Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä
Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin
pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän
oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin
kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla
niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa
kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille.
Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen
mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään:
lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo
konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja
revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti
kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi
eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the
Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista
puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä.
Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa
pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa
lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja
ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]
Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi
filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen
puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen
onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti,
ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten,
jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies,
hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli
ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin.
Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi
käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki.
Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos
joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi
ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät,
sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla
saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian
loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas
Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.
Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta.
Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja
huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan
paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus
ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli
painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän,
nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän
kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa.
Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän
oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin
oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin,
pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen
pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti
löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa.
Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.
Eräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa
ja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan
ja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä
taas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin
sanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli
juuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva
väriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa
lapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat
kasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan
tuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi
oli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän
yläpuolelleen.
"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa", sanoi Flambeau.
Isä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike
oli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja
ihmeissään, mikä häntä vaivasi.
"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin
keijukaiset kuin me", vastasi pappi. "Keijujen valtakunnassa ei tapahdu
yksinomaan kauniita asioita."
"Pyh, lorua!" sanoi Flambeau. "Näin kauniissa kuutamossa ei voi
tapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä,
mitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan,
ennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman."
"Kuten haluatte", sanoi isä Brown. "En ole koskaan sanonut, että aina
olisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut,
että se on aina vaarallista."
He soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun
kalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi
värittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun
ensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle,
katkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai
kylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki
selvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja
siltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen
olivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen
rannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut
täydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen
kaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään
hyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan,
miehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja
alaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen
nojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde
sai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja
huutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari]
ja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja
hän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä
polveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.
Vene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen
suvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä
yksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja
tulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen
vaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden
keskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari,
jossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta
ruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot
olivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset
tai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen
ja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren
ympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri
paimenpilli.
"Tässä se vihdoinkin on", puhkesi Flambeau puhumaan. "Tämä jos mikä
lienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House.
Luulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko."
"Mahdollisesti", sanoi isä Brown puolueettomasti, "mutta siinä
tapauksessa huonoa lajia".
Heidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin
kahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla
ihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.
Talo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin.
Pääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala
alavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon
kolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan
lähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään
valoisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko
suuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän
kahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua.
Oven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja
välinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt
ollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina
ottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle
vihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun
palvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän
kohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. "Hänen ylhäisyytensä
voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä", sanoi hän, "ja hän pahastuisi
suuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan.
Meidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään
ja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä
tarjottavan nyt, jos suvaitsette."
Flambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen
hyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei
hänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan
ollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen
vaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko
matalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista
valoa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri
harmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden
pitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen,
oliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti
kieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen
Saradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja
näytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.
Kun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä,
vieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen,
joka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen
ja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat
olevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta
palveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia,
taloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar
oli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen
tapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen
muunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli
ulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan
englantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien
miespuolisten palvelijoiden on laita.
Vaikka paikka oli viehättävä ja omituinen, huokui siitä eräänlainen
synkkyys. Tunnit kuluivat kuin päivät. Pitkät lukuisin ikkunoin
varustetut huoneet olivat tulvillaan päivänvaloa, mutta tämä päivänvalo
oli kuin kuollutta. Ja kaikkien muiden tilapäisten äänien, kuten
puheen, kilisevän lasin tai palvelijoiden askelten yli kuului talon
kaikilta puolilta joen surumielinen kohina.
"Olemme poikenneet väärälle suunnalle ja tulleet väärään paikkaan",
sanoi isä Brown katsahtaen ikkunasta harmaan vihreään kaislikkoon ja
hopeanhohtoiselle joelle. "Mutta mitä se tekee? Joskus on hyvä olla
oikeana henkilönä väärällä paikalla."
Isä Brown oli yleensä vaitelias mutta kuitenkin erittäin
puoleensavetävä pieni pappi, ja näiden harvojen vaikkakin
loppumattoman pitkien tuntien kuluessa hän tunkeutui syvemmälle
Reed Housen salaisuuksiin kuin hänen salapoliisiystävänsä. Hänellä
oli tuo herttaisen vaikenemisen lahja, joka on omiansa herättämään
kertomishalua, ja oikeastaan mitään sanomatta hän sai uusilta
tuttaviltaan tietää enemmän kuin he muuten olisivat kertoneet.
Hovimestari oli luonteeltaan aika umpimielinen. Hän osoittautui
kuitenkin olevansa jörö, melkein eläimellisen uskollinen herraansa
kohtaan, jota hänen sanojensa mukaan oli kohdeltu hyvin pahoin. Eniten
häntä vastaan tuntui rikkoneen hänen ystävänsä veli, jonka pelkkä nimi
venytti tuon vanhan miehen painuneet posket ja sai hänet nyrpistämään
koukkunenäänsä. Kapteeni Stephen oli selvästi oikea konna, joka
oli kiristänyt veljeltänsä suuria rahasummia ja pahoittanut hänet
pakenemaan suuren maailman elämästä tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan
soppeen tälle pienelle saarelle. Enempää Paul ei halunnut sanoa, ja
Paul oli ilmeisesti puolueellinen.
