Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle
kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta
katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti
punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita,
moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen
kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri
tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla
ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä.
Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla
kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi
veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä
Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan
vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan.
Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.
Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan
polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan
olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys
luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa.
Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat
muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä
rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia.
Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden
viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että
kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa
ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen
aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi.
Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin,
mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean,
vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä,
mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät
mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden
molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan,
niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa.
Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti
pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty
räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen
hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä
puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen
tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.
Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama
ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki,
ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman
hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta
oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen —
että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin
kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella
kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen
epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin
vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon,
sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia.
Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen
yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu
perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla,
vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa,
lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä
kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa
nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat
samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen
veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun
kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja
vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan,
oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista,
verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti
vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.
"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän
minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."
Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt
Greenfordiin."
"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä
hänen kotonaan."
"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan
pelkää salamaa?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"
"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan
johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"
"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella
jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."
"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan
arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun
kuitenkin pelätä erästä ihmistä."
Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä
erästä ihmistä?"
"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi
ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta
helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."
Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen
poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian
oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa.
Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin
keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän
huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle
puolittain panssaroituna."
Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu
viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi
sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti
oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja
esinekokoelmasta.
"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan
aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."
"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.
"Ei tiedetä, milloin hän palaa."
Ja sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien
itseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta.
Hän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen
pilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu
kohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa
häiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli
sisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento
nopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta
tulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä
varhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän
veljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta,
eikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina "hulluksi Joeksi",
eikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko,
roteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma,
suorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen
lammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai
ajatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.
Mitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin
tavatonta.
Wilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän
näki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä
tervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin
heittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan
siltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.
Tämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja
julmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui
rukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen
lehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle,
josta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti:
sininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä
häipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen.
Täällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona
kuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä
täydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat
kukat ja safiirinsininen taivas.
Täältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari,
joka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi
heti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä
tulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa
muissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli
miltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä
teologisia arvoituksia.
"Mitä nyt?" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen
vapisevin käsin hattuaan.
Jumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen
kunnioittava vieläpä osanottavainenkin.
"Anteeksi, sir", sanoi hän käheästi kuiskaten, "mutta mielestämme oli
parasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään
että veljenne —"
Wilfred puristeli luisevia käsiään. "Mitä hurjuuksia hän taas on
tehnyt?" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.
"Hm", sanoi suutari ja yskähteli. "Ei hän liene mitään tehnyt ja
pelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on
huonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir."
Pastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka
johtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti
yhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla
alhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai
kuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan
univormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja
toinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului.
Pappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä
äänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä.
Näiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen
vieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot
maata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun
ja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta
pääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.
Wilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi
sitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen
lääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain:
"Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä
piilee?" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari,
seurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: "Onhan tämä
kauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole."
"Mitä tarkoitatte"? kysyi Wilfred kasvoiltaan kalman kalpeana.
"Kaikki on aivan selvää", vastasi Gibbs. "Neljän peninkulman alalla on
vain yksi mies, joka pystyy moisen iskun antamaan, ja hänellä juuri oli
enimmän aihetta iskun antamiseen."
"Älkäämme julistako mitään ennakkotuomioita", huomautti tohtori, pitkä
mustapartainen, hiukan hermostunut mies. "Mutta luulen voivani yhtyä
siihen, mitä mr Gibbs sanoo iskun laadusta. Se edellyttää uskomatonta
voimaa. Mr Gibbs väittää, että vain yksi mies koko tällä paikkakunnalla
pystyy moiseen. Minä puolestani väittäisin, ettei kukaan pysty
tuollaista iskua antamaan."
Taikauskon manaama väristys vapisutti pastorin laihaa ruumista. "En
oikein ymmärrä teitä", sanoi hän.
"Mr Bohun", sanoi tohtori hiljaa, "en tiedä miten lausuisin sen.
Jos sanon että pääkallo on murskattu kuin munankuori, ei se vastaa
täysin totuutta. Luusirut upposivat ruumiiseen ja maahan kuin kuulat
hiekkavalliin. Jättiläisen käsi on sen tehnyt."
Hän vaikeni hetkisen ja tuijotti eteensä silmälasiensa läpi. "Eräs etu
on siitä", lisäsi hän, "se nimittäin vapauttaa täydellisesti useimmat
epäluuloista. Jos teitä tai minua tai ketä hyvänsä ruumiinvoimiltaan
tavallista miestä syytettäisiin tästä rikoksesta, vapauttaisi oikeus
hänet yhtä varmasti kuin lapsen, jota syytettäisiin Nelsonin patsaan
varastamisesta."
"Sitähän minä juuri väitän", toisti suutari itsepäisesti, "että on vain
yksi, joka on voinut tehdä sen ja jolla on ollut syytä tehdä se. Missä
on Simeon Barnes, seppä?"
"Hän on Greenfordissa", sopersi pastori.
"Pikemminkin hän on Ranskassa", mutisi suutari.
"Ei, hän ei ole Greenfordissa eikä Ranskassa", lausui pieni väritön
ääni. Puhuja oli katolinen pappi, joka äsken oli liittynyt ryhmään.
"Totuus on se, että hän juuri nyt tulee tuolla kaukana tiellä."
Tämä pieni katolinen pappi ei näyttänyt erikoisen huomiotaherättävältä.
Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu, ja pyöreät kasvot eivät
olleet erikoisen ilmeikkäät. Mutta vaikka hän olisi ollut oikea Apollo,
ei kukaan tällä hetkellä olisi luonut häneen silmäystäkään. Kaikki
kääntyivät ja tähyilivät tielle, joka alhaalla mutkitteli tasangon
halki. Siellä tuli tosiaan Simeon-seppä harppaillen pitkin askelin ja
mahtava moukari olalla. Hän oli roteva jättiläiskokoinen mies, silmät
syvät, tummat ja synkät ja leukaparta musta. Hän asteli ja jutteli
rauhallisesti parin hänen takanaan tulevan miehen kanssa, ja vaikkei
hän koskaan ollut erikoisen iloinen, näytti hän kuitenkin täysin
huolettomalta.
"Hyvä Jumala!" huudahti jumalankieltäjä-seppä. "Ja tuolla moukarilla
hän teki sen."
"Ei", sanoi poliisitarkastaja, näköjään ymmärtäväinen mies
harmaanruskeine viiksineen, joka nyt ensi kertaa puuttui keskusteluun.
"Vasara, jolla hän teki sen, on tuolla kirkkomuurin vieressä. Olemme
antaneet sen samoin kuin kuolleen ruumiinkin olla koskemattomina
paikoillaan."
Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, ja pieni pappi meni aivan vasaran
viereen ja katseli sitä vaieten. Se oli pieni, kevyt vasara, eikä olisi
millään tavalla pistänyt silmään toisten joukosta, mutta nyt oli sen
rautaisessa päässä verta ja vaaleita hiuksia.
Hetken vaiti oltuaan alkoi pikku pappi puhua nostamatta katsettaan,
ja hänen matalassa äänessään oli uusi sävy. "Mr Gibbs oli oikeassa
sanoessaan, ettei tässä ole mitään salaisuutta", sanoi hän. "On vain
kummallista, miksi niin suuri mies valitsi moisen iskun antamiseen noin
pienen vasaran."
"Se ei liikuta meitä", huusi Gibbs innokkaasti. "Mitä teemme Simeon
Barnesille?"
"Antakaa hänen olla rauhassa", sanoi pappi tyynesti. "Hän tulee tänne
omasta tahdostaan. Tunnen molemmat nuo miehet, jotka ovat hänen
seurassaan. He ovat kunniallisia miehiä Greenfordista ja ovat tulleet
tänne presbyteriläisen kappelin rakennustöihin."
Hän ei ollut vielä puhunut loppuun, kun pitkä seppä tuli esiin
kirkon kulmasta ja marssi omalle pihalleen. Täällä hän pysähtyi ja
vasara putosi hänen kädestään. Poliisitarkastaja, joka koko ajan oli
käyttäytynyt mitä kohteliaimmin, meni heti hänen luokseen.
"En kysy teiltä, mr Barnes", sanoi hän, "tiedättekö mitään siitä, mitä
täällä on tapahtunut. Teidän ei ole pakko sanoa sitä. Toivon, ettette
tiedä mitään, ja että voitte todistaa sen. Mutta muodollisista syistä
minun täytyy kuninkaan nimessä vangita teidät eversti Norman Bohunin
murhan johdosta."
