Kumman savuinen vivahdus ilmassa, vivahdus, joka voi olla sekä
samea että kirkas ja joka on vain Themsille ominainen, muuttui yhä
enemmän harmaasta kimaltelevaksi auringon kiivetessä taivaan laelle
ja heloittaessa Westminsterin yllä. Kaksi miestä kulki parast'aikaa
Westminstersillan yli. Toinen oli hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt.
Heitä olisi voinut verrata parlamentin kookkaaseen kellotorniin
ja Westminster-Abbeyn kyykkyselkäisiin hartioihin, sillä tuolla
pienellä oli papinpuku. Pitkän julkinen nimi oli M. Hercules
Flambeau, yksityinen etsivä. Hän oli matkalla uuteen toimistoonsa,
joka sijaitsi uudessa kerroksittain rakennetussa talossa vastapäätä
kirkon sisäänkäytävää. Pienen nimi oli Rev. J. Brown, Camberwellista
sijaitsevan St. Francis Xavierin kirkon pappi. Hän palasi nyt
Camberwellista erään kuolevan luota tutustuakseen ystävänsä uuteen
huoneistoon.
Rakennus oli amerikkalainen pilvenpiirtäjä ja amerikkalainen se oli
myös puhelimiensa ja hissiensä monimutkaiseen rakenteeseen nähden.
Mutta se oli juuri valmistunut eikä vielä täysin asuttu. Taloon
oli muuttanut vain kolme vuokralaista. Flambeaun yläpuolella oleva
konttorihuoneisto oli asuttu, samoin aivan hänen alapuolellaan
oleva. Mutta kaksi ylintä kerrosta samoin kuin kolme alinta olivat
tyhjät. Ensi silmäyksellä huomattiin uudessa asuntotornissa jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa. Flambeaun yläpuolella sijaitsevan
konttorihuoneiston ulkopuolelle oli asetettu loistava esine. Sitä
esti hieman näkymästä muutama jälelle jäänyt rakennustelineen osa. Se
oli suunnattoman suuri kullattu ihmissilmän jäljennös, jota kultaiset
säteet ympäröivät, ja se otti yhtä paljon tilaa kuin pari kolme
konttorin ikkunaa.
"Mikä kumma tuo on?" kysyi isä Brown ja jäi seisomaan.
"Sen pitäisi edustaa uutta uskontoa", vastasi Flambeau nauraen,
"erästä uutta uskontoa, joka julistaa syntien anteeksiantamusta sillä
perusteella, ettei ole olemassa mitään syntejä. Luullakseni Christian
Science'n tavoin. On tosiasia, että eräs mies, joka nimittää itseään
Raioniksi — en tiedä, mikä hänen oikea nimensä on, sen vain tiedän,
ettei tämä nimi ole oikea — on vuokrannut yläpuolellani olevan
huoneiston. Kaksi konekirjoittajatarta asuu alapuolellani olevassa
kerroksessa ja tuo entusiastinen vanha humbuugimestari yläpuolellani.
Hän nimittää itseään Apollon uudeksi papiksi ja palvelee aurinkoa."
"Katsos vain", sanoi isä Brown, "aurinkohan oli julmin kaikista
jumalista. Mutta mitä tuo suunnattoman suuri silmä merkitsee?"
"Jos olen ymmärtänyt asian oikein", sanoi Flambeau, "niin suosivat he
sitä mielipidettä, että ihminen kestää mitä tahansa, jos hänen mielensä
on tasapainossa. Molempien suuret vertauskuvat ovat aurinko ja avoin
silmä, sillä he väittävät, että jos ihminen olisi täysin terve, hän
voisi katsoa aurinkoon."
"Jos hän olisi täysin terve", sanoi isä Brown, "ei hän välittäisi
tuijottaa siihen."
"Enempää en osaa kertoa uudesta uskonnosta", jatkoi Flambeau
huolettomasti. "Tietysti se väittää voivansa parantaa kaikki
ruumiilliset sairaudet."