Italialainen taloudenhoitajatar oli hieman puheliaampi, Brownin
mielestä senvuoksi, että hän oli tyytymättömämpi. Hänen äänensä oli
jotensakin terävä hänen puhuessaan isännästään, vaikka hän tuntuikin
tuntevan eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Flambeau ja hänen
ystävänsä seisoivat peilihuoneessa ja katselivat molempien veljesten
punaliitukuvia, kun taloudenhoitajatar tuli nopeasti sisälle jollekin
asialle. Tällä loistavalla lasihuoneella oli se omituisuus, että
neljä tai viisi peiliä heti heijasti sisääntulijan kuvan, ja ympäri
kääntymättä isä Brown keskeytti lauseensa, joka oli jokin kriitillinen
perhettä koskeva huomautus. Mutta Flambeau, joka nenineen päivineen
oli taulussa kiinni, sanoi lujalla äänellä: "Nämä ovat luullakseni
Saradinen veljekset. Molemmat näyttävät jotensakin viattomilta. Olisi
vaikea sanoa kumpi on hyvä ja kumpi kelvoton." Kun hän samassa huomasi
huoneeseen tulleen naisen, hän käänsi keskustelun toisaanne ja meni
sitten muutaman minuutin kuluttua puutarhaan. Mutta isä Brown jatkoi
kiintein ilmein kuvien tarkastelua, ja rouva Anthony tarkasteli yhtä
huomaavaisena isä Brownia.
Hänellä oli suuret surulliset ruskeat silmät ja hänen oliivinväriset
kasvonsa hehkuivat kummallista tuskaisaa ihmettelyä, ikäänkuin hän
olisi ollut epävarma vieraan olemuksesta — ja tarkoituksesta. Lieneekö
pienen papin puku ja uskonto hänessä herättänyt etelämaalaisia muistoja
ripistä tai luuliko hän tämän tietävän enemmän kuin tiesi, hän sanoi
joka tapauksessa matalalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut uskotulle:
"Ystävänne on tavallaan aivan oikeassa. Hän sanoo olevan vaikeata
ratkaista, kumpi on hyvä, kumpi kelvoton veli. Kyllä tosiaan olisikin
hyvin vaikeata osoittaa näistä tuo hyvä."
"En ymmärrä teitä", sanoi isä Brown ja aikoi mennä tiehensä.
Nainen meni häntä askeleen lähemmäksi synkin ilmein ja kumarassa
asennossa, sarvensa laskeneen sonnin tavoin.
"Ei kumpainenkaan ole hyvä", sähisi hän. "Kapteeni teki kyllä pahasti
ottaessaan kaikki rahat, mutta minun mielestäni ruhtinas ei osoittanut
suurtakaan hyvyyttä luopuessaan niistä. Kapteeni ei ole ainoa, josta
voidaan sanoa jotakin pahaa."
Papille valkeni jotain hänen seisoessaan kasvot pois käännettyinä, ja
hänen huulensa muodostivat vaieten sanan "kiristystä". Mutta samassa
nainen käänsi äkkiä kalvenneet kasvonsa ja oli vähällä kaatua. Ovi oli
avautunut äänettömästi, ja kalpea Paul seisoi haamun tavoin oviaukossa.
Seinäpeilien vuoksi näytti siltä kuin huoneeseen olisi astunut samalla
kertaa viisi Paulia viidestä eri ovesta.
"Hänen korkeutensa on juuri saapunut", sanoi hän.
Samalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse
ja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut
voimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan
ohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan
saman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora
ja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa
kummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä,
joka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan,
mutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran
peittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät
teatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä
hänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset
liivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli
toisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan
sen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: "Tässä saatte minut taas".
Jäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli.
Muutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua.
Mutta sitten hovimestari sanoi: "Kaikki on käytettävissänne", ja yhä
hansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti
iloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi
ruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.
Ruhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi
vieraille sydämellisesti kätensä.
"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau", sanoi hän.
"Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana,
että sanon sen."
"Kaukana siitä", vastasi Flambeau ja nauroi. "Harvat tulevat
kuuluisiksi pelkillä hyveillään."
Ruhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö
lause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin
purskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.
"Tämähän on pieni miellyttävä paikka", sanoi hän aivan vapaasti. "Ikävä
vain, ettei täällä ole mitään tekemistä."
Pappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui
hämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän
katsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita
kasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai
ollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen
näyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa,
itse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen.
Mies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä
peilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.
Ruhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa
molemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun
urheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun
veneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen
minuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin
luo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin
huvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat,
vaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä
tai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa
ja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat
hänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia,
austraalialaisia "bushrangers'eja" ja italialaisia maantierosvoja.
Isä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt
viimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt
näitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.
Maailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni,
ainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen
rauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat
hienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti,
ikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja
hän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan.
Se oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä
hovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei
itse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö,
ellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta
melkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi
häntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta
jotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen
apulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo;
hän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja
oli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen
kuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli
kiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa
oleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin
epävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.
Kun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden
reunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi
taas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa
satumaassa. "Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!" ajatteli hän.
"Uskotteko tuomioon?" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.
"En", vastasi hänen vieraansa, "uskon tuomiopäivään."
Ruhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen.
Ruhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen
kasvonsa olivat varjossa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella", vastasi
isä Brown. "Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään
merkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa.
Toisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä
näyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä."
Ruhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen
silmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys.
Olikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien
päähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas —
tokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja "väärää henkilöä
— väärää henkilöä" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa
keskustelussa.
Mutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.
Hän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui
vaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.
"Pidin parhaana", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä
kunnioituksella, "pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen
soutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies."
"Vene!" toisti ruhtinas. "Herrasmieskö?" ja hän nousi.
Hämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran
kummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja
sanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista
ikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta
kaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa
ruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun
asemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen;
hatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan
leuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot.
Mielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti,
että hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana
vallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset
sotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti
käytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka
meidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden
vaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta
ja tavattoman teeskentelemättömiltä.
"Voi p-ru!" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä
ja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon
valaisemaan puutarhaan päin.
Vastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua
ruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa
olivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan
näköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat
tummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs
soutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla
oli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri
kummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.
"Onko nimenne", sanoi nuori mies, "Saradine?"
Saradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.
Tulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät,
aivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä
Brownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot,
ja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman
johtuvan siitä. "En voi tottua tähän kristallipalatsiin", mutisi hän.
"Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa."
"Jos olette ruhtinas Saradine", sanoi nuori mies, "sanon teille, että
nimeni on Antonelli."
"Antonelli", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. "Luulen kuulleeni nimen
ennen."
"Sallikaa minun esittäytyä", sanoi nuori italialainen.
Vasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen
silinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin
kasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen
sininen kukkaruukku horjui jalustallaan.
Mutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän
syöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin
nurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen
kiirehtivän kohteliaasti.
"Kaikki on järjestyksessä," sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla
englanninkielellä. "Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille
hyvityksen. Marco, avaa kotelo."
Korvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi
kotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine
kädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään.
Nuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset
kasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät
kirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot
— tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu
oli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan
auringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni
tuntui ennustavan jotakin kaameata.
"Ruhtinas Saradine", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi,
"kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte
äitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä
rehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini
ajoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte
hänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia
teitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista.
Olen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette
aina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän
elämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen
mahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä
miekoista."
Ruhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän
hetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän
juoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown
oli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian,
että hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen
vapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen
vain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt
pappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine
silmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli
suorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.
Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown
juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul
oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan.
Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta
toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen
käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään
peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin
rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille
selvinnyt kuin salaman valossa.
"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän
tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"
"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.
"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."
"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa
tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle
kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on
ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"
"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui
pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.
Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen
ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti
oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden
uskomattoman ripeästi.
"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan
hänet sittenkin!"
Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen
kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku
kaupungin liikkeelle.
"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi
tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen
hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"
Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli
kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta
hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää
terästä vastaan. Hän käänsi päätään.
Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden
reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa
ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen
kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta
selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset
liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat
housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä
kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot
näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta,
jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.
Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin
pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä
liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen
taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien
sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun
nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti
asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti
kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa
ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä
saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo
jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi
kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes
Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan
Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt —
ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown
ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella,
tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä
kuin Tyynen meren kalliolla.
Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen
kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja
miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri
kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi
veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi
suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin
pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä
hengelle.
Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen
kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan,
kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin
poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa
epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi
voimakasta epäluuloa.
"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.
Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia
ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen
kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää,
että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.
"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme
rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin
onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."
Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu,
ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin,
kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".
Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa,
kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun
lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan
kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama
mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta
kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin
puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän
murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu
nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä
lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.
Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen
varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota
tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen
kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse
asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna
hirttää tai lävistää itseään leikillään.
Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä
korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa
jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän
melkein puhkesi itkuun.
"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä
käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen
kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"
"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi
murhattu?"
"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman
liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet
hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä,
olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette
samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun
käsivarteen.
Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle
ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle
tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella
omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna
päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli
ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan
rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä
herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä
halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet,
painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin
kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.
Flambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui
avaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän harmistuneena. "Ymmärrