HIRUNDO HERALDIKA.

Katon räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli

se kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään

lämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma

sen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta.

Vähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta

siellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut

siipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes

vihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli

kullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille

näin suin puheli:

Lapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! -- Nyt olen teitä

kau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon

nähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella

lentämään.

Lentämään, lentämään -- tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.

Te tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja

toista, jos tahtoo taistella läpi elämän. -- Oi, täällä täytyy paljon

oppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan

liikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on

samaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o.

huonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka

kyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä

jalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä -- niin,

kas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan

höyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he

lentämään kykene -- ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa

vajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä,

kuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja

vertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne -- ajatelkaas, mikä hirveä

onnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat,

näyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi

lentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!

Tililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon

kourulle. --

Kas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme,

tahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri

pesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt

asunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian

lapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä

on elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme

verrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin

aikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee

ollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut

sen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. -- Vaan hänen ajallaan oli kovin

tukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he

sanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa

pesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään,

varsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän

suuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. --

Metsä-kukkia: Runoa ja Proosaa · 第 30 / 42 题