Historiallinen työ, samoinkuin työ ylimalkaan, ei
koskaan huku eli katoa, vaan jatkuu alituisena jaksona ihmiskunnan
elämän-vaiheissa, liittäen onnistuneen toiminnan hedelmät
samanaikaisiin onnistumattomiin yrityksiin, joista vasta ehkä
seuraavat vuosisadat jotakin kokonaista yhteen-liittää. Tätä asiain
henkistä yhteyttä ei voi kukaan muuttaa eikä löyhdyttää, sillä on oma
järkähtämätön lakinsa. Sentähden on minusta hauskaa tällä kerralla
viitata tuohon yhteyteen, mikä on vuosilukujen 1648 ja 1848 välillä ja
siten verrata henkisiä ilmiöitä niinä vuosina toisiinsa. Kun me vuonna
1648 solmimme Westphalin rauhan ja siten vakautimme omantunnon
vapauden, teimme silloin työn yleisinhimillisen, joka, ollen hedelmänä
koko ihmiskunnan siihen saakka tapahtuneesta kehityksestä, edisti
ihmiskuntaa kokonaan: sillä niin oli katkaistu kahle, joka tahtoi sitoa
hengen vapautta, ainoata, mikä ihmisen eläimestä eroittaa. --
Nyt on kaksi vuosisataa kulunut siitä ajasta ja todellinen edistys on
nähtävästi kulkenut samaa suuntaa. Eihän minun tässä nyt muuta tarvitse
mainita, kuin tuon nykyään joka paikassa ilmestyneen halun
valtiolliseen vapauteen. Ihmisillä onkin nuo kaksi eri alaa, jotka ovat
yhteydessä hänen olentonsa syvimpien perusten kanssa, ne ovat: uskonto
ja isänmaallisuus. Jumala ja isänmaa ovat välttämättömät jokaiselle;
jos toisen hävittää, ei toistakaan ole olemassa. Kun siis omantunnon
pyhä vapaus vuonna 1648 oli siihen saakka kehittyneen edistyksen kautta
tullut tunnustetuksi, täytyihän ihmiskunnan pyrkiä valtiolliseenkin
vapauteen, s.o. tilaan semmoiseen jossa jokainen kansalainen on yhtä
oikeutettu sivistystä saavuttamaan ja saavutetun sivistyksensä nojalla
valtion asioita ohjaamaan. Vaan kuten ei ihmiskunta voinut käsittää
omantunnon vapauden tarvetta ennenkun 30-vuotinen sota oli sille
opettanut, ett'ei se ole vaan jonkun haaveksijan aivoissa syntynyt
sikiö, vaan on osa ihmisen olemuksesta, on sen elonehto, niin täytyy
valtiollisen vapaudenkin edellä käydä kaikellaisia mullistuksia.
Yleensä ei mikään olokohta, jolla on pohjaa historiassa, poistu
sittenkään, kun se jo on kadottanut merkityksensä, jopa tullut oikealle
edistykselle vahingolliseksikin, ennenkun asiain uusi tila huomauttaa
ja päivän selväksi saattaa että sen säilyttäminen on vahingollisempi,
kuin uuden sijaan-asettaminen. Sentähden aina valtiollisen vapauden
enteenä täytyy käydä rettelöitä, eri aikoina ja eri sivistyskannalla
olevissa kansoissa erilaisia. Nykyajan tapauksista päättäen, näyttää jo
se aika lähenevän, jolloin useimmissa Euroopan maissa tunnustetaan
valtiollista vapautta. Mullistukset Euroopan valtioruumiissa ovat
suuremman elo-voiman ilmauksia, joita seuraa todellisen voiman oikea
viljelys. --
On kyllä väitetty että Lutherin uskonpuhdistus ja nykyajan
valtiolliset, monilahkoiset kirkkokunnat eli toisin sanoen valtioitten
suosima uskonnonvapaus, ovat ihan vastakkaisia asioita. Niin ne
sanovat, jotka eivät asioita tarkemmin tunne. Sillä seurauksena
omantunnon vapaudesta, jota kaikki varmaankin tunnustavat
uskonpuhdistuksen tarkoittaneen, täytyy olla erimielisyyden
mahdollisuuden jopa juuri uskonnollinen vilpittömyys ilmaantuukin
erimielisyydessä. Sillä mikä vilpitön henki se on, joka vaan uskoo,
mitä joku toinen ihminen sanoo, olkoompa se toinen ihminen sitten paavi
tai Luther, ilman omaatuntoansa totuuden pohjalla koettelematta. Sekin
seikka, että epäillään vanhoja käännöksiä, siis tavallaan on ilahuttava
merkki, koska se ilmoittaa, että jokainen jolla suinkin on tilaisuutta
pyrkii omantakeiselle pohjalle vakuutustansa perustamaan. Syntyköön
tästä levottomuutta, niinkuin varmaan syntyykin, levottomuus on parempi
kuin huolettomuus, se ajaa totuutta etsimään. Ainoastaan sokeat
kieltävät tuon monilahkoisuuden alla syvällä kytevää totuuden paloa,
jonka kautta monikin ehkä niinkuin tulen kautta pelastuu. Jota paitsi,
mennäksemme toiseenkin puoleen, juuri tuo kirkollisella alalla heräävä
vilkkaus vie valtioitten sivistystä jättiläis-askelin eteenpäin. Näin
jatkuu historian työ, koskaan herkeämättä, koskaan lakkaamatta
olemasta. Niilläkin asioilla, jotka pintapuolisesti katseltuina
näyttävät olevina toisilleen suorina vastakohtina, on syvin keskinäinen
yhteys.
* * * * *
Näin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö
oli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.
Tuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat
nousivat kiireesti seinälle jälleen.
Hirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen,
ajatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta -- ulos.
Aamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin
ylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa
iloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun,
hartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja
helisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa
ja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.
Hän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan
ja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän
suuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi
kunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.
Pääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän
ilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa
ei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta.
Täällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu,
vapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin
käheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä
hedelmäpuitten riistaisilla oksilla. -- Silloin hän heille kertoi
Papukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa
lintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän
Sarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan
ajattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä
tyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää
elämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi,
jota koko pääskysten heimo ylisteli. -- Iloa oli siis ja arvoa kyllin
tuolla nuorella neiti Hirundolla -- vaan kuitenkin puuttui häneltä
jotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän
taas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua -- heidän
kansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. --
Silloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion
salaperäistä paloa rinnassaan.
Se lausui hänelle selvän selvästi:
"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa
maata, kaipasivat _isänmaatansa_ ja kadotettua _vapauttansa_, niin
minäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on
kaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja
Kanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen
on kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; -- Ilmat
muuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi
joukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis,
erittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui
vaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt
tirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! _Suomi on minun synnyinmaani,
minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen_ tirlitt, tirlitt,
trlitilitilii! tirlitilitilii!" -- -- --
Se oli Hirundo Heraldika.