"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?"
kysyi isä Brown vakavana.
"Mikä se sitten on?" kysyi Flambeau.
"Itsensä täysin terveenä pitäminen", sanoi hänen ystävänsä.
Flambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori
oli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä
temppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia
taipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko
katolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen
eivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat
hänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo
alemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia
originaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat
solakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä
ulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja
hän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka
johtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien
elämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli
teräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman
liian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa
oli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi.
Molemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine
valkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia
erikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä
kysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa
eikä näennäinen.
Sillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen
kreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu
puutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys
— ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen
mielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa
käytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa
hän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen
piirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle
hyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa
käyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan
siitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen
stenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin
tämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei
oikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa
ja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan.
Mutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin
oli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää
kuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut
laisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen
olemassaolon.
Hänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli
suuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli
seisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut
hissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta
tämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt
alistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän
kyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä
sitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla
kuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien
aikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki
tarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja
harrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen
suuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka
halveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen
kaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan
kuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä,
että Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni
hymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta
itseluottamusta.
Hänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien
liikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli
konttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen
heittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti
parastaikaa juttua "lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista"
ja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat
silmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan
kuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi
kulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen
puhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.
Flambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä
kysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi
silmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi
tiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin
kuin toisessakin.
"Lienee siinä sentään ero", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti.
"Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen
voimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on
puolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet
ja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista
tiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita
lääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit
asettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet
rampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento,
herra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin
tuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden
asemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia
katsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä
aristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi
katsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja
katsoa sitä milloin ikinä haluan."
"Teidän silmänne", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen,
"häikäisevät auringon". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle
omituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi
tämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti
hän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: "Vai niin, hän on joutunut
tuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin". Sillä niin vähän
kuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut
puhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.
Hän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan
olevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo
Kaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa
suhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein
yhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli
kullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka.
Ruumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko
tätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi
todellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti
jotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista,
joka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta
leimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria
Streetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että
kirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen
ja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen
oman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli
messinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu
kadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki
tämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta
tuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja
ruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa
suuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota
hän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava
mies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi
päässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru
katuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja
meni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko
Westminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen.
Se tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon
lyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut
kaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown,
Flambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon
valkeata pappia.
Flambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen
kunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään
katsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko
isä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas
henkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa
hän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi
pysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya.
Kalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen
ja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen
auringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli
jo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä
tähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö
hän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei
hän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan
seassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen
miehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown
koskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi
sensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan
räpäyttämättä.
"Oi, aurinko", puhkesi profeetta puhumaan, "oi tähti, liian suuri
toisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen
avaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin,
valkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka
olet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken
puhtauden alkulähde, jonka rauhassa —"
Kuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen
ulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä
sieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin.
Tunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua
pahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt,
mitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen
jälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty
pappi alhaalla.
Lopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen
voimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi
kuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä
hakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään,
missä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen
jäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli
auringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän
onnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.
Isä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen
ympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja
alas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta,
minkä olisi pitänyt tulla hissiin.
Neljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli
nähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen,
joka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se
oli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli
hän varma siitä, että tyttö oli kuollut.
Hän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai
ei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon
paheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen
merkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että
tämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot
ja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka
niin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi
sellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi
asumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli
aiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi,
missä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen
ääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin
aikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau
kuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän
synkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:
"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?"
"Ehkä", sanoi toinen, "ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös
katsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa."
Jätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös
konekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen
omaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana
kasvoiltaan ystäväänsä päin.
"Hänen sisarensa", hän sanoi merkitsevästi, "näyttää menneen ulos."
Isä Brown nyökkäsi. "Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan
huoneistoon", sanoi hän. "Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin
selvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne.
Ei", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen,
"enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän
konttorissaan."
Flambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku
papin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo
käsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn
tuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin
kauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden
portaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa
vakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen
huomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen
oli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi
portaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan
ja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta
muistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman
hämmentynein ilmein.
Neiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka
hiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan
pulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä
sai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey
oli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä
Brown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan
hänestä puhutteli toista henkilöä.
"Profeetta", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, "haluan, että
kertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne."
"Olen ylpeä pyynnöstänne", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa
päätänsä, "mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne." Hän istuutui.
"Kas niin, näin esimerkiksi", sanoi isä Brown teeskentelemättömän
ihmettelevällä tavallaan. "Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on
huonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta
teemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää
omaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema.
Pidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?"
"Onko tuo olevinaan syytös?" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.
"Ei", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, "se on puolustuspuhe."
Huoneessa vaiettiin kauan. Sitten Apollon profeetta nousi hyvin
rauhallisesti, ja oli todellakin kuin aurinko olisi noussut. Hän
täytti huoneen valollaan ja elämällään siinä määrin, että tuntui kuin
hän yhtä hyvin olisi voinut valaista koko Salisburyn tasangon. Hänen
viittaan verhottu vartalonsa tuntui pukevan koko huoneen klassillisilla
verhoilla, hänen eepilliset liikkeensä tuntuivat avartavan sen niin,
että avautui suurenmoisia näköaloja, ja toisen papin pieni musta olemus
tuntui ikäänkuin virheelliseltä, joltakin, joka ei ollut paikallaan
täällä; se oli pyöreä musta pilkku Hellaan loistossa.
"Niin tapaamme siis lopulta, Kaifas", sanoi profeetta. "Sinun kirkkosi
ja minun ovat ainoat todelliset maan päällä. Minä kumarran aurinkoa
ja sinä auringonpimennystä. Sinä olet kuolevan jumalan pappi, minä
elävän. Se epäilyksen ja panettelun työ, jota nyt harjoitat, on
takkisi ja oppisi arvoinen. Sinun kirkkosi ei ole mikään muu kuin
musta poliisi. Te olette vain urkkijoita ja salapoliiseja, jotka
koetatte pakottaa ihmisiä tunnustamaan rikoksia, milloin petoksella,
milloin kiduttamalla. Teidän tehtävänne on todistaa ihmiset syyllisiksi
rikoksiin, minun näyttää toteen heidän viattomuutensa. Te tahtoisitte
tavata heidät synnistä, minä vakuutan heille viattomuutta.
"Sinä luet pahuuden kirjoista vielä sanan, ennenkuin minä ainiaaksi
puhallan pois sinun perusteettomat painajaisunesi. Et vähääkään
aavista, miten vähän minä välitän siitä, voitko tuomita minut
vai et. Ne asiat, joita sinä nimität häpeäksi ja kunniattomaksi
kuolemanrangaistukseksi, eivät peloita minua enempää kuin ihmissyöjä
lasten kuvakirjassa peloittaa täysikasvuista miestä. Sanoit pitäneesi
minulle puolustuspuheen. Välitän niin vähän tämän elämän sumumaasta,
ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että esiinnyt syyttäjänäni.
Tässä asiassa on vain eräs seikka, joka voidaan asettaa minua
vastaan, ja sen sanon sinulle itse. Nainen, joka nyt kuoli, oli minun
rakastettuni ja morsiameni — ei sillä tavoin kuin mitä teidän pienet
kappelinne laillisena pitävät, vaan paljon korkeamman ja ankaramman
lain mukaan kuin te voitte käsittää. Hän ja minä poljimme toista
maailmaa kuin te, me kuljimme kristallipalatseissa teidän rämpiessänne
tunneleita ja tiilikäytäviä pitkin. Tiedän kyllä, että teoloogisilla
niin hyvin kuin muillakin poliiseilla on se käsitys, että missä rakkaus
kerran on vallinnut, siinä täytyy vihan seurata. Siinä siis ensimmäinen
kohta, johon voit syytteesi tukea. Toinen kohta on voimakkaampi,
mutta suon senkin sinulle. Ei ole ainoastaan totta, että Pauline
rakasti minua. Tänä aamuna, juuri ennenkuin hän kuoli, hän kirjoitti
tuon pöydän ääressä testamenttinsa, missä hän lahjoitti minulle ja
minun uudelle kirkolleni puoli miljoonaa. No — missä on käsirautasi?