"Teidän ei tarvitse tunnustaa mitään", sanoi suutari toimekkaan
tärkeänä. "Niiden täytyy todistaa kaikki. Ei ole vielä edes todistettu,
että mies, joka tuolla makaa pää murskattuna, on eversti Bohun."
"Mikä joutava väite", sanoi tohtori papille. "Sen on hän saanut
salapoliisijutuista. Minähän olin everstin lääkäri ja tunnen hänen
ruumiinsa paremmin kuin hän itse. Hänellä oli hyvin kauniit mutta
omituisesti muodostuneet kädet. Keskisormi ja nimetön olivat yhtä
pitkät. Niin, kyllä vainen se on eversti."
Kun hän samassa silmäili ruumista, joka makasi maassa, kääntyivät
liikkumattoman sepän teräsharmaat silmät samalle suunnalle ja
kohdistuivat samaan esineeseen.
"Onko eversti Bohun kuollut?" sanoi seppä tyynesti.
"Silloin hän on kadotuksen oma."
"Älkää puhuko mitään! Älkää missään nimessä!" huusi
jumalankieltäjä-suutari ja hyppeli, ihastuksissaan Englannin
oikeuslaitoksen mainiosta järjestelmästä. Ei ole nimittäin ketään, joka
niin itsepintaisesti pitää kiinni laista kuin kunnon maallikko.
Seppä käänsi päänsä ja hänen kasvoistaan huokui fanaatikon ankaruus.
"Teidän, epäuskon lasten, sopii luikerrella sinne tänne kuin viekkaat
ketut, koska tämän maailman laki suosii teitä", sanoi hän, "mutta Herra
pitää omistansa huolen, sen saatte tänäpäivänä nähdä."
Ja sitten hän osoitti everstiä ja sanoi: "Milloin tuo koira kuoli
synneissään?"
"Lieventäkää sanojanne", sanoi tohtori.
"Lieventäkää raamatun sanoja, niin minä lievennän omiani", vastasi
seppä. "Milloin hän kuoli?"
"Näin hänet hengissä kello kuusi tänä aamuna", sopersi Wilfred Bohun.
"Jumala on hyvä", sanoi seppä. "Herra poliisitarkastaja, minulla ei
ole mitään vangitsemista vastaan. Teidän pitäisi kuitenkin varoa
vangitsemasta minua. Poistun mielelläni oikeussalista tahrattomin
mainein. Eiköhän teidän omasta puolestanne olisi ikävää poistua
sieltä vähentynein ylennyksen toivein."
Varmakäytöksinen poliisitarkastaja katseli ensi kerran seppää eloisin
silmin, ja niin tekivät kaikki muutkin paitsi vieras pappi. Tämä
tarkasteli yhä tuota pikku vasaraa.
"Tuolla ulkona on kaksi miestä", jatkoi seppä seivästi ja painokkaasti,
"kunniallisia Greenfordin käsityöläisiä, jotka te kaikki hyvin
tunnette. He ottavat valalleen, että he keskiyöstä aamunkoittoon ja
vielä kauan sen jälkeenkin näkivät minut lähetystalon salissa, missä
hartauskokousta vietettiin koko yö, sillä me pelastimme monta sielua.
Greenfordissa on vähintään 20 henkeä, jotka voivat todistaa samaa. Jos
olisin pakana, herra tarkastaja, antaisin teidän rientää lankeemustanne
kohden. Mutta koska olen kristitty, katson täytyväni antaa teille
tilaisuuden pelastua, ja kysyn teiltä sentähden, haluatteko
vakuuttautua minun poissaolostani nyt heti vai oikeussalissa?"
Poliisitarkastaja raapi korvallistaan ja sanoi: "Tietysti minä olisin
iloinen, jos selvitys voisi tapahtua nyt heti."
Seppä poistui pihasta samanlaisin pitkin, huolettomin askelin, kuin hän
oli sinne tullutkin, ja palasi molempine ystävineen, jotka puolestaan
olivat hyviä tuttuja melkein kaikille läsnäolijoille. Molemmat sanoivat
muutamia sanoja, joita ei käynyt epäileminen. Kun he olivat puhuneet,
oli Simeonin syyttömyys yhtä horjuttamaton kuin suuri kirkko heidän
yläpuolellaan.
Ja sitten seurasi sellainen äänettömyys, joka on painostavampi ja
sietämättömämpi kuin mikään puhuminen. Lopettaakseen sen sanoi pastori
vihdoin katoliselle papille:
"Tuo vasara näyttää suuresti kiinnittävän mieltänne, isä Brown."
