Ei pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän
johdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka
olivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me
laulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin
sinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja
yhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät
rauhaan jälleen -- tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!
Vaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla
historian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei
emo poikaset lentämään. --
Ensin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle,
siitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin
uskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät
perässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas
sepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut
tehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät,
lensivät ja lauloivat.
* * * * *
Lentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen
ympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun
laulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti
Hirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että
hän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka
oli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään
ikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi
ikkunarei'ästä läpitse -- huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan
vastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi
peljästyneenä takaisin.
Vaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen
joskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille
kiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn
ihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko
olemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä
jonkun vanhan linnan sisällä -- ehkäpä ikkunasta -- ja siellä nähneensä
koko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin
hirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää
tiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen
seinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.
Aivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle
kurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista
kuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!
Niin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan
rakennukseen.
Kukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät
akkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka,
lintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia -- -- mikä paljous esineitä,
joita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia
nuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he
elävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100
vuoden vanhaa pääskystä ... huu! johan se olisi ihan höyhenetön!... --
Senpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia -- muutoinhan emme
elämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu
ja ylellisyys mahtuisi -- vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli
huomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.
Hyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! -- Kanarialintunen ei
tietänyt hänen liikanimestään -- Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne
tulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori
Heraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon
korkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.
Ei niin, neiti Hirundo, -- vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä
asunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä
siintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen,
näin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän
vapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: _koko mailmani_
sijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii -- tirlii,
tirlilittlii!
Tuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.
Neiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan
kanarialintu jatkoi:
Malttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän
lähelleni, Minä kerron teille kaikki. -- Kas niin! -- istukaa tuossa,
nojatkaa päätänne vähän taaksepäin -- niin nyt te olette oikeen
sievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä
sanomattomasti. --
No hyvä! -- Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri;
voimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan
ylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero.
Tämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla,
ihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee
taivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut
virtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee
rajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän
runsautensa, siellä missä _vapaus_ ja _onnentunne_ sitovat jokaisen
sydämen kotisijaansa, -- siellä minä olen syntynyt -- ja nyt missä minä
olen? -- vastaa itse! -- Tirlii, tirlilittii!...
Tirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa
jäähyväiset -- vaan silloin alkoi Papukaija puheen:
Hyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. --
Minä olen jo vanha -- pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee
joka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa,
sillä niitä en enää nauttia voisi. -- Haluan vaan vielä jonkun päivän
elää -- ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä
torkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä
olen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! --
uh! -- uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa -- minä olen saanut
rintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.