Luuletko, että välitän siitä, mitä minulle teet? Pakkotyö on oleva
minulle vain hänen tulonsa odottamista tien varrella olevalla asemalla.
Hirsipuu on oleva minulle vain nopea pääsykeino hänen luoksensa."
Hän puhui hyvän puhujan mieleenkäyvällä vaikuttavuudella, ja Flambeau
ja Joan Stacey tuijottivat häneen ihmeissään ja ihaillen. Isä Brownin
kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin murhetta. Hän katsoi alas
huolestunut ryppy otsallaan. Auringon profeetta nojautui huolettomasti
uuninreunukseen ja jatkoi:
"Harvoin sanoin olen nyt esittänyt teille kaiken, mitä voidaan sanoa
minua vastaan. Vielä harvemmin sanoin olen kumoava sen niin, ettei jää
epäilyksen jälkeäkään. Kysymykseen, miten olen tehnyt tämän murhan,
vastataan yhdellä ainoalla lauseella: minä en ole voinut tehdä tätä
rikosta. Pauline Stacey syöksyi tästä kerroksesta alas, kun kello
oli viisi minuuttia yli kahdentoista. Sata henkeä voi todistaa ja
vannoa, että seisoin omien huoneitteni parvekkeella kahta kerrosta
korkeammalla ensimäisestä kahdentoista lyönnistä viisitoista minuuttia
yli kahdentoista — mikä on julkisen rukoukseni tavallinen aika.
Kirjanpitäjäni — kunniallinen nuorukainen Claphamista, nuorukainen,
joka ei laisinkaan ole sukua kanssani — voi vannoa, että hän koko
aamupäivän istui ulommaisessa huoneessani ja ettei ketään kulkenut sen
läpi. Hän voi vannoa, että minä itse tulin kotiin täsmälleen kymmenen
minuuttia vailla kaksitoista, viisitoista minuuttia aikaisemmin,
ennenkuin kuului mitään kuiskauksia onnettomuudesta, ja etten minä
koko aikana ole poistunut konttorista tai parvekkeelta. Täydellisempää
muuallaoloa ei kukaan ole esittänyt. Voisin asettaa puolet
Westminsteriä todistajiksi. Sopii panna pois käsiraudat. Asia on ollut
esillä ja on nyt lopussa.
"Ja jotta lopuksi jokaisen idioottimaisen epäilyksen rahtukin häviäisi
ilmasta, kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää. Luulen tietäväni
miten onnetonta ystävätärtäni kuolema kohtasi. Jos tahdotte, voittehan
syyttää minua tahi ainakin minun oppiani ja minun filosofiaani,
mutta ette voi panna minua senvuoksi vankeuteen. Kaikki korkeampien
totuuksien tutkijat tietävät historialliseksi tosiasiaksi sen,
että eräät salaisuuksien tietäjät ja _illuminaatit_ ovat saaneet
taidon leijailla ilmassa. Tämä taito muodostaa ainoastaan osan
aineen voitosta, mikä on meidän salaisen oppimme päämäärä. Pauline
raukka seurasi päähänpistoaan ja oli hyvin kunnianhimoinen. Luulen
suoraan sanoen hänen omasta mielestään olleen syvemmin perehtyneen
salaisuuksiin kuin hän itse asiassa oli, ja monasti, kun yhdessä
kuljimme hissillä alas, hän sanoi minulle, että jos omaisi kylliksi
vahvan tahdon, voisi itse heittäytyä alas vahingoittumattomana
leijaillen kuin höyhen. Luulen todella, että hän on kokeillut ihmettä
jonkinlaisessa jalossa ajatushurmiossa. Tahto tahi usko lienee pettänyt
ratkaisevalla hetkellä ja aineen alempi laki kosti kauhealla tavalla.
Kas siinä, hyvät herrat, koko surullinen tarina — teidän ajatustapanne
mukaan hyvin uhkarohkea ja syntinen, mutta varmasti ei rikollinen eikä
millään tavoin minun syyni. Poliisien pikakirjoituspöytäkirjoissa
lienee parasta nimittää sitä itsemurhaksi. Minä olen aina nimittävä
sitä sankarillisuudesta johtuneeksi epäonnistuneeksi tieteelliseksi
kokeeksi, jonka tarkoituksena on ollut tulla taivasta lähemmäksi."
Flambeau näki ensi kerran isä Brownin voitettuna. Hän istui yhä
huolestunein ilmein katsellen lattiaan ikäänkuin olisi hävennyt. Oli
mahdotonta välttää sitä tunnetta, minkä profeetan nöyryyttävät sanat
aiheuttivat, nimittäin että tässä nähtiin ärtyisä, kutsumuksensa
perusteella epäluuloinen pappi, jonka oli voittanut ylpeämpi ja
puhtaampi, vapaamielinen ja olemukseltaan terve henki. Lopuksi
hän sanoi räpyttäen silmiään ikäänkuin niihin olisi koskenut:
"Jos asianlaita on siten, herra, tarvitsee teidän vain ottaa tuo
testamentti, josta kerroitte, ja mennä. Ihmettelen juuri, mihin tuo
naisraukka on sen pannut."
"Se on hänen kirjoituspöydällään tuolla oven vieressä", sanoi Katon
viattomalla varmuudella, joka tuntui kokonaan puhdistaneen hänet. "Hän
sanoi minulle aivan varmaan kirjoittavansa sen tänä aamuna, ja näin
hänen istuvan ja kirjoittavan, kun olin menossa huoneisiini hississä
hänen konttorinsa ohitse."
"Oliko ovi siis auki?" kysyi pappi katse suunnattuna erääseen maton
kulmaan.
"Oli", vastasi Katon rauhallisesti.
"Vai niin, se on siis ollut avoinna koko ajan siitä lähtien", sanoi
toinen ja jatkoi maton tutkimustaan.
"Tässä on aivan oikein eräs paperi", sanoi synkkä Joan neiti ääni
hieman kummallisena. Hän oli mennyt sisarensa oven vieressä sijaitsevan
kirjoituspöydän luo ja piti nyt sinistä paperi-arkkia kädessään.
Hänen kasvoillaan oli hapan hymy, joka sopi huonosti tilanteeseen, ja
Flambeau katseli häntä synkin ilmein.
Kalon, profeetta, pysytteli kaukana paperista tuolla samalla
kuninkaallisella kaiken pahan tiedottomuudella, millä hän tähän
mennessä oli voittaen läpäissyt jutun. Mutta Flambeau otti paperin
naisen kädestä ja luki sen mitä suurimmalla kummastuksella. Se alkoi
tavallisen testamentin tavoin, mutta näiden sanojen jälkeen: "Annan ja
testamenttaan minä kaiken sen, mitä kuollessani omistan", se päättyi
äkkiä muutamin viivoin, eikä allekirjoituksesta ollut jälkeäkään.
Flambeau antoi aivan ymmällä ollen tuon lopettamattoman testamentin
ystävälleen isä Brownille, joka vilkaistuaan siihen ojensi sen hiljaa
auringon papille.
Seuraavassa tuokiossa tämä pontifex komeissa verhoissaan oli parilla
askeleella kulkenut huoneen läpi ja kumartui ulospullistunein silmin
Joan Stacey'ta kohden.
"Minkä halpamaisen kepposen olette tässä tehnyt?" huusi hän. "Tässä ei
ole kaikki, mitä Pauline on kirjoittanut."
Läsnäolevat ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan aivan toisella
äänellä, minkä kimakkuus muistutti yankeeta. Koko hänen suuruutensa,
koko hänen hyvä englanninkielen taitonsa oli pudonnut kuin mantteli.
"Mitään muuta paperia ei kirjoituspöydällä ole", sanoi Joan ja kohtasi
varmana hänen katseensa, sama onnettomuutta ennustava hymy kasvoillaan.
Äkkiä mies puhkesi herjaamaan, ja häneltä pääsi oikea sadatussanojen
tulva. Naamion putoamisessa oli jotakin kaameata — oli kuin hän olisi
kadottanut oikeat kasvonsa.
"Tässä saatte kuulla totuuden", huusi hän leveällä Amerikan murteella
tyhjennettyään ensin manausten ja kirousten tulvansa. "Voihan olla,
että olen seikkailija, mutta minä otaksun, että te olette murhaaja.
Kas niin, hyvät herrat, tässä on kuolemantapauksen selitys. Tyttö
parka kirjoittaa parastaikaa testamenttia minun hyväkseni; hänen
saatanallinen sisarensa tulee sisälle, tempaa kynän häneltä, vetää
hänet hissiaukolle ja syöksee hänet alas, ennenkuin hän on ennättänyt
lopettaa testamentin. — —! Tässä pitäisi käsirautojen olla paikallaan."
"Kuten itse sanoitte", vastasi Joan vaarallisen rauhallisesti, "on
teidän kirjanpitäjänne hyvin kunnioitettava nuori mies, joka käsittää
valan merkityksen, ja hän vannoo missä tuomioistuimessa tahansa,
että minä olin ylhäällä teidän konttorissanne ja järjestin erästä
konekirjoitustyötä viisi minuuttia ennen ja viisi minuuttia jälkeen
sen hetken, jolloin sisareni suistui alas. Herra Flambeau voi sanoa
tavanneensa minut siellä."
Huoneessa vaiettiin.
"Siinä tapauksessa", sanoi Flambeau lopuksi, "oli Pauline yksin
pudotessaan ja teki siis itsemurhan."
"Hän oli yksin pudotessaan", sanoi isä Brown, "mutta hän ei tehnyt
itsemurhaa."
"Millä tavalla hän sitten kuoli?" kysyi Flambeau kärsimättömästi.
"Hänet murhattiin."
"Mutta hänhän oli yksin", väitti etsivä.
"Hänet murhattiin hänen yksin ollessaan", vastasi pappi.
Kaikki muut katsoivat häneen ihmeissään, mutta hän jäi kumaraiseen
asentoonsa otsa rypyssä ja piirteet surullisina. Hänen äänensä oli
kaiuton ja masentunut.
"Haluaisin tietää", huusi Kalon sadatellen, "milloin poliisi vangitsee
tämän ilkeän murhaaja-sisaren. Hän murhasi lähimmän sukulaisensa, hän
varasti minulta puoli miljoonaa, joka oli yhtä varmasti minun kuin —"
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, profeetta", puuttui Flambeau hieman
ivallisesti puheeseen, "muistakaa, että koko tämä maailma on sumumaa."
Auringonjumalan ylipappi koetti uudelleen päästä jalustalleen. "Ei
ole kysymys ainoastaan rahoista", huusi hän, "vaikka ne tukisivatkin
asiaamme kaikilla tahoilla. Ajattelen myöskin rakastettuni toivomuksia.
Paulinelle kaikki tämä oli pyhää. Paulinen silmissä —"
Isä Brown nousi niin kiivaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan.
Hän oli kalmankalpea, mutta näytti kuitenkin olevan uuden toivon
elähdyttämä. Hänen silmänsä loistivat.
"Juuri siinä se on!" huusi hän kovalla ja selvällä äänellä.
"Juuri se on oikea alkamistapa. Paulinen silmissä —"
Pitkä profeetta peräytyi hurjassa epäjärjestyksessä pienen papin
tieltä. "Mitä tarkoitatte? Kuinka uskallatte?" huusi hän kerta kerran
jälkeen.