"Niinpä niin", vastasi isä Brown. "Miksi käytettiin noin pientä
vasaraa?"
Tohtori kääntyi pikaisesti.
"Siinä olette tosiaan oikeassa", huomautti hän. "Kenen mieleen
juolahtaisikaan käyttää pientä vasaraa, kun tarjolla on vähintään
kymmenen isompaa?"
Ja hän alensi ääntään ja sanoi puoleksi kuiskaten pastorille: "Ei
kenenkään muun kuin sen, joka ei jaksa käsitellä suurta vasaraa.
Tässä ei ole kysymyksessä toisen tai toisen sukupuolen rohkeus tai
päättäväisyys. Rohkea nainen voisi tehdä vaikka kymmenen murhaa
pienellä vasaralla. Mutta hän ei voisi tappaa matoakaan raskaalla
moukarilla."
Wilfred Bohun tuijotti häneen hypnoottisen kauhun vallassa, isä
Brownin kuunnellessa pää hiukan kallellaan, todella uteliaana ja hyvin
tarkkaavaisena. Tohtori jatkoi yhä innokkaammin:
"Miksi kaikki nämä tyhmeliinit otaksuvat, että aviomies on ainoa,
joka vihaa vaimon rakastajaa? Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on
vaimo se, joka vihaa rakastajaansa. Kuka tietää mitä halveksuntaa tai
petollisuutta tämä on voinut osoittaa hänelle? Katsokaahan tuonne!"
Hän osoitti pienellä liikkeellä penkillä istuvaa punatukkaista naista.
Tämä oli vihdoinkin kohottanut kauniit kasvonsa, joita kyyneleet yhä
uudelleen kostuttivat. Mutta hänen silmänsä tuijottivat kuollutta
sähköisellä loisteella, jossa oli jotakin miltei mielipuolista.
Kunnianarvoisa Wilfred Bohun teki liikkeen, aivankuin olisi hän
hylännyt kaiken toivon saada selvyyttä asiaan. Mutta isä Brown pudisti
pois tuhkan, jota liedestä oli varissut hänen hihalleen, ja sanoi
puolueettomalla tavallaan:
"Teidän laitanne on kuten niin monien muiden lääkärien. Psykologinen
tietonne antaa paljon ajattelemisen aihetta — vain fyysillinen puoli on
tässä täysin mahdoton. Myönnän että naisella tosiaan voi olla suurempi
halu rakastajan murhaamiseen kuin aviomiehellä, ja myönnän senkin,
että nainen käyttäisi pientä vasaraa ison asemesta. Mutta vaikeus
piilee fyysillisessä mahdottomuudessa. Ei mikään nainen maailmassa
voisi tuolla tavalla musertaa miehen pääkalloa." Ja sitten hän lisäsi
miettiväisesti hetken vaiettuaan: "Asiaa ei ole vielä tarkastettu koko
sen laajuudessa. Miehellähän oli rautakypäri, ja isku murskasi sen kuin
olisi se ollut haurasta lasia. Katsokaa tuota naista. Katsokaa hänen
käsivarsiaan."
Vallitsi jälleen hiljaisuus, mutta sitten tohtori sanoi hiukan
tyytymättömästi: "Ehkäpä olen väärässä. Kaikkea vastaanhan voidaan
väittää. Mutta se on vakaumukseni, ettei kukaan muu kuin mielipuoli
valitsisi tuota pikku vasaraa, kun suuri vasara oli yhtä lähellä
saatavissa."
Samassa tarttui Wilfred Bohun vapisevilla käsillään päähänsä. Mutta
kädet vaipuivat pian alas ja hän puhkesi puhumaan: "Se oli oikea sana!
Mainitsitte juuri oikean sanan."
Sitten hän hillitsi liikutuksensa ja jatkoi: "Sanoitte äsken, ettei
kukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa."
"Niin sanoin", myönsi tohtori. "Jatkakaa!"
"Kukaan muu kuin mielipuoli ei sitä tehnytkään", sanoi pastori. Toiset
tuijottivat häneen suurin silmin, ja hän jatkoi kuumeisen, melkein
naisellisen liikutuksen vallassa:
"Minä olen pappi", huusi hän vapisevalla äänellä, "ja pappi ei saa
vuodattaa verta, — minä — tarkoitan, ettei pappi saa toimittaa ketään
hirsipuuhun. Ja minä kiitän Jumalaa, että rikoksellinen on nyt
tiedossani ja että hän on sellainen henkilö, jota ei voida tuomita
kuolemaan."
"Ettekö aio ilmaista häntä?" kysyi tohtori.
"Vaikkapa ilmaisisinkin, ei häntä kuitenkaan hirtettäisi," vastasi
Wilfred sekavasti mutta sanomattoman onnellisesti hymyillen.
"Tullessani tänä aamuna kirkkoon, tapasin siellä mielipuolen polvillaan
rukoilemassa — tuon Joe-paran, joka koko elämän ikänsä on ollut
hassahtava. Jumala yksin tietää, mitä hän rukoili, mutta tuollaisista
omituisista ihmisistä voisi melkein uskoa, että heidän rukouksensakin
ovat mielettömiä. Ei ole mahdotonta ajatella, että hullu rukoilee ennen
murhatekoon ryhtymistään. Kun viimeksi näin Joen, oli hän veljeni
seurassa. Veljeni teki hänestä pilaa."
"No hittoa", huudahti tohtori, "olipa hyvä, että puhuitte tästä! Mutta
kuinka voitte selittää —"
Pastori melkein vapisi mielihyvästä saatuaan näin totuudesta vihiä.
"Ettekö näe", huusi hän innokkaasti, "että tämä teoria on ainoa, joka
sopii noihin molempiin kummallisiin seikkoihin, ratkaisee molemmat
arvoitukset. Seppä olisi voinut antaa tuon voimakkaan iskun, mutta
hän ei olisi valinnut pientä vasaraa. Hänen vaimonsa olisi valinnut
pikku vasaran, mutta ei olisi kyennyt antamaan voimakasta iskua. Hullu
saattoi tehdä kummankin. Mitä pikku vasaraan tulee — niin, mieshän oli
hullu ja tempasi aseekseen lähimmän käden ulottuvilla olevan esineen.
Ja iskun voima taasen — ettekö ole koskaan kuullut, tohtori, että
ärsytetyllä hullulla voi olla kymmenen miehen voima?"
Tohtori veti, syvään henkeään ja sanoi: "Luulenpa tosiaan osuneenne
oikeaan."
Isä Brown oli niin kauan ja niin kiinteästi katsellut puhujaa, että
hänelle oli selvinnyt, etteivät tämän suuret, harmaat silmät olleet
aivan niin merkityksettömät kuin hänen kasvonsa yleensä. Kun oli
tullut hiljaista, sanoi hän korostetun kohteliaasti: "Mr Bohun, teidän
teorianne on tähänastisista ainoa, joka johonkin kelpaa ja jota
suurin piirtein voidaan pitää eittämättömänä. Mielestäni ansaitsette
sentähden, että sanon teille varmasti tietäväni, ettei se ole oikea."
Ja tämän sanottuaan pikku mies siirtyi jälleen syrjään tarkastamaan
vasaraa.
"Tuo mies näyttää tietävän, mitä muut eivät tiedä", kuiskasi tohtori
harmistuneesti Wilfredille. "Nuo katoliset papit ovat niin pahuksen
viekkaita."
"Ei, ei", sanoi Bohun, aivankuin väsyneenä tuhlaamaan sanaakaan enää
siihen, mikä oli itsestään selvää. "Se oli hullu. Se oli hullu."
Molemmat papit ja tohtori olivat vetäytyneet syrjään siitä enemmän
virallisesta joukosta, joka ympäröi poliisitarkastajaa ja vangittua.
Kun nyt heidän pikku ryhmänsä hajaantui, kuulivat he toisen ryhmän
ääniä. Katolinen pappi ensin nosti ja sitten loi katseensa maahan, kun
hän kuuli sepän sanovan kuuluvalla äänellä:
"Toivon antaneeni teille täyden selvityksen, herra tarkastaja.
Tietenkin olen, kuten sanotte, hyvin voimakas, mutta enhän ole voinut
singota vasaraani tänne Greenfordista saakka. Eikä vasarallani ole
siipiäkään, joilla se voisi lentää puoli peninkulmaa peltojen ja
pensaiden yli."
Tarkastaja nauroi suopeasti ja sanoi: "Ei, luullakseni teidän voidaan
katsoa olevan tämän jutun ulkopuolella, vaikka se onkin mutkikkaimpia,
mitä olen tavannut. Pyydän teitä vain antamaan kaikkea mahdollista
apuanne sen miehen kiinnisaamiseksi, joka on yhtä vahva ja iso kuin
te. Teistä voi olla hyötyä jo pelkästään hänen kiinnipitelemisessään.
