Yö oli; niin synkkä, pimeä yö. Taivaan peitti paksu sumuverho ja maan
valkoinen lumivilla. Koko luonto näytti nukkuvan kolkkoa, kylmää unta.
Silloin -- oli juuri puoliyön juhlahetki -- silloin valahti kirkas
valkeus, joka halkaisi harmaan usvan ja silmänräpäykseksi kirkasti
öisen maailman: Taivas aukeni ja Joulunenkeli lähetettiin jakamaan
taivaan lahjoja kuolevaisten asuntoihin. Kirkkaasti säteili taivahisen
kruunu ja autuuden valokehys kiehkuroitsi kiharaista päätä. Ilmestyksen
ihanassa valossa leijaili hän hiljaisesti maata kohden -- läheni --
läheni -- jo sattui jumalainen jalka synnin saastuttamaan maahan ja --
taivas sulkeutui, kirkkaus sammui. Yössä vaeltamaan läksi nyt enkeli.
Armon, autuuden runsaat, loppumattomat lahjat oli hänelle annettu
jaeltaviksi. Hänen oli käyminen kuolevaisten kurjissa asunnoissa,
nähdäkseen, mitä kukin parhain tarvitsi, mitä kukin enimmin halusi.
Vaan avara on maa, monta on majaa, lukemattomat ihmislapset, joita
hänen tuli tänä yönä tervehtää. Mihin piti ensin kääntyä, kenen tarpeet
ensiksi tyydyttää? -- Ei kau'an arvellut enkeli. Hän oli jo autuuden
ilomajoissa sydämmellisellä sulolla katsellut, kuinka monen pienokaisen
iloinen silmä ummistui, kesken juhlaisan yön viettoa, ja äiti, sisar
tai isoäiti laski nukkuvan pienoisen utuiselle sijalleen; hän oli
saattanut monen "väsähtyneen västäräkin" ehtoosiunauksen Luojan,
kaikkien Isän istuimelle; hän oli seurannut nukkuneitten nuoria henkiä
unelmien maahan, johon ne kokoontuivat suuren suuren Joulupuun
ympärille, jossa hopeatukkainen Unelan ukko soitteli kulta kanteloista
ja Joulun puhtaalla lumella kasvoi kukkien ihanimmat kukat ja itse
sydäntalvellakin oli lämmin kaunoinen kesä. Täällä liitelivät
pienoisten hilpeät henget iloleikistä toiseen, eikä väsähtynyt vikkelä
jalka, eikä uupunut katsova silmä. Ikivihreä nurmi ja vitivalkea,
hyinen halla oli täällä mitä suloimmassa sovussa: Juhannuksen kesäinen
tenhovoima Ja Joulun raittihin talviriemu täällä kävi käsi kädessä.
Eikä sulanut valkea lumi, vaikka aurinko kypsytti hangella makeita
mansikoita, eikä kuihtunut nurmella kukka, vaikka pakkanen varisteli
härmähelmiä sen hienoihin lehdyköihin. Tänne unelan onnelaan,
pienoisten yhteiseen yhtymäpaikkaan päätti enkeli ensin käydä. Oi,
kuinka iloisina, kuinka onnea täynnä he siellä leikeissä liehuivat!
Silloin astui enkeli näkymätönnä parvehen pienten. Ja nytpä jakaa hän
kullekkin, niin runsaasti, niin puhdasta ja lapsellista iloa, kuin
ainoastaan ne voivat tuntea, joitten sydän ei vielä ole turmeluksen
myrkkyä maistanut. He riemastuvat niin ihmeen ihanasti, eivät he tiedä
miksi, -- vaan yht'äkkiä soi heidän sydämmissään enkelien joululaulu ja
rauha niin suloinen, niin hurmaava ja rikkumaton rauha valuu heidän
sieluunsa, että se vielä läpi elämän myrskyjenkin säilyttää
unohtumattoman muiston lapsuuden joulurauhasta: _Se on enkelin
joululahja lapsille_.
