Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.
_Elias_ (istuen luolassa).
Kuinka turhat ovat ihmislapset,
Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!
Suuruutta he muka tavoittavat,
Vaikka ajelevat unikuvaa,
Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.
Kuitenkin he oman suuruutensa
Kuunvalossa itseänsä paistaa,
Eikä muista alku-aurinkonsa
Valovirtaa, josta poikenneena,
Pimeässä haparoiden, heidän
Suuruutensa vesirakko, saaden
Paljon tyhjää tuulta kuorehensa
Paisuneena pullistuu ja -- halkee.
Näin he sentään ylvästellen kerskaa:
Meill' on tieto luonnon lukituissa
Kammioissa piilevistä syistä,
Ihmishenki tunkenut on sinne,
Jost' ei tullut tietä tietohomme.
Ihmis-nero keksinyt on neuvot,
Joilla perustukset salatuimmat
Silmä hengen tutkistella saapi.
Luonto selviää, kuin kuvakirja,
Jonka päärmehessä riimusauva,
Salakirjoituksen loihtusormi,
Kau'an kätkettynä keksimättä,
Lukijaansa löytämättä piili.
Mutta aina syvemmälle tunki
Silmä tutkijain ja kerran taasen,
Tutkiessa, tuumiessa, selkes
Piirtokirjoituksen salakieli:
Hämäryyden hämähäkinverkon
Läpitse nyt tiedon tie on auki,
Poiss' on este, henki työhön käyden
Uutta kohden voittoa ja uutta
Valon valloitusta innokkaammin
Voipi pelkäämättä perustella.
-- Niimpä tiede, luonnon salasyitä
Tutkimalla, kerran voiton saapi.
Näin he kerskaellen, ylistellen
Oman viisauden valta-suonta,
Jonka korkeutta ihmiskunta
Muka kaikist' edistyksen töistä
Kiittäköön; vaan viisauden alku,
Kaiken olevaisen olemuksen
Perussyy ja itse luoma-nero
Unohtaen hyljätään; ja niinkuin
Tulen luomataito, takomalla
Mannun antimista ihmiselle
Tuhansia tarvekappaleita
Luova, väärin käytettynä väärän
Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,
Niimpä viisas, omaa henkeänsä
Jumaloiden, ylpeyden myrkyn
Imee itsehensä, ajatellen:
Ihminen on oma jumalansa.
Eikä niistä töistä, joita julki
Jumala on auttanut ja aina
Yhä auttaa, jotta ihmiskunta
Edistyisi yhä sillä tiellä,
Jonka Hän on asettanut tälle
Maailmalle -- niistä töistä, joita
Paitsi Herran ikiviisautta
Ilmoille ei ikänänsä loisi
Ihmisvoima, niistä ei saa Herra
Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön
Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,
Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä
Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,
Niinkuin tähti, joka radaltansa
Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,
Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys
Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi
Tuhansiksi tomuhiukkasiksi
Särkee -- niimpä turha ihmishenki
Särkyy ääretöntä etsiessä
Ulkopuolla uskon jumaluutta.
Mutta heitä Herra taivaastansa
Hallitseepi, heidän kulkuansa
Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,
Kunnes päättää pyhät tuomionsa
Ihmisparka! jospa nöyryydessä
Ymmärtäisit niitä teitä käydä,
Joita Jumala on säätänynnä!
Silloin vasta suurta viisautta
palvelisit, silloin vasta saisit
Nähdä Herran ikipäätöksissä
Valon, jot' ei harhaantunut henki
Koskaan oman aistin tarkkuudella
Taida nähdä: silloin kansakunnat
Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,
Taikka korven jalopeuran uljaan
Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,
Tuskin olevaisen ilman sääsken,
Näkisit sa hallituksi aina.
Silloin luonnon suuri oppikirja
Sielulles sais huvin, siunauksen;
Silloin epäuskon asemesta
Luottamuksen lujuus vahvistuisi.
Mutta, itsepäinen pikku mailma,
Ihmisrinta, rikoksien loukko!
Kuinka itsekkäisyytesi juuret
Syväll' olentomme perustusten
Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!
Ne on viattoman hurskauden,
Jumalisen nöyrämielen alla,
Laki Moseksen ja Herran käskyn
Ulkonaisen noudatuksen kuori
Sille lainaa kiisto-pukimensa;
Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,
Näkyväinen toiminta voi olla,
Kuitenkin voi pimeyden henki,
Rikoksien ikimustass' yössä
Kasvatella sielun ylpeyttä.
Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,
Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.
Siellä sydämmess' on synnin juuret,
Sydämmess' on asuinsija Herran.