Otaksun, ettette aavista, kuka se mies on?"
"Luulenpa kyllä aavistavan!", vastasi kalpea seppä, "mutta mikään
mies se ei ole." Kun hän huomasi, että kaikki kääntyivät katsomaan
hänen vaimoaan, joka istui penkillä, pani hän suuren kätensä hänen
olkapäälleen ja lisäsi: "Eikä myöskään nainen".
"Mitä tarkoitatte?" kysyi poliisitarkastaja leikillisesti. "Ette kai
usko, että on lehmiä, jotka osaavat käyttää vasaraa?"
"En usko, että mikään ihminen ohjasi sitä vasaraa", sanoi seppä
käheästi. "Tämän maailman kannalta katsoen sanoisin, että mies oli
yksin, kun hän kuoli."
Wilfred syöksähti pari askelta eteenpäin ja silmäili seppää palavin
katsein.
"Haluatteko ehkä väittää, Barnes", kuului suutarin terävä ääni, "että
vasara itsestään nousi maasta ja löi kuoliaaksi miehen?"
"Niin, tuijottakaa te vain ja virnistelkää mielenne mukaan", huusi
Simeon. "Te papit kerrotte meille kuitenkin sunnuntaisin kirkossa,
miten Herra kukisti Sanheribin. Minä uskon, että joku näkymätön
taloissa kävijä puolusti minun taloni kunniaa ja langetti rienaajan
kuolleena sen oven eteen. Minä uskon, että se voima, joka iskun
aiheutti, oli sama, joka esiintyy maanjäristyksissä — ei enempää eikä
vähempää."
Wilfred huomautti nyt hyvin omituisella äänellä: "Minä itsekin kehoitin
Normania varomaan salamaa."
"Se murhaaja on poissa minun käteni ulottuvilta", sanoi
poliisitarkastaja hymyillen.
"Mutta te ette ole hänen", vastasi seppä. "Olkaa varuillanne", ja
sitten hän käänsi toiselle leveän selkänsä ja meni sisälle taloon.
Järkkyneen Wilfredin talutti pois isä Brown, joka kohteli häntä
ystävällisesti ja vapaasti. "Lähtekäämme tästä kamalasta paikasta, mr
Bohun", sanoi hän. "Saanko mennä katsomaan kirkkoanne? Sehän kuuluu
olevan Englannin vanhimpia. Katsokaas", lisäsi hän veitikkamaisesti,
"mehän tunnemme suurta mielenkiintoa vanhoja englantilaisia kirkkoja
kohtaan."
Wilfred Bohun ei hymyillyt, sillä huumori ei ollut hänen vahvoja
puoliaan. Mutta hän nyökkäsi innokkaasti, sillä hän oli perin halukas
selittämään goottilaisen rakennustaiteen kauneuksia semmoiselle, joka
paremmin ymmärsi niitä kuin presbyteriläinen pappi tai ateistinen
suutari.
"Olette tervetullut", sanoi hän. "Mennään tältä puolelta sisään."
Ja hän meni edellä suuresta sivuovesta portaita ylös. Isä Brown oli
pannut jalkansa ensimmäiselle portaalle seuratakseen pappia, kun hän
tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hän kääntyi ja näki tohtorin
tumman, solakan haahmon. Hänen kasvonsa olivat yhä vielä epäilyksien
synkentämät.
"Sir", sanoi tohtori jäykästi, "te näytätte tuntevan erinäisiä tähän
rumaan juttuun kuuluvia salaisuuksia. Saanko kysyä, aiotteko pitää ne
omana tietonanne?"
"Herra tohtori", vastasi isä Brown ystävällisesti hymyillen, "on eräs
syy, miksi minun ammattiani harjoittavan henkilön täytyy pitää omana
tietonaan asioita, joista hän _ei ole_ varma, nimittäin se, että hänen
velvollisuutensa on alati vaieta asioista, silloin kun hän _on_ varma
niistä. Jos te nyt arvelette, että olen ollut melkein epäkohteliaan
vaitelias teitä tai jotakuta toista kohtaan, olen suostuvainen
ilmaisemaan niin paljon kuin oikeuteni suinkin sallivat. Annan teille
kaksi hyvin selvää viittausta."
"Antakaahan kuulua, sir", sanoi tohtori jurosti.
