PUOLUKKA.

Tuolla meren rannalla kuusikossa oli suuri muurahais-keko korkean

kuusen juurella ja tämän keon ääressä kasvoi pieni puolukka. Oli jo

sydän kesä; kaikki ruohot heilimöivät, viljat tekivät jo terää, kun se

vasta nupulle puhkesi. Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä

säteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat

talvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta

kannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni

lämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään

halki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana

ilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu. Mutta

silloin oli siinä vielä punanen, pehmeä marja, joka turhaan oli

odottanut kaiken syksyn poimijaansa; että mikään, ei edes pieni

puolukka, tahdo joutua hukkaan, saavuttamatta elämänsä tarkoitusta.

Sentähden riippui marjanen kaiken syksyn alla päin, nöyrästi odotellen,

eiköhän joku paimenpoika sattuisi huomaamaan häntä; vaan kaikki

paimenpojat pelkäsivät tuota suurta muurahais-kekoa, eikä yksikään

huomannut sen ääressä punertelevaa puolaa. Niin kului syksy turhassa

odotuksessa ja talvi peitti sekä maat että marjat valkean vaippansa

alle. Vasta keväällä sai puolukka jälleen nähdä Jumalan aurinkoa, jonka

säteet niin lämmittivät, että koko kylmä talvi lauhtui leudoksi

kevääksi ja keväästä vähitellen kehkesi suvi. Uusi toivo virtaili koko

luomakunnan kaikissa jäsenissä, uusi voima virkosi kaikkialla henkihin.

Silloin puolankukka -- ei vaan kukka -- mutta marja -- nosti päätänsä

ylemmäksi, heilutteli vihantia lehtiään ja lähetti muurahais-pesäänkin

sanan, että kesä jo on tulossa. Hän tahtoi kaikin mokomin huomauttaa,

että nyt jo on aika lähteä kalastamaan sekä karjaa paimentamaan, koska

muutoin voisi paras aika mennä käsistä. Ei hän sitä toki ilmoittanut,

että pääsyynä tähän kiireesen oli se toivo, että joku kalastaja, tai

paimen ehkä huomaisi hänet, joka niin kau'an oli turhaan odottanut

poimijaansa. --

Vaan oikeassa hän kuitenkin oli. Eräänä aikaisena kevät-aamuna astui

kalastaja, suuri joukko kalanpyydyksiä selässä, aivan muurahais-pesän

ohitse -- ja heti huomasi tämä marjan, seisahtui, kumarsi -- poimi sen

ja pisti suuhunsa.

Ilosta värähytti puolukka lehtiään; hän oli täyttänyt tarkoituksensa ja

oli valmis taas kukkimaan. --

Kului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset

kukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat

kiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka

kukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja

avasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin

tilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka

puut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja

linnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois

lähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon

tärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia

säveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa

elämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. --

Muurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä.

Tuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon

jättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle

koloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi

valmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai

varustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti

toisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun

joku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa

naapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville

tolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa

ensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän

sydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine

hovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä

ollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä

väkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä

hovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan

huvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset

säteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä

sammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä

suudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa

keralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät

hienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen

he niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri

lähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä

toimetonta elämää, kuin ennenkin.

Ensimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa

järjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä

edemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella

siipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen

sinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan

vaikutuksen. "Merelle!" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa

lenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä

aukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli!

Tyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.

Mutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja

liiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. -- Vieno röyhellys

tummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. "Takaisin!" komensi

hätääntynyt kuningas, vaan -- myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt

raskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät

vienosti värehtivään veteen.

Meren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta,

jonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen

tunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet,

Ensimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä -- niin kukkanen

nukkui sikeintä nuoruuden unta.

Päivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat

levotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.

Iloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen

aaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen

ilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko

olento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen

punaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen,

levollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta

rantaa.

Tämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi

silmiään selvitäkseen unesta. "Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa

muurahais-kuningas sai hautansa?" arveli hän niin äänekkäästi, että

mustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla

puolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka

oli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän

ympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:

"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt

ilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo

Juhannuksen aikana mukana."

"Juhannuksen aikana! mitä se on?" toisteli puolukka parka aivan

ymmällään.

"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa,

Juhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin

koreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä

ja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi

kuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut.

-- Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on -- se on kaikista

hienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet... Suo

anteeksi -- en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy

sanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin,

että sen jo ennakolta tietää -- sinä olet liika myöhään syntynyt

maailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää."

"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää", vastasi kukka.

"Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä

koskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut." --

"Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä", arveli siihen

mustikka. "Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani,

vaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt

ensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet

tunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa.

Silloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat

ja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka

edes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä

varrestasi?"... Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin

peljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: "Mutta

sanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat,

vaan merimies iloiten laineilla liitelee?"

"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta,

laiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden

on heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin

voimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi

ulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen:

siksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei

täytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen

laita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä;

siihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet

tuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon,

ärjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun

hän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei

se liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei

hänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ,

ponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea

kestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se

on hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen."

Puolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja

sanoi: "Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin." -- "Hyvästi, hyvästi,

lapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi" -- sanoi mustikka.

* * * * *

Kului viikkoja, kului kuukausiakin. -- Kesä vieri lopulle, syksy

saapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli

lennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri.

Mustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat.

Puolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo

muuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä

ulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta

myrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt

ilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon.

Useakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen

kulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan.

Olihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla,

osoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin

olennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri

ruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille.

Ainoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten

auttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. -- Tämmöiset näöt

toisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen

siunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä

hymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun

äiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin

oravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan

vaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin

morsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa,

riemua täynnä. -- Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan

harvakseen helkähyttää heleän sävelen. --

Tämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti

puolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän

ollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä

koskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki

elämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja

luonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita

puolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa;

sentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo

toiset kukkaset kuoloon nukkuivat. --

Olipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen

sumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja

kolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän

kävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi

marjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi

täyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä

miettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka

pian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin

ajatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui

pieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin

marjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin

rikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän

joutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna

vuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla

kädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne

pataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja

varovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis -- puolukkamme

oli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan -- jo pistettiin se

astiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.

Sairas aukasi silmänsä. "Johan nyt olet nukkunut," sanoi iloissaan

nainen. "Jo; minä olen paljoa parempi nyt." "Minä olen tässä laittanut

puola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu."

"Kiitos -- kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan." Voi millä

kiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen!

Vapisevat kädet tarttuivat lusikkaan -- ja -- ensikerran koko

kuukaudessa -- maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli

puolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi

pääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta.

Mutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa

ravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen.

"Voi kuinka paljon olet kärsinyt," aloitti hän; "aina siitä saakka kun

tuo myrskyinen yö riehui.

"Ei tämä mitään vaarallista ole," jatkoi mies; "se yö minulle rauhan

antoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi

myrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan

sydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli

välttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. -- Nyt olen terve ja paranen

jälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt." --

Nainen katsoi hellästi sairaan silmiin: "veljeni! minä ymmärrän sinut.

Sinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla:

kiittäkäämme myrskyjen Herraa!" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja

laskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa

miettiä näkemäänsä. -- "Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se

tulikin!" lausui hän itsekseen. -- "Niin; onhan myrsky monastikin

parempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa

ja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa

sokeat silmät. -- -- Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä

mustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja

surua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon

suuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin

mietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka

tulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa.

Olen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole

enää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle

olentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on

aina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää;

myrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien

yhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken

voittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt

tehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää

jatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni

terveellisen mehuni tuon kärsineen elämän -- voiman jatkamiseksi." --

Puola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen

otettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.