I.

(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä

häämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen

verho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)

_Elias_ (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).

Kuolla paremp' oisi elämää,

Mi murhaa hirveämmin raatelee,

Ja haudaks' sopivainen seutu tää,

Joss' elo luonnon iki-vaikenee:

Niin, tuossa luolan kivipermannolla

Sais luuni valjeta, ja ainiaan

Minulta rauhass' Israeli olla

Ja papit palvella sais -- Baaliaan.

Niin, Baalia tää tuhma kansa,

Astarothin luonnon-palvelusta

Suosii; -- ihmislapsi rinnassansa

Tuntee tulen, mik' ei sammutusta

Maasta saada voi -- ei tähtitaivas

Tuhansin mi tuikkivaisin silmin

Kuulakasna päämme päällä kiiluu,

Lähettää voi tiedon kirkkautta,

Mikä povess' asuvaisen hengen

Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa,

Aina tyydytyst' on vailla sielu.

Niin on henki hengest' iki-luojan,

Elämästä eine ihmisehen

Jäänyt; siksi aina Jumaluutta

Palveliansa ihmissydän tahtoo.

Mutta, koska ainoa ja suuri

Jumala ja luonnon luova Herra,

Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,

Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero

Keksimällä keksiä, kun Luoja,

Kaiken alku, Oleva ja Ollut,

Ijankaikkinen ja loppumaton

Käsittämätön ja kaikkivoipa

Ilmestyksen kautta ilmi tuopi

Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä

Kuuliaista palvelusta vaatii,

Silloin ihminen ei kuulla tahdo;

Silloin Jumaluutta ainoata,

Joka laskenut on perustuksen

Luonnon rakennuksen, rajapiirit

Vetänyt -- ja itse ihmishengen

Sytyttänyt omast' elostansa,

Häntä silloin uskoa ei tahdo

Halpa ihminen -- vaan kallioille

Nousee, vihantain puitten alle

Astuu, uhriansa suitsutellen

Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,

Jonka loiste, taitavasti tehty,

Omaa tekijäänsä ivaileepi.

Kumma tämä ihmisen on oikku:

Eikä viisahaksi tämä kansa

Konsa -- eikä paremmaksi muutu.

Sillä niin jo sama niskoittelu,

Sama vastahakoisuus ja kiero

Kankeus ja kuuliaisen hengen

Puute oli heillä, koska nöyrä

Moses Herranpalvelija johti

Heitä orjuudesta Egyptistä.

Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren

Horebin, sen tuimat lumihuiput,

Joilla pilvessä ja tulenliekin

Patsahassa Herra puhutteli

Häntä, pimeyskin tulta iski,

Pimeäksi sydän-päivä muuttui,

Koska Herran kunniasta taivas

Täytettiin ja järähteli vuori,

Järähteli, huokaeli tanner,

Salamoitsi paksu, synkkä ilma,

Pimeys niin synkkä, josta loiste

Polttavainen, kirkkaus ja liekki

Leimahdellen, pilvenhulpioita

Punahohtehessa, kulta vyöllä,

Mustan, ammottavan, äärettömän

Kuilun syvänteestä välähdellen,

Huuhtoeli; vuori, vavahdellen

Perustuksiansa myöten, halkes,

Kallio, kuin lasipallot, lensi

Kappaleiksi; mutta ääni Herran

Jylisten ja pauhaten, kuin koski.

Taikka pitkäisenä jyrähdellen

Pyhät laki-sanat, liiton-sanat

Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,

Kansan, joka seisoi vuoren alla,

Vapisten ja hiljaa rukoellen:

Sillä Herran kiivauden ääni,

Tulen liekki pimeyden yöstä,

Sekä vuoren värinä ja suuri

Soiton pauhu kansan peljästytti.

Silloin tunsit Jumalasi, kansa!

Silloin majesteetin kaikkivoivan

Eteen maahan lankesit ja nöyrä

Herran-palvelija Moses yksin

Astui vuoren vapajavan päälle

Astui pilven mustaan iki-yöhön:

Siinä yössä valkeus on Herran,

Siinä kätkee kuolevaisen silmän

Nähtävistä kuolematon Luoja

Suuruutensa, jonka kirkkautta

Elävin ei silmin nähdä voisi.

-- Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!

Joita tämä kansa, orjuudesta

Kulkiessa koki, koska aallot

Kuohuvaiset nieli ratsujoukot

Faraonin, mutta sinun kansas

Kastumatta kulki aallon halki,

Koska torven pimeydess' itse

Tulipatsahana liehuvaisna

Kirkkautes johtajaksi annoit,

Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.

Mustan peittehesi oppahaksi

Kautta korven hiekkameren kuivan,

Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden

Jäljettömän erämaankin aavat;

Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,

Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa

Lukematon, määräämätön, aina

Karttuu, meren tuoden varojansa

Näkymättömiä helmass' aallon.

Niin on pieni ihmislapsi myöskin

Sinun kaikkivaltaas verrattuna,

Joka sanoi: ja se tapahtuupi,

Käsket vainen: niin se on jo tehty.

Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken

Ihmissuvun taidan tutkistella,

Nähdä oman povenikin taidan,

Tämä kansa on, kuin hullun koiran

Purema, mi raivoisasti syöksyy

Avosilmin turmioonsa, nauraa,

Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa

Ilolaulujansa, repiessä tuskan

Tuiman sydänmunasia: kaikki

Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää

Silmiss' onnettoman, kun hän viimein

Raivopäisnä kosken kuohuvaisen

Vaahtovaippaan peittää tuskiensa

Raateleman rinnan, taikka meren

Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa

Haavat, joit' ei paranna, ei poista

Taito haavurin, tai rohtoniekan.

-- Sillä aina yhtä kovakorva,

Aina yhtä typerä ja hurja

Ollut on ja on tää kansa nurja.

Vaikka Moses sille taivaan leipää

Herralt' antoi, taikka paahtehessa

Virvokkeeksi vettä kalliosta,

Taikka Josua kun julmat voitti

Pakanat ja miekan terä särpi

Verta Midianin, Amalekin,

Koska Gideon ja Jefta uljas

Päästi heidät orjan ikehestä,

Taikka Samuel kun Saulin heille

Kuninkaaksi voiteli, ja David

Goliatin surmas, veri vuosi

Vihollisten -- kaikki nämät nähden

Kansa, kuni konsa umpisilmä,

Herran käskyt unhoittaapi: surma

Musta surma jo on niellyt kaikki

Profeetat -- ma yksin heiltä pääsin.

Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,

Kun ei kuule _varoitusta_ Herran

_Tuomiota_ kuulla _täytyy_ kerran.

Metsä-kukkia: Runoa ja Proosaa · 第 11 / 42 题