Lasten unelasta liiteli enkeli läpi öisen maailman. Kaikkialla, missä
sydän häntä kaivaten odotti, oli hän heti läsnä; huokaus, toivotus
vaan, jos se lähti puhtaasta, vilpittömästä sydämmestä, oli kylläksi
jouduttamaan hänen lentoaan; ja missä hän kaivattuna ilmestyi, siellä
oli oikea Joulu: _sydämmien joulu_. Vaan missä ei enkeliä kaivattu,
siellä oli niin pimeä, kynttiläin loiste oli kylmää ja mielet niin
noloja, outoja -- jopa kärtyisiäkin ja ilkeitä: joulua, _oikeeta
Joulua_ ei siellä ollut, ainoastaan teeskenneltyjä, matkittuja tapoja
ja turhaa, tyytymätöntä mielten kuohua. -- Nämät näki enkeli kaikki.
Hän näki kuninkaan ja miljoonia vallitsevan ruhtinaan hopean
hohtavassa, kullan kiiltävässä linnassaan syviin mietteisiin vaipuneena
huo'ahtavan: "Oi jospa oisin köyhä mökkiläinen, tai mikä muu tahansa
vapaa alammainen valtakunnassa. Sillä heilläpä on edes nyt riemua, jota
ei suru sekoita, eikä pelko hämmennä; heillä on sydän vapaana Jumalaa
palvelemaan; mitäpä heillä olisi muuta juhlana ajattelemista. -- Vaan
minä -- minä, joka kaikkia hallitsen, olen kuitenkin kaikkien orja,
enkä voi edes juhlan rauhaiseksi hetkeksi heittää hallituksen raskasta
taakkaa hartioiltani, voidakseni yhtä kepeästi, kuin muutkin
kuolevaiset haihduttaa huoleni ijäisyyden suurilla ajatuksilla. -- Oi
jospa oisin mökkiläinen." Vaan erämaan synkässä sydämmessä istui
mökkiläinen kehnossa majassaan. Hän oli jo karistanut arki-noen
päältään, pukenut ylleen puhtaan, valkean paidan ja istui puhdevalkean
ääressä tuolillaan. Ääneti silmäili hän liedellä räiskyvää tulta ja
katsoi silloin tällöin perällä olevaa pöytää kohden, jolle vaimo
rakenteli mökin ainoisista varoista Joulu-ateriaa. Vaimo astui ulos;
mies jäi yksin huoneeseen. Silloin puhkesi hän puoliääneen puhumaan:
"Voi poloinen päiviäni! Mitäpä minuisen miehen Joulun viettämisestä on.
Oisinko ruhtinas, tai vallitseva kuningas, silloimpa elää kelpaisi.
Silloin sydämmeni varmaankin riemusta riutuisi ja syystä kiittäisin
Jumalaa suuresta armostaan. Vaan nyt; mitäpä tässä edes pöydälle
saadaan? Voi poloinen päiviäni!" -- Näin valitteli toinen ja toinen,
eikä tyytyväisiä sydämmiä monessa kohden löytynyt. Vaan kuitenkin kulki
enkeli väsymättä. Käytyään ensin kaikissa asunnoissa, joissa häntä
kaivaten odotettiin, alkoi hän käydä vähemmin kaivatuissa kodeissa. Hän
saapui suurten kaupunkien kauniisti valaistuihin suojiin. Siellä oli
tuhansia komeasti koristettuja joulupuita, paloi tuhansia tulia ja
lahjojen runsaus, komeus ja kalleus lumosi jo akkunan takaakin
katselevain mielet. Enkeli astui sisään. Hän kävi jokaiselle perheen
jäsenelle tarjoomassa taivaallisia lahjojaan, vaan he eivät niistä
huolineet: heillähän oli jo kyllä lahjoja; riita oli vaan siitä, kenen
lahja kalliimpi olisi. Mieli synkistyi. Hän hiipi hiljaa ovelle ja
pujahti kylmään yöhön. Kadulla tapasi hän silloin vilusta värisevän
mierolaisen, joka oli ihaillen jäänyt edes ulkopuolelta katselemaan
rikasten Joulun onnea. Kylmä oli kankistanut poloisen jalat -- hän ei
voinut enään liikahtaakkaan. Taivaalle tähtäsi hän kyynelistä
kirkastuneen katseensa ja sydämmen harvenevat tykähdykset huokasivat
Jumalan armoa. "Tässähän minä tulen ja tuon Jumalan Joululahjoja -- ota
taivas aarteineen, ota Jumalan sydämmellinen rakkaus!" virkkoi enkeli.