"Paulinen silmissä", toisti pappi ja hänen silmänsä loistivat yhä
enemmän. "Jatkakaa, Jumalan nimessä, jatkakaa — Paulinen silmissä —"
"Antakaa minun mennä, te p—le!" jylisi Kalon, taistellen kuin
jättiläinen kahleissa. "Kuka te olette, kirottu urkkija, joka kehräätte
verkkoanne ympärilleni ja tirkistelette ja kurkistatte kaikkialle?
Antakaa minun mennä."
"Estänkö hänet?" kysyi Flambeau ja hypähti ovea kohden, jonka Kalon jo
oli avannut.
"Ei, anna hänen mennä", sanoi isä Brown huokaisten niin syvään kuin
huokaus olisi tullut syvimmästä maailmankaikkeuden sopesta. "Anna
Kainin mennä, sillä Jumala tuomitsee hänet."
Pitkä hiljaisuus täytti huoneen hänen lähdettyään ja Flambeaun eloisaan
mieleen se vaikutti kidutuksen tavoin. Neiti Joan Stacey järjesti hyvin
kylmästi papereita pulpetillaan.
"Isä", sanoi Flambeau lopuksi, "en toimi ainoastaan uteliaisuudesta —
velvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on
tehnyt."
"Minkä rikoksen?" kysyi isä Brown.
"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet", vastasi hänen ystävänsä
kärsimättömästi.
"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa", sanoi Brown, "kahden
rikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt
kaksi hyvin erilaista rikoksellista."
Neiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa,
oli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan
huomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.
"Molemmat rikokset", huomautti hän, "olivat tähdätyt saman henkilön
samaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin.
Suuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi
rikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat."
"Älä nyt pidä mitään esitelmää", sanoi Flambeau valittaen. "Sano se
muutamin harvoin sanoin."
"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla", vastasi hänen ystävänsä.
Synkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti
hattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti
käsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti
huoneesta.
"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa", sanoi isä Brown.
"Pauline Stacey oli _sokea_".
"Sokea!" toisti Flambeau ja nousi hitaasti koko pituudessaan.
"Hänellä oli siihen synnynnäisiä taipumuksia", jatkoi Brown.
"Hänen sisarensa koetti saada hänet käyttämään silmälaseja, mutta
se ei onnistunut. Pauline suosi tuota omituista väitettä, että
sellaisia tauteja ei pidä rohkaista väistymällä niitä. Hän ei
tahtonut myöntää, että oli olemassa uhkaava pilvi tai hän koetti
hajoittaa sen luottamalla omaan tahtoonsa. Silmät pahenivat yhä
rasituksesta, mutta pahin rasitus oli vielä jäljellä. Sen aiheutti
tuo rakastettava profeetta, eli miksikä hän itseään nimitti, joka
opetti tyttöä katsomaan polttavaan aurinkoon. Sitä nimitettiin Apollon
palvelemiseksi. Jos vain nämä uudet pakanat tahtoisivat olla vanhojen
kaltaisia, kävisi se kai päinsä. Silloin he olisivat viisaampia.
Vanhat pakanat tiesivät, että pelkällä luonnonpalvomisella täytyi olla
vaarallinen puolensa. He tiesivät, että Apollon silmä saattoi kirveliä
ja sokaista."
Syntyi äänettömyys, ja sitten pappi jatkoi hiljaa, melkein
katkonaisella äänellä. "On epävarmaa missä määrin tuo hornanhenki
tahallaan teki hänet sokeaksi, mutta täysin varmaa on, että hän
tahallaan surmasi hänet sokeuden avulla. Rikoksen yksinkertaisuus
on tympäisevä. Tiedättehän heidän molempien kulkeneen ylös ja alas
hisseissä turvaamatta apuun. Tiedätte myös kuinka hiljaa hissit
kulkevat. Kalon vei hissin Paulinen asunnolle ja näki avoimesta
ovesta, kuinka sokea tyttö istui ja kirjoitti hänelle lupaamaansa
testamenttia. Hän huusi iloisesti tytölle olevansa siellä ja
odottavansa hissin kanssa sekä pyysi tyttöä tulemaan ulos testamentin
loppuun päästyään. Sitten hän painoi erästä nappia ja ajoi äänettömästi
omaan huoneistoonsa, meni konttorin läpi parvekkeelle ja toimitti aivan
rauhallisesti rukouksensa kadun täyttämän kansan nähden tyttö raukan
kiiruhtaessa iloisena työnsä päätyttyä sinne, missä luuli rakastetun
odottavan hissin kera — —"
"Kauheata!" pääsi Flambeaulta.
