_Elias_ (Samassa asennossa).
Katsellessain tuossa Herran vuorta,
Jonka kiirehellä lumivilla,
Tuhkaharmaa hartioilla pilvi
Läikkyy, -- muistan vuorta Juutaan maassa,
Muistan Hermonia. -- Kuinka armas
Sit' on nähdä, koska aamun kultaa
Aurinkoinen kylvää harjanteille,
Joille härmätimanttien loiste
Luopi kukkaa vitivalkeaista,
Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,
Joit' ei konsa päivän säde lämmin
Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;
Kuinka kirkas valkeainen otsa
Kohoaapi sinitaivahalle,
Eikä pilvihuntuun konsa peity,
Niinkuin alempana vuoriryhmät,
Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.
Sitä muistan; vielä muuta muistan:
Muistan laakson jylhän, mutta kainon,
Ihanaisen, vaikka musta peite
Varjo ikitumma varjostaapi
Lehmuksien kätköss' alla vuoren
Kumpuavan veden kulta hetteen,
Jonka silmä kirkas kuvastaapi
Kuoren valko-otsan -- lehdon tumman
Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli
Suhistellen sadun kanteleista,
Aina laulaa linnut öin ja päivin.
Siellä monta monituista kertaa,
Poika ollen pieni, pilpatellen
Kävin kanssa emoseni armaan,
Jonka sini-silmäss' avotaivas
Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,
Mutta otsan kirkas valkopinta
Valkeampi lunta Hermonilla.
Oi, mä silloin olin lapsukainen,
Vähän tiesin; mutta armahainen
Äiti koska rukouksen siivin
Ylentyä surun taakan alta
Tahteli, hän aina sinne riensi,
Siellä tammen, taikka lehmusmetsän
Ikirauhaa henkiessä sitten
Polvistunna heitti huolten taakan:
Silmä harhaellen Hermonilla,
Ikikirkkautta kohti nousten,
Aatos maassa, jossa uppo-outo
Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.
Silloin minä hänen rinnallansa,
Katseheni kau'as Hermonille
Teroittaen, itkin, kun hän itki,
Iloitsin, jos riemua hän nautti,
Noin kun eli emo; kun hän kuoli,
Muistin häntä: kuten hänkin, riensin
Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.
Vaan kun itkin, katso, kirkkautta
Kuvasteli loiste Hermonilla.
Minä miehistyin ja povessani
Heräs outo voima, uusi into:
Kirkkautta kautta kyynelteni
Kimelteli paiste Hermonilla.
Oi! jos voisin olla suuri, uljas
Niinkuin vuori, jonka valko-otsa
Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,
Yhtä korkealla taivahalla,
Sieltä tyynest' aina alas katsoo
Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!
Niin mä silloin aattelin, ja: katso!
Taivas välähti ja tulta iski,
Tanner vankka vavahteli -- Herran
Äänen silloin kuulin ensi kerran.
Peljästynyt luonnon säikähdystä,
Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses
Paeta ja piilouta luota
Jumalan -- kai ainiaaksi kuolla.
Mutta Herra minut kutsumalla
Profeetaksi, käski kuninkaille
Saarnata ja johtaa opetusta.
Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi
Herran profeetaksi, saarnaajaksi,
Jonka vääjäämättä, väistymättä
Totuus julki lausuttav' on aina
Kuninkaille, kansain valtiaille,
Köyhimmälle aasinajajalle.
(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten
soittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat
värsyt Mooseksen virrestä):
Niinkuin vuotaa vuolas virta,
Herra heitä vuodattaa;
Kankurin kuin piukkii pirta
Sukkulainen suikahtaa
Ihmislapsen päätyy päivät:
Eipä viillä vihantaa
Viikate sen vinheämmin
Ruohon kukka-purpuraa.
Vihasi, oi Herra, meitä
Niittelee ja lopettaa
Koska täältä iki-teitä
Musta henki taluttaa:
Nopeasti, niinkuin varjo,
Taikka uni unohtuu,
Valta vaipuu valtiaankin
Koska Herra vihastuu.
_Elias_ (myrskyn ohimentyä).
Sinä, Herra! puhut voiman kieltä,
Sanatonta, mutta väkevää.
_Toiminta_ ja _teko_ sanojasi,
Joiss' on henkeä ja elämää.
Käskystäsi hedelmänsä kantaa
puut ja metsä riistan synnyttää,
Sanas kautta pelto viljan antaa,
Meri alta aallon työnnältää,
Aartehensa, antiluojat vuoren
Kätköt kallioista kaivelee,
Sanas keväimen luo ikinuoren,
Vesamaille vedet johtelee,
Tukitutkin elon avaa suonet:
Vehmas touko vehryt tohisee;
Karun kallionkin kylmä pinta
Sanas voimasta saa kukkimaan,
Samoin sanas kautta ihmisrinta
Toivon kukkia saa uudestaan.
-- Mutta vaikka kaikkiluova sanoo
Sinusta näin kyllin todistaa,
Kuitenkaan ei paras käsi-alas
Tahdo kunniaasi tunnustaa.
Teko tekijäänsä tuomitseepi
Luojan luotuhunsa sekoittaa:
Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi,
Tyhmän sallimuksen nimen saa,
Taikka luonto, itse Luojan luoma,
Jumaluuden arvon anastaa.
Vaan et sinä liiku tuulispäissä,
Vihuriss' et lennä yli maan,
Vaikka voimasi on kyllä näissä,
Niinkuin kaikkialla, ainiaan.
Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä
Lainehilla purtta lentävää
Öisin ohjaellen myrskysäillä,
Silmin merkkitulta tähystää,
Niimpä sinä viisautes määrän
Aina muistat: kansat, kuninkaat.
Voimalliset valtakunnat, taikka
Taistelevat pikku ruhtinaat
Useita on tarkoitustes työssä
Tietämätönnäkin ollessaan
Sinun tahtos johtopäätöksistä,
Joihin suljet lapsukaiset maan.