Aivan hämmästyneenä katsahti vanhus enkeliin; taivaallinen valo
kirkasti hänen silmänsä: hiljaa, ääneti riutui sen valo; vaan enkeli
nosti vanhuksen hellästi syliinsä ja kantoi sen ikuisen rauhan maahan.
Tämän tehtyään jatkoi hän kulkuaan. Hän kävi edelleen suurien ja
rikkaitten luona, näki pohattain istuvan ylellisyydessään, hymyillen
miettimässä onneaan. Enkeli tuli ja tarjosi heillekin taivaan lahjoja;
vaan he eivät enkeliä huomanneet, heillä oli niin paljon miettimistä
omissa asioissaan. Olipa muutamien, upeista upeimpien asunnoissa ovikin
suljettuna. Yö oli pimeä, ei yhtään kynttilää tuikkanut monikertaisista
kivimajoista: niitten omistajien sydän oli kääritty arvopapereihin ja
monenkertaisiin rahakääröihin, tai jäätynyt kylmään kultaan, niin
ett'ei enää mitkään ihmisyyden tunteet heidän poveaan lämmittäneet.
Rahaa, rahaa, kultaa -- eikä mitään muuta, kuin kultaa heidän sielunsa
koko elämä tarkoitti; he olivat tehneet rahan Jumalakseen, eikä mikään
voinut heitä sen kauheasta vallasta pelastaa.
Enkeli itki. Sitten joutui hän uutterasti puuhaavain, aina työhönsä
kiintyneitten tiedemiesten majoihin. Vielä hän niissä löysi avoimiakin
sydämmiä; vaan olipa semmoisiakin, joitten sydämmen sopukoissa ei ollut
muutakuin sanakirjan lehtiä, kieliopin palasia, Sanskritin, Arabian ja
Kiinan kieltä, riimu- ja nuolenpääkirjoitusta, taikka hirveän suurilla
kirjaimilla _Isänmaa_, eikä mitään muuta. --
Kaupungista ulosmennessään, joutui enkeli syrjäisemmille kaduille,
löysi matalia puumajoja. Siellä oli vähäisen lahjoja -- olipa monta
kurjan kurjaa kotoa, jossa oli nälkää ja puutettakin. Siellä oli
runneltuja, nöyriä sydämmiä, jotka ilolla ottivat omakseen enkelin
lahjat, siellä oli rakastavia, hyväätekeviä ihmisiä, jotka kantoivat
kärsivien raskasta kuormaa, lievittivät kurjuuden katkeruutta,
pyyhkivät onnettomain kyyneliä. -- Mutta olipa siellä kirouksen majoja
myöskin, joissa juopumus, raakuus ja niistä syntyvä kirous juhlan
rauhaa häiritsivät. Niihinkin majoihin enkeli astui, mutta hänen
muotonsa oli siellä kolkko, tuima ja saattoi hämmästystä ja pelkoa
synnin harjoittajiin. -- Maalle riensi nyt enkeli.
Sielläkin, niinkuin kaupungissa, tapasi hän lukemattomia erillaisia
asunnoita ja lukemattomia erillaisia ihmisiä. Toiset tyytyivät niihin
maan-antimiin, joita Luoja oli kesän ja vuoden tuloksi antanut, eikä
ajatellutkaan muuta, kuin omaa onneaan, jonka hän muka oli omin käsin
valmistanut. Toiset taas kyllä tahtoivat muitakin auttaa ja muistivat
toistenkin tarvetta, vaan siitä syystä, että tulisivat huomatuksi ja
voisivat rauhoittaa omaatuntoaan, joka heitä soimasi. Ani harvassa
majassa ainoastaan taivaan lahjaa arvossa pidettiin ja siitä syystä
tarvetta säälien autettiin, sekä sydämmet yksinkertaisessa hartaudessa
kohosivat ijäisen valon asunnoille. Semmoisessa majassa viivähti enkeli
kauemmin, kuin muissa. Hänen oli niin sydämmellisen hupaisa olla
tyydyttämässä sydänten tarvetta, valamassa lohdutusta suruiseen, voimaa
väsyneeseen, iloa ja kiitollisuutta jokaiseen sydämmeen.
Niin kulki enkeli halki kristityn maailman. Vaan pakanamaailmaan hän ei
voinut mennä. Ainoa mitä hän voi pakanain hyväksi tehdä, oli, että hän
helläin kristittyjen sydämmissä synnytti sääliä pakanoita kohtaan,
joille ei vielä ole yhtään Joulua valjennut, joille Joulun-enkeli ei
voi saattaa taivaan äärettömiä Joululahjoja, koska heillä ei Joulua
olekkaan. Vaan kristityssä maassa kulki hän rikkaitten kynnyksillä,
kulki köyhien kodissa, kolkutti joka ovella. Hän näki sydämmien
salaiset halut ja tekoja johtavat syvät syyt. Näkipä hän miten muutamat
levotonna nukkuivat, kun toiset sitävastoin tyynesti hortuneena
valvoivat. Näkipä hän syvemmällekin: Hän näki, miksi edellisen
omaatuntoa unessakin vaivasi pelko ja miksi jälkimmäisen paatunut sydän
oli saanut tuon kuoleman tyyneyden. Kaikki näki hän ja kaikki kirjoitti
hän kirjaansa, jonka hän oli Jumalalle antava. -- Voi kuinka monta
mustaa merkkiä, voi kuinka monta veripunaista rikosta oli enkelin
kirjaan kirjoitettu. Enkeli oli suruissaan. -- Hän tiesi ja tunsi
kaikki ja -- siitä oli hän suruissaan. Hän näki että niin harvat
ottivat Joululahjat vastaan, lahjat, joitten kautta hän olisi voinut
pyyhkiä pois kirjastaan niin monta, monta veripunaista rikosta. -- Aamu
tuli, päivä jo sarasti, vaan viel' ei ollut enkeli palannut. Hän oli
vielä matkallaan.
Tuhansissa kirkoissa paloi tuhansia tulia ja tuhannet papit olivat jo
saarnanneet Joulusaarnan tuhansille ihmislapsille. Taivas se kirkastui,
tähdet ja kuu väistyivät päivän valon tieltä. -- Silloin palasi enkeli
Luojan istuimen luokse, laski kirjansa, tuon äärettömän raskaista
rikoksista raskaan kirjansa Jumalan eteen ja lausui: "Pyhä Isä! Minä
odotin, kunnes kaikki olivat kirkossa kuulleet, vielä kerran kuulleet,
armosi, rakkautesi sanomaa. Vasta nyt kun kirkot suljettiin ja
juhlakellojen kaikukin on satojen sydämmessä hiljaa vai'ennut, astun
eteesi ja tuon kirjan. -- Oi Isä! Harvat niistä, jotka yöllä hylkäsivät
tarjoomani lahjat, ovat niistä kirkossa huolineet; muut palasivat,
suurempi kirous sydämmessään, kuin heillä oli sinne tullessaan. -- Ja
nyt he hurjassa kilvassa kiitävät kotiin unhoittaen sinut sekä itsensä
ja tämän kirjan." --
Enkeli vaikeni; Jumala vaikeni; vaan ihmiset maailmassa melusivat
hirveästi. Pienen pienet puuhat, turhat, joutavat askareet täyttivät
heidän sydämmensä, eikä moni kohta muistanut että Joulu olikaan, eikä
suinkaan moni tietänytkään, että oli Joulunenkeli, joka oli ollut
tarjoomassa taivaan lahjoja ja kirjoittanut Jumalan kirjaan kaikki,
mitä hän näki.