"Tuota nappia painamalla hän olisi oikeastaan saanut puoli miljoonaa",
jatkoi pieni pappi soinnuttomalla äänellä, mikä oli hänelle ominaista
hänen puhuessaan kaameista asioista. "Mutta se meni tyhjiin. Se meni
tyhjiin siksi, että sattui vielä olemaan eräs, joka tahtoi saada rahat
ja joka myöskin tunsi Pauline raukan silmiä koskevan salaisuuden.
Tuossa testamentissa oli omituisuus, johon ei varmaan kukaan
kiinnittänyt huomiota. Vaikka se oli lopettamaton ja siitä puuttui
allekirjoitus, olivat siihen jo merkinneet todistajina nimensä toinen
neiti Stacey ja joku hänen palvelijattarensa. Joan oli ensin todistanut
allekirjoituksen naisille tyypillistä laillisten muotojen halveksimista
osoittaen ja sanonut, että Pauline voi lopettaa testamentin sitten.
Joan oli siis tahtonut, että hänen sisarensa kirjoittaisi sen alle
ilman todellisia todistajia. Miksi? Muistin sokeuden ja tunsin olevani
varma siitä, että hän tahtoi Paulinen kirjoittavan sen alle yksinään
siitä syystä, että hän tahtoi, ettei Pauline laisinkaan kirjoittaisi
sen alle.
"Staceyn sisarusten kaltaiset ihmiset käyttävät aina säiliökyniä
ja varsinkin Paulinen suhteen se oli aivan luonnollista. Uutteran
harjoituksen, voimakkaan tahdon ja hyvän muistin avulla hän kirjoitti
melkein yhtä hyvin kuin näkevä, mutta hän ei tiennyt milloin muste
loppui. Hänen sisarensa täytti sentähden hyvin huolellisesti hänen
täytekynänsä — tai oikeammin jätti sen täyttämättä. Siinä oleva muste
riitti muutamiin riveihin, mutta sitten se loppui. Ja profeetta kadotti
viisisataa tuhatta puntaa ja teki ilmaiseksi erään historian raaimmista
ja loistavimmista murhista."
Flambeau meni avoimelle ovelle ja kuuli poliisin tulevan portaissa.
Hän kääntyi ympäri ja sanoi: "Te lienette ajatellut terävästi, kun
kymmenessä minuutissa saitte Kalonin osuuden selväksi."
Isä Brown kohautti hieman olkapäitään.
"Voi, se ei ollut mikään konsti", hän sanoi. "Mutta sain kyllä ajatella
terävästi keksiäkseni Joan-neidin osuuden ja täytekynän. Ennenkuin
tulin portista sisään, tiesin, että Kalon oli rikoksellinen."
"Laskette leikkiä", sanoi Flambeau.
"En, puhun tosissani", vastasi pappi. "Vakuutan että tiesin hänen
tehneen sen, ennenkuin tiesin, mitä hän oli tehnyt."
"Mitenkä se on mahdollista?"
"Nuo pakanalliset stoalaiset", sanoi isä Brown miettiväisesti, "pettää
aina heidän voimansa. Kuultiin jysähdys, ja huudahdus kajahti kadulle
asti, mutta Apollon pappi ei hätkähtänyt eikä katsonut taakseen. Minä
en tiennyt, mitä se oli. Mutta minä tiesin hänen sitä odottaneen."