Uni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar
oli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen
käskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja
valloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista.
Ainoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa.
-- Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän
hiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri -- ääretön ukko. -- Mihin?
Jokapaikkaan -- eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan
ilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen
ukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa
tumma, kulunut luku "1881". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin
avara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä
kaikki mailman olemukset. -- Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä
siinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli
semmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli
keisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin
kansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä
sivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain
hirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien
hyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä
siinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä
painettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä
nähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta
halpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty "ijäisyyden
kukkasissa" -- vaikkei niitä täällä oltukaan "tähtösillä" kirkastettu.
Olipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien
yhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten
suurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.
Lukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon
sydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla
istui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa
valtikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla
valtaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat,
helvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun,
kuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty
kullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. -- Tuli näytti
syttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan
kalliit jäsenet. -- Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on
tuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet
kylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien
hautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein
sydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä "jaloimmille pojilleen",
osoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on
riistänyt, ottaessaan nuo "kansakuntien suurimmat" mustaan helmaansa.
-- Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan
elämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän
lukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi -- yhä
laajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä,
niinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen,
leiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa
piilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee
kulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi
käyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle -- sitä
syvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän
oikein edistyy. --
Tämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset
lumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja,
poikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen
peittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain
anturain alta.
Vastakohdaksi tuolle talviselle huville on tuossa aivan ääressä
kukkaisa nurmi, jonka runsaasta varastosta hilpeä nuoriso etsii
lemmikkijänsä sitoakseen seppeltä, vihkoa tai muuta kaunistusta, minkä
sitten ystävä, veli, sisar, äiti, isä tai joku muu on saava, kun
koittaa nimi- tai syntymäpäivä. -- Tämmöisiä ja tuhansia muitakin kuvia
on vaipassa yllin kyllin. Vaan meitä miellyttää muuan suuri kuvaus,
jossa koko maailman hurskaat henget esitetään viettävänä juhlaa suuren,
äärettömän puun ympärillä. Valo, puun oksista, haaroista ja lehtysistä
loistaa kau'as, kau'as pimeään ympäristöön. Tämä puu on sama, jonka
oksilla taivaan linnut pesivät ja jonka varjossa rauhattominkin sydän
rauhoittuu. -- Vaan kukapa voisi kertoa, mitä kaikkia tuossa äärettömän
laajassa vaipassa on kuvattuna. Kuka esittäisi nuo halvat, köyhät
mökit, joista monta sydämmellistä, talvista kuvausta oli nähtävänä,
kuka nuo ylellisyyden ja turmeluksen julmat varjopuolet; kuka
luettelisi ne valoisat, miellyttävät näöt, joita kärsimyksen ja
puutteenkin majoissa oli nähtävänä, kuka ne mustat, hirveät kohtaukset,
joita sekä alhaisten matalissa majoissa että ylhäisten loistavissa
piireissä tapasit?
Närkästyneenä katseli ukko vaippaansa ja lausui: "Tyhmät, hurjat
ihmislapset, kuolevaiset narrit! Kovin olette taaskin vaippani kuvilla
tahrineet: jok'ainoa lanka on ryvetetty ja moni paikka on verelläkin
tahrattu. Vaan juuri tuommoisena, kun se nyt on, juuri niillä kuvilla
täytettynä, jotka teidän hetkelliset huvinne, ajattelemattomat, tuhmat
tekonne ja hillitsemättömät intohimonne ovat siihen kuvanneet -- juuri
semmoisena minä sen nyt upotan mereen, jota te _Unholaksi_ nimitätte,
vaan jonka oikea nimi onkin: _Jumalan muisto_. Sinne kokoontuu kaikki
siihen päivään saakka, jolloin koko ihmiskunnan tilinteon hetki joutuu.
"Silloin -- ja jo paljoa ennenkin -- moni teistä toivoisi takaisin tätä
verhoa, pyyhkiäkseen pois sen kuvan, minkä hän siihen on luonut, tai
tehdäkseen toisen paremman sen sijaan -- mutta _ei koskaan, ei
milloinkaan_ palaja tämä vaippa heidän luoksensa enää; se on ja pysyy
semmoisena kuin ja siellä mihin minä sen nyt heitän" -- Näin sanoen
pudisti hän päältään ja kääri kokoon tuon kovin kirjatun verhonsa --
ojensi voimakkaasti kätensä, taivutti sen uudestaan ja peitti verhonsa
syvyyteen, joka kuohuen nielaisi saaliinsa täytymättömään kitaansa.
