Se oli vaan tavallinen, pieni metsäruusu; mutta se kasvoi pappilan
aitojen sisällä, vieläpä puutarhan aidan siimeksessä.
"Kas, silläpä onni on tuolla pikku ruususella", arveli karpalo, joka
tuskin sai ajatelleeksikaan niin suurta onnea, vaan ei koskaan voinut
itse päästä lähemmäksi, kuin tuonne vainioveräjälle. "Oi, sehän se
lienee hauskaa, olla aivan puutarhan aidan suojassa; voihan nähdä aidan
ra'osta sinne sisälle, kun kauniit, moniväriset kukkaset puhkeevat ja
toinen toisensa jälestä avaavat suuret silmikkonsa, ihaillaksensa
Jumalan luontoa, kuullaksensa lintujen liverrystä ja nähdäksensä päivän
kirkasta koittoa. Oi, jospa minäkin pääsisin lähemmäksi!" Mutta
lähemmäksi ei karpalo koskaan päässyt, sillä hänen juurensa olivat
syvällä suossa, eikä suo ulottunut vainioveräjätä lähemmäksi.
Mutta paikallaan siimeksessä kasvoi ruusu tyytyväisenä tilaansa ja
nöyrästi katsahtaen joskus aidan raosta puutarhaan. Siellä oli paljon,
paljon kauniita ja loistavia kukkia, joita hienot kädet joka päivä
hoitelivat ja ihastuneet silmät katselivat. Ainahan niissä oli jotakin
verratonta ihanuutta, aina jotakin uutta viehätystä. Ja niinhän
sopikin; kuinkas ne muutoin olisivat noin uljaita olleet? Ei metsäruusu
sitä ensinkään ihmetellyt: hän iloitsi kukkain onnesta, osaamatta
aavistaakkaan, että löytyisi voima, mikä loistavimmankin muodon
turmelee, ihanimmankin onnen hävittää. Vasta eräänä päivänä,
huomatessaan kukkain ankarasti keskenään kiistelevän, pisti
hänen päähänsä ajatus, että niilläkin ehkä on joskus jotakin
ikäväntapaista. -- Se häntä kovin kummastutti ja samalla kiihoitti
hänen uteliaisuuttaan. Hän oikasihe, pisti päätänsä aidan ra'osta vähän
sisäpuolelle -- kas, hän sai koko päänsä puutarhan sisälle. Siinäpä
hänelle näky aukeni! Kymmeniä, satoja kukkasia, toinen kauniimpi
toistaan, rehoitteli päivän paisteessa. Kaikki olivat niin siistiä ja
huolitellen hoidettuja, ett'ei hän ikänään ollut mokomia nähnyt.
"Varmaankin on tänään juhla, tai muutoin erinomainen ilopäivä, koska
kaikki ovat noin hohtaviin hepeneihin pukeuneet," ajatteli ruusunen.
Hän oli ihan ihmeissään, eikä muistanutkaan olevansa luvattomalla
alueella: pappilan puutarhan sisällä. Ääneti ihasteli hän vaan
näkemäänsä, käännellen siroa päähyttänsä, vaikka hän olikin vaan
jokapäiväisessä puvussaan; -- mutta mistäpä olisikaan hän saanut noin
loistavia verhoja? Niitähän vaan he saavat, joita ihmisen hoitama käsi
kastelee ja kauniit silmät ihailevat. Kau'an ei ruusu näin miettiä
saanut. Hänen huomionsa kiintyi kiistaan ja toraan joka yhä kesti ja
paisui vielä.
"Sinäkö, mustalainen, olisit minuun verrattava! Tosiaan, tuota
hävyttömyyttä en olisi mokomalta odottanut!" huudahti kovin
tulistuneena tulipunanen tulpaani tummalle samettikukalle.
"Vaikea on paljas-pään kanssa tukkanuottaa vetää," ivaili samettikukka;
"vaan kuulkaas, madame, mitä tuo vieras herra eilen sanoi kulkeissaan
Eeva neidin rinnalla lehtokujanteessa!"
"Minä en viitsi kuulla mokoman kielenpieksijän imarruksia. Eihän hän
osaa muuta kuin noin loistavasti hymyillä, nöyrästi kumartaa ja
kiittäen ylistää kaikkea, mitä vaan sattuu näkemään. Hänen harhaileva
silmänsä on hairahtunut sinuun; -- vaan, jos olisi hän minut keksinyt,
niin arvatkaappas, mademoiselle, mitä hän sitten olisi sanonut?"
virkkoi tulpaani, keikahuttaen ylpeästi niskaansa.
"Sen minä heti sanon: Hän olisi sanonut: Kas, tuota itserakasta narria,
joka noin pöyhkeilee moista kovin vanhanaikaisesta tulipunasesta
verhostaan hih, hih, hii! madame, niin olisi hän sanonut ja..."
Samettikukka alkoi jatkaa, vaan tulpaani huusi kovin äkeissään:
"Vaiti, hävytön! tää on kunnian loukkaus; kuulkaa, liljat, ruusut,
orvokit, kellokukat, tuhatihanaiset, kuulkaa, kuulkaa! neiti
samettikukka on loukannut minun kunniaani, minä vaadin hyvitystä!"
"Hyvitystä, kunnianloukkaus!" kirkuivat isot ja pienet kukat niin
hurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan
ra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi
siimekseen.
Kovin suruinen oli hän nyt. Hän oli nähnyt pienen osan siitä suuresta
maailmasta, jota hän oli aina pitänyt suurimman onnen sijana -- vaan
eipä siinä näyttänyt muu vallitsevan, kuin kehno kateus ja itsekäs,
alhainen kunnian-pyntö.
Äänetönnä, alamielisenä mietiskeli ruusuparka niitä ja näitä koko
pitkän päivän. Ei hän huomannut, kuinka aurinko valovaljakollaan
laskiihe lännen lietoon mereen, ei hän hoksannut, kuinka yön tytti,
hämärän neiti heitti hienoista utua, terhenistä tepsutteli alas maille,
mantereille, vilvoittaakseen päivän paisteesta paahtunutta luontoa.
Vasta kun suuri, kostea pisara pudota rasahti hänen poskelleen, älysi
hän että yö oli tulossa ja kallisti väsyneen päänsä levolle.
Yö pimeni, äänet vaikenivat ja luonto nukkui. -- Silloin lensi
siunauksen virkistävä enkeli jakamaan nöyrille lohdutusta ja tuskaa
kärsiville virvoitusta. Hän lensi puutarhan ohitse, vaan tultuansa
aidan siimeksessä lepäävän ruusun luokse, painoi hän hellän suudelman
sen poskelle, jolla vielä kiilsi tuo illalla itketty kyynelpisara. --
Lohdutus, rauha ja lepo valahti ruusun jokaiseen soluun ja hänen
vartensa vahvistui, pukunsa kaunistui kaksin verroin sinä yönä. Siitä
ei hän toki onnekseen mitään tiennyt. Hän nukkui vaan suloisinta
untansa ja enkeli liihoitteli edelleen jakamaan voimaa ja virvoitusta
tuhannen tuhansille sortuneille olennoille.
Mutta yön synkimpänä hetkenä mateli kaksi myrkkyistä kyytä pitkin
puutarhan hiekkakäytävillä: toisen nimi oli ylpeys, toisen kateus.
Nämät saapuivat tulpaanin ja samettikukan luokse, valoivat kähyvertansa
heidän sydämmeensä; tuuli suhahteli levottomasti puissa ja konna
kurnutti lätäkössä: käärmeet matelivat tiehensä, niinkuin olivat
tulleetkin. Yö kului, valkeni aamu. Aurinko kultaili luonnottaren
utuisia antimia ja havahutti ihmiset päivän puuhiin. Silloin aukasi
silmänsä ruusu. "Voi kuinka ihanata!" huudahti hän. Suru oli kadonnut,
murhe poissa ja vapaana, ilomielin tähysteli hän jälleen Jumalan
luontoa. Mutta tuskin oli hän kohottanut kiitollisen katseensa
taivaalle ja lopettanut ihailemisensa, kun hän taas kuuli ääniä
puutarhasta. Tällä kertaa ne eivät olleet kukkain, vaan ihmisten ääniä.
Ruusu tuli uudestaan uteliaaksi. "Mitähän, jos taas katsoisin! Enhän
ole koskaan oikeastaan nähnyt, kuinka ihmiset seurustelevat."
Ennenkun itse huomasikaan, oli ruusu jo aivan toiselta puolella. Nytpä
hän vasta kummia näki! Täällä oli komea korote, jonka keskellä oli
hieno sametilla päällystetty verhopäällinen jakkara. Ihmisiä kulki
edestakasin puuhaillen, sopotellen, juosten ja kannellen mikä mitäkin
pientä tai suurta kappaletta.
Tämmöisessä puuhassa kului aamupuoli; tuli jo iltapuoli ja varjot
pitenivät. Silloin ilmestyi jakkaran eteen mustaan nuttuun puettu mies,
jonka leu'an alla oli kaksi suuren suurta, valkeeta kukonlehteä. Sitten
tuli yhä useampia ihmisiä, kaikki kaksitellen, toinen laahaten toisen
sivulla; ja jokaisen ihmisen rinnassa oli suuri punanen ruusu, paljoa
suurempi ja kauniimpi kuin metsäruusu. Metsäruusu ajatteli: olempa
iloinen, ett'en ole noin suuri ja kaunis, sillä se minut varjelee
heidän käsiinsä joutumasta. Sitten kiintyi hänen huomionsa kummallisen
suureen kukkaan, joka oli yhden parin laahaavalla puolella. Se oli
keskeltä tulipunanen, vaan alta näkyi tummempi pohja, mikä reunoilta
esiin pisti. Kas, siinähän oli mustanpunanen samettikukka ja
tulipuuanen tulpaani aivan toiseensa kiinni liitettynä. Kummastuen
katsahti ruusu sijaa, jossa he vielä eilen olivat riidelleet ja huomasi
siinä vaan -- tyhjät varret: kukat oli katkaistu pois. Ruusu huokasi
ehdottomasti niin kovasti, että ihmiset sen kuulivat. "Mikä se oli?"
kysyi joku toiseltaan, vaan ruusu oli nyt niin hiljaa, ett'ei sitä
voinut kukaan syyttää.
Ihmiset asettuivat piiriin, jonka keskelle jäi tuo pari, jonka naisella
oli tuo kaksinkertanen kukka. Mies antoi hänet toiselle miehelle, joka
nyt puolestaan jäi piiriin ja asettui naisen rinnalle jakkaran toiselle
puolelle, vastapäätä mustaa miestä. Musta mies rnpesi puhumaan ja
kaikki muut kuultelivat. Hän puhui yhä, puhui aina vaan ja muut
kuultelivat. Kunnes vihdoin toinen noista vastapäätä olevista myöskin
rupesi puhumaan -- vaan silloin -- voi! toinen huudahti kovasti ja --
kaatui tunnotonna maahan. Kaikki hämmästyvät, hyökätään avuksi,
kaatunut nostetaan ylös -- kuolleena. Tulpaani ja sametti-kukka
eivät voineet sopia yhteen, sentähden oli samettikukka tunkenut
myrkkynestettään immen sydämmeen ja tulpaani repäisi itsensä irti,
samalla särkien sydämmenkin. -- Tätä nähdessään huokasi ruusu vielä
kovemmin, kuin ensi kerralla ja kaikki kukat, jotka olivat kuulleet,
kuinka tulpaani ja sametti-kukka riitelivät, hyrähtivät itkemään. Tämän
surun-äänen kuulivat ihmiset, mutt'ei kukaan tiennyt, mistä se tuli.
Metsäruusu hämmästyi kovin, vetiihe nopeasti siimekseen takaisin ja
itki, itki niin hurjasti, että hän aivan vaaleni ja olisi varmaankin
kastunutkin, joll'ei yöhyt lahjoillaan olisi häntä virvoittanut. --
Senjälestä ei hän milloinkaan enää pyrkinyt katsomaan aidan ra'osta
sisälle, vaan aina kun hän muisti entisiäkin kertojansa, itki hän
uudestaan.
Kului näin monta päivää, viikkoa, ehkäpä kuukausikin. Silloin oli hän
jo melkeen unhottanut edellä kerrotun tapauksen, kun eräänä aamuna,
päivän koittaissa kovin surullinen, nuori mies käveli puutarhan aidan
ulkopuolella. Pää oli vaipunut rinnoille, toivotonna tuijottelivat
syvälle painuneet silmät kuopistaan ja huolettomasti vaatetettuna
harhaili hän ympäri vainioita. Tultuaan ruusun kohdalle, seisahtui hän
äkkiä, katseli ympärilleen ja -- mitähän hän nyt lienee keksinyt? --
Mielipuolen hurjuudella juoksi ruusua kohden. Ruusu vapisi ja
kuuristeli alemmaksi, päästäkseen piiloon -- vaan myöhään. Juuri ruusua
tuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla
koukkusormillaan -- oi, niin armottomasti, niin kovasti! -- ja
huolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin
koitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi
itselleen. Hurjasti painoi hän hämmästyneen, kovin vapisevan ruusun
huulilleen, joilta elonkarva oli aikaa kadonnut, vaan jotka toki olivat
lämpimät vielä. Mutta tuskin oli hän ruusua suudellut, niin hän sen
tuimasti paiskasi maahan, polki sitä jaloillaan, huokaili, itki ja
valitti kauheasti. "Ruusu, veripunanen ruusu; tai tulpaani -- sinä olet
tulpaani! -- tulpaani, joka surmasit Eevan -- voi Eeva, Eeva kuule,
tässä on tuo kirottu myrkky-kukka -- käärme!..."
Näin huudahdellen polki hän ruusua, nosti sen ylös, repeli tuhansiksi
sirpaleiksi ja levitteli palaset tuulen viedä.
Ruusu raukka, joka oli niin syvästi surrut hänen vahinkoansa! Tiesipä
ruusu syynkin, mikä tuon onnen turmeli jota nuorukainen oli
tavoitellut; olishan nuorukainen häneltä saanut kaikki tietää, vieläpä
ainoan lääkkeen tuota myrkkyä vastaan, joka hänen onnensa hävitti. Vaan
eihän ruusu hänelle ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin tuo hurja jo
hänet julmuudella surmasi. Vaan kukapa voisikaan aavistaa, että
puutarhan aidan takana on onnen kukka, vaan sisällä kateuden
myrkkykasvi! Kukapa voisi!
Niin kävi metsäruusun pappilan puutarhan aidan siimeksessä; mutta
karpalo, tämän kuultuaan arveli: onneksi minulle, ett'en ole kovin
lähellä puutarhaa -- ja piilotti päänsä sammalen alle.