"Ensinnäkin", sanoi isä Brown tyynesti, "kuuluu se täysin teidän
alaanne. Kysymyksessä on oppi ruumiin ominaisuuksista. Seppä erehtyi
— ehkei väittäessään, että isku oli Jumalan taholta lähtöisin, vaan
varmasti siinä kun hän sanoi ihmeen aikaansaaneen sen. Ihme on se
sikäli, että ihminen itse on ihme monimutkaisine, pahoine ja kuitenkin
puolittain sankarillisine sydämineen. Sen voiman, joka musersi
tuon pääkallon, tuntevat tiedemiehet sangen hyvin — se on enimmän
kiisteltyjä luonnonlakeja."
Tohtori, joka hyvin tarkkaavaisesti ja otsa rypyssä oli kuunnellut
hänen sanojaan, sanoi vain: "Entä tuo toinen viittaus?"
"Sen annan nyt", sanoi pappi. "Muistatteko, että seppä, vaikka hän
uskoo ihmeisiin, puhui pilkallisesti moisesta lasten sadusta, että
hänen vasaransa olisi muka saanut siivet ja lentänyt yli maiden ja
mantereiden?"
"Kyllä muistan", sanoi tohtori.
"Näettekös", sanoi isä Brown, leveästi hymyillen, "se satu hipaisi
totuutta likempää kuin kaikki muu, mitä tänä päivänä on sanottu." Ja
sitten hän käänsi tohtorille selkänsä ja lähti kompuroimaan portaita
ylös pastorin jälkeen.
Kunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja
odottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut
hänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti
mielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota
valaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja
ihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti
mutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille
kierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta
veljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi
vikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen
kirkas ja selvä äänensä ylhäältä.
"Tulkaa tänne, mr Bohun", huusi hän. "Raikas ilma tekee teille hyvää."
Bohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle
kirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli
avaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti
ja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja
kulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja.
Poliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis
makasi maassa kuin kuollut kärpänen.
"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?" sanoi isä Brown.
"Niinpä kyllä", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.
Aivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen
kaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan
itsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka,
katsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän
eteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu
ikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin
pesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin
vesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt,
näytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet
tornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla
olivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet
näyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa.
Kivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman
suurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä.
Kiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka
aikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli
harhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet
ilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko,
korkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman
kuin ukkospilvi.
"Luulen, että on varsin vaarallista oleskella näin korkeilla paikoilla,
vaikkapa vain rukoillakseen", sanoi isä Brown. "Korkeudet luotiin sitä
varten, että ihminen katsoisi sinne ylös eikä sieltä alas."
"Tarkoitatteko, että täältä voisi pudota?" kysyi Wilfred.
"Tarkoitan että sielu voisi pudota, vaikkei ruumis putoaisi", vastasi
toinen pappi.
"En oikein ymmärrä teitä", huomautti Bohun.
"Katsokaapa esimerkiksi tuota seppää tuolla", jatkoi isä Brown
tyynesti. "Kunnon mies, mutta ei kristitty — kova, käskevä, leppymätön.
Hänen skotlantilaisen uskontonsa perustivat miehet, jotka rukoilivat
kummuilla ja korkeilla kallioilla ja oppivat enemmän katsomaan alas
maailmaan kuin ylös taivaaseen. Nöyryys on jättiläisten äiti. Laaksosta
näkee suuria esineitä — huipuilta vain pieniä."
"Mutta — eihän hän tehnyt sitä", sopersi Bohun.
"Ei", sanoi toinen omituisesti korostaen, "me tiedämme, ettei hän
tehnyt sitä."
* * * * *
Hetkisen kuluttua hän jatkoi katsellen harmaine silmineen tyynesti
tasankoa. "Tunsin miehen", sanoi hän, "joka aluksi harjoitti muiden
tavoin hartauttansa alttarilla, mutta mieltyi sitten rukoilemaan
korkeilla ja yksinäisillä paikoilla, kellotornin nurkissa ja
ulokkeilla. Ja kerran, kun hän seisoi pyörryttävän korkealla paikalla,
mistä koko maailma hänen allaan näytti pyörivän kuin hyrrä, alkoi hänen
aivoissaankin pyöriä, ja hän kuvitteli olevansa Jumala. Seuraus siitä
oli, että hän, vaikka hän oli hyvä mies, teki rikoksen."
Wilfred oli kääntänyt pois kasvonsa, mutta hänen laihat kätensä kävivät
sinertäviksi, kun hän tarttui kiinni rintanojaan.
"Hän uskoi, että _hänelle_ oli annettu valta tuomita maailmaa ja lyödä
syntinen maahan. Hän ei olisi koskaan tullut moisia ajatelleeksi, jos
hän olisi polvistunut lattialle muiden tavoin. Mutta hän näki kaikkien
ihmisten hyörivän tuolla alhaalla kuin hyönteisten. Erikoisesti erotti
hän yhden, aivan alapuolellaan, vihreän hatun vuoksi selvästi silmään
pistävänä — myrkyllisen hyönteisen."
Varikset lentelivät vaakkuen tornin ympärillä, mutta muuten oli kaikki
hiljaista, kunnes isä Brown jatkoi:
"Kiusausta lisäsi sekin, että hänellä oli käytettävänään eräs luonnon
mahtavimpia voimia, tarkoitan painolakia, tuota hurjaa, valtavaa
vetovoimaa, joka saa maailman kaikki olennot irti laskettuina
syöksymään sydämeensä. Näette tuolla poliisitarkastajan, joka kävelee
edestakaisin pajan pihalla. Jos minä nyt heittäisin pienen kiven
tämän rintanojan yli, vaikuttaisi se häneen osuessaan kuin luoti. Jos
pudottaisin vasaran — hyvin pienenkin vasaran —"
Wilfred Bohun nosti toisen jalkansa rintanojan yli, mutta isä Brown
tarttui häntä heti kauluksesta.
"Ei siitä ovesta", sanoi hän lempeästi. "Se ovi vie helvettiin!"
Bohun horjui takaperin seinää vasten ja tuijotti häneen pelästynein
silmin.
"Miten tiedätte kaiken tuon?" huusi hän. "Oletteko paholainen?"
"Olen ihminen", vastasi isä Brown totisesti, "ja sentähden tunnen
kaikki kiusaukset. Kuulkaa nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän hetkisen
vaiettuaan. "Tiedän mitä teitte — ainakin arvaan siitä enimmän osan.
Kun jätitte veljenne, valtasi teidät sangen oikeutettu suuttumus, niin,
se meni niin pitkälle, että te tempasitte käteenne vasaran aikoen lyödä
sillä hänet kuoliaaksi. Te peräydyitte kuitenkin, pistitte vasaran
takkinne alle ja riensitte kirkkoon. Te rukoilitte kiihkeästi monissa
paikoin, enkeli-ikkunan ääressä, sen yläpuolella olevalla ulokkeella
ja korkealla parvekkeella, josta te saatoitte nähdä everstin vihreän
hatun, joka muistutti ryömivän sittiäisen selkää. Ja silloin puhkesi
jotakin teidän sielussanne, ja te annoitte Jumalan tuomion langeta."
Wilfred vei heikon kätensä otsalleen ja sanoi matalalla äänellä: "Mistä
tiesitte, että hänen hattunsa näytti vihreältä sittiäiseltä?"
"Oh, selvä järki sen minulle sanoi", vastasi toinen hieman hymyillen.
"Mutta kuulkaa vielä! Sanon teille, että tiedän tämän kaiken, mutta
ettei kukaan muu saa sitä tietää. Seuraava askel on teidän; minä en
ryhdy mihinkään; suljen tämän ripin sinetillä. Jos kysytte miksi, niin
on siihen monta syytä, mutta vain yksi teitä koskeva. Jätän asian
teille, koska ette ole vielä pitkällä pahuudessa. Te ette koettanut
saattaa seppää epäilyksen alaiseksi, vaikka se olisi ollut helppoa,
ettekä hänen vaimoaankaan. Te koetitte saada hullun syylliseksi
tekoon, koska tiesitte, että hän oli syyntakeeton. Tämä oli niitä
valonpilkkeitä, joita minun on murhantekijöissä varteenotettava. Ja
menkäämme nyt alas kylään. Sitten menette tiehenne vapaana kuin tuuli.
En aio sanoa enää mitään."
Syvän hiljaisuuden vallitessa laskeutuivat he alas kierreportaita
ja tulivat ulos auringonpaisteeseen pajan luo. Wilfred Bohun nosti
varovaisesti veräjän salvan, meni poliisitarkastajan luo ja sanoi:
"Ilmoittaudun vapaaehtoisesti. Minä olen tappanut veljeni."