Samassa kuului jylhä kumina Nikolainkirkon tornikellosta. -- Kello löi
12. Minä katsoin säikähtyneenä ukkoa.
Ikäänkuin ajatuksissaan seisoi hän siinä. Hetken seisottuaan lausui
sitten: "Senkötähden ihmiset minua kovaksi, armottomaksi sanovat, että
näin vierittelen heidän tekojensa seuraukset ja tahtonsa vapaan
valinnan päätöksistä syntyneen toiminnan tulokset sinne, josta ei
mikään konsaan palaja? Sekö muka on minun syytäni, että he tahallaan
tekevät väärää oikean asemesta, pahaa hyvän sijasta? Taikka siitäkö
muka minun pitää vastaaman, että he käyttävät väärin silmänräpäyksen,
joka on heidän vallassaan? Voi te ilkiät ihmislapset! Minua, jota te
_Ajaksi_ nimitätte, minua te kaikista syytätte. 'Aika', sanotte te,
'aika vaatii sitä ja sitä, aika turmelee, aika pahentaa kaikki.' Ja
kuitenkin: aika on teidän omassa vallassanne, te itse painatte tahtonne
leiman ajan puhtaalle pohjalle." Suuttuneena ravisti hän itseään ja
kummastuksella huomasin nyt -- en tiedä, miks'en sitä jo ennenkin
huomannut -- että hän oli aivan muuttunut. Ei ollut hänessä enää
hituistakaan jäljellä tuosta vanhasta, rypistyneestä ukosta, vaan
edessäni seisoi kukoistava ihana nuorukainen, jonka kasvoista säteili
ikuinen nuoruus ja kulmilla kuvastui ijäisyyden aamu. Päässä oli
hänellä uusi uhkea hattu, jonka etupuolella oli kulta numeroilla luku
"1882", ja yllä uuden uutukainen, vitivalkea vaippa, johon ei vielä
oltu piirtoakaan vedetty. Sen otti tuo ihana nuorukainen yltään,
hajoitti sen yli ympäri maata ja kääri siihen kaikki olevaiset koko
maan piirillä. Niin tehden virkkoi hän ihanassa yössä: "Siinä se
nyt taas on tuo ihana, puhdas vaippa, jota ihmiset nyt vielä
_tulevaisuudeksi_ nimittävät. Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan
painavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon
ihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon
jumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden
isä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan
tahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä
oikeen kuvaamaan. Silloinpa minä, joka oikeastaan olen heidän nöyrin
palvelijansa, tunnun heistä hirmuiselta tyrannilta, kun sallin heidän
turmella oman _tulevaisuutensa_, jota he muka niin suurella
kunnioituksella ja varovaisuudella odottavat, vaan jonka he, saatuaan
käsiinsä, mitä hurjimmasti raivoavat ja raatelevat, niin että
itsekkin inhoavat omaa rääkkäämäänsä ikinuorta kukkaa, luulten sen
inhoittavaksi, mädänneeksi lehtihaaskaksi, jonka täytyy inholla
kädestään viskata. -- Siitä he sitten minua julmaksi nimittävät, vaikka
itse he niin julmia ovat. Vaan minullapa ei ole valtaa minkään todella
pysyvän, ijankaikkisen yli. Ainoastaan katoovaiseen, ajalliseen minä
merkkini painan. Aine, jolla ei ole sijaa ijäisyydessä, saa kokea minun
murtavaa valtaani. Sentähden minä ihmisessäkin aineellista puolta,
ruumista hallitsen. 'Ruumis vanhenee', sanotaan, kun minä vuosi
vuodelta painan merkkini siihen; vaan henki, tuo katoamaton, on yhtä
vapaa minun vallastani, kuin minäkin oikeastaan olen ijäti nuori, sillä
olenhan minä joka aamu uusi."
Niin haasteli Aika ja katseli surumielin lepääviä ihmisiä, joista
useimmat uneksuivat ihaninta untansa. Toiset riehuivat hurjan ilon
pyörteissä, toiset käyskelivät haaveilujensa lumoovassa tarhassa, jossa
ei puutu mitään kaikista onnen ja nautinnon ilo maljoista. Vieläpä
muutamat lähes epätoivossa viettivät suruista yötä, käänteleiden
vuoteellaan puolelta toiselle. Ainoastaan ani harvat saivat nähdä Ajan
oikeassa, ihanassa nuorukaismuodossaan. Muut ne vaan näkivät hänen
vanhan kirjatun nuttunsa ja kuluneen reikäisen hattunsa: sillä heidän
omat kuvansa nutussa olivat niin mustia, ett'ei niitten laatima loka
sielun silmässä sallinut heidän nähdä sitä ihanaa nuorukaista, joka nyt
toi uutta aikaa, uutta tulevaisuutta heitä kohti. Jotkut taas
unissaankin pakinoivat, kuinka aika vie niinkuin virta mukanaan sekä
pienet, että suuret, yksityiset ja koko kansakunnat, valtakunnat ja
valtiaat.
Mutta vielä muutamat muutakin näkivät.
He näkivät aamun niin ihanan, maan niin suloisen, jommoista ei voi
ymmärrys älytä: Kaikki oli uutta -- ääretöntä ja kuitenkin niin tuttua
-- kotoista ja äärettömän kaukaista. Kaikki rajoitukset -- kaikki
ahtaus oli poissa: vapaata, puhdasta ja ijankaikkista oli kaikki. Aika
oli kadottanut merkityksensä ja astunut ijäisyyden nuorimpana lapsena
siihen piiriin, jossa ei mitään vaihetusta, eikä muuttuvaista ole, vaan
jossa ei kuitenkaan yhtälöisyys väsytä. Kukka ei kuihdu, kasvi ei
lakastu, ruumis ei riudu, henki ei väsy: kaikki yhä edistyy ja kehkeää,
ijäti elävänä, iki nuorena, aina mahdollisena yhä ylenemään, vaan ei
koskaan alenemaan. Henkien oikea elämä, ääretön, katoamaton, jota ei
ajan rajoitus, tilan ahtaus estä joka silmänräpäys kohoamasta,
virtailee loppumattomana alkulähteestään ja palaa samaan äärettömään
alkuunsa takaisin. -- Tämä oli ijäisyyden aamu, kirkkauden maa, jonka
ne näkivät, joitten kuvat vaipassa oli "ijäisyyden kukilla" merkitty.
Heidän henkensä oli joka tuokio täyttänyt ijankaikkisuutta, verratonta,
käsittämätöntä hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Niinpä he olivatkin
itseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka
kautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset
päivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan
paljon tarpeita tätä elämää varten. -- Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika
hallitse, vaan he hallitsevat aikaansa. Siitä syystä Aika nyt erittäin
heidän luokseen riensi, niinkuin palvelija, joka tulee herralleen
toivottamaan onnellista uutta vuotta; ja uutta virvoitusta, uutta
voimaa, uutta toivoa hän heille toikin. Salaa, näkymätönnä hän tuli ja
laski tuon ijäisyyden kuvastimen heidän sielunsa silmäin eteen ja --
ihan näiden itsensä huomaamatta -- muuttivat heidän henkensä tuokioksi
huvittelemaan henkien oikeaan kotimaahan, jossa puute on uppo-outoa,
vaan täydellisyys hallitsee. Kuu he sitten heräsivät, katsoakseen uutta
vuotta silmiin, oli kaikki niin ihmeen ihanata, kirkasta jälleen,
vaikka olivatkin surumielin nukkuneet. Kaikki pelko oli poissa, toivo
ja luottamus sijaan tullut. Kaikki oli muuttunut iloiseksi, uudeksi
jälleen, vaikk'eivät he itsekkään ymmärtäneet, miksi kaikki niin oli
muuttunut. Sen oli Uudenvuoden Ukko tehnyt, joka olikin Jumalan enkeli,
vaikka ihmiset sitä eri tavoin nimittävät. Aikakin on Jumalan antama ja
se, niinkun armokin, on alati uusi. -- Ja armoahan se aika onkin.