III.

Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.

_Elias_ (istuen luolassa).

Kuinka turhat ovat ihmislapset,

Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!

Suuruutta he muka tavoittavat,

Vaikka ajelevat unikuvaa,

Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.

Kuitenkin he oman suuruutensa

Kuunvalossa itseänsä paistaa,

Eikä muista alku-aurinkonsa

Valovirtaa, josta poikenneena,

Pimeässä haparoiden, heidän

Suuruutensa vesirakko, saaden

Paljon tyhjää tuulta kuorehensa

Paisuneena pullistuu ja -- halkee.

Näin he sentään ylvästellen kerskaa:

Meill' on tieto luonnon lukituissa

Kammioissa piilevistä syistä,

Ihmishenki tunkenut on sinne,

Jost' ei tullut tietä tietohomme.

Ihmis-nero keksinyt on neuvot,

Joilla perustukset salatuimmat

Silmä hengen tutkistella saapi.

Luonto selviää, kuin kuvakirja,

Jonka päärmehessä riimusauva,

Salakirjoituksen loihtusormi,

Kau'an kätkettynä keksimättä,

Lukijaansa löytämättä piili.

Mutta aina syvemmälle tunki

Silmä tutkijain ja kerran taasen,

Tutkiessa, tuumiessa, selkes

Piirtokirjoituksen salakieli:

Hämäryyden hämähäkinverkon

Läpitse nyt tiedon tie on auki,

Poiss' on este, henki työhön käyden

Uutta kohden voittoa ja uutta

Valon valloitusta innokkaammin

Voipi pelkäämättä perustella.

-- Niimpä tiede, luonnon salasyitä

Tutkimalla, kerran voiton saapi.

Näin he kerskaellen, ylistellen

Oman viisauden valta-suonta,

Jonka korkeutta ihmiskunta

Muka kaikist' edistyksen töistä

Kiittäköön; vaan viisauden alku,

Kaiken olevaisen olemuksen

Perussyy ja itse luoma-nero

Unohtaen hyljätään; ja niinkuin

Tulen luomataito, takomalla

Mannun antimista ihmiselle

Tuhansia tarvekappaleita

Luova, väärin käytettynä väärän

Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,

Niimpä viisas, omaa henkeänsä

Jumaloiden, ylpeyden myrkyn

Imee itsehensä, ajatellen:

Ihminen on oma jumalansa.

Eikä niistä töistä, joita julki

Jumala on auttanut ja aina

Yhä auttaa, jotta ihmiskunta

Edistyisi yhä sillä tiellä,

Jonka Hän on asettanut tälle

Maailmalle -- niistä töistä, joita

Paitsi Herran ikiviisautta

Ilmoille ei ikänänsä loisi

Ihmisvoima, niistä ei saa Herra

Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön

Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,

Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä

Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,

Niinkuin tähti, joka radaltansa

Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,

Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys

Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi

Tuhansiksi tomuhiukkasiksi

Särkee -- niimpä turha ihmishenki

Särkyy ääretöntä etsiessä

Ulkopuolla uskon jumaluutta.

Mutta heitä Herra taivaastansa

Hallitseepi, heidän kulkuansa

Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,

Kunnes päättää pyhät tuomionsa

Ihmisparka! jospa nöyryydessä

Ymmärtäisit niitä teitä käydä,

Joita Jumala on säätänynnä!

Silloin vasta suurta viisautta

palvelisit, silloin vasta saisit

Nähdä Herran ikipäätöksissä

Valon, jot' ei harhaantunut henki

Koskaan oman aistin tarkkuudella

Taida nähdä: silloin kansakunnat

Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,

Taikka korven jalopeuran uljaan

Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,

Tuskin olevaisen ilman sääsken,

Näkisit sa hallituksi aina.

Silloin luonnon suuri oppikirja

Sielulles sais huvin, siunauksen;

Silloin epäuskon asemesta

Luottamuksen lujuus vahvistuisi.

Mutta, itsepäinen pikku mailma,

Ihmisrinta, rikoksien loukko!

Kuinka itsekkäisyytesi juuret

Syväll' olentomme perustusten

Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!

Ne on viattoman hurskauden,

Jumalisen nöyrämielen alla,

Laki Moseksen ja Herran käskyn

Ulkonaisen noudatuksen kuori

Sille lainaa kiisto-pukimensa;

Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,

Näkyväinen toiminta voi olla,

Kuitenkin voi pimeyden henki,

Rikoksien ikimustass' yössä

Kasvatella sielun ylpeyttä.

Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,

Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.

Siellä sydämmess' on synnin juuret,

Sydämmess' on asuinsija Herran.

Metsä-kukkia: Runoa ja Proosaa · 第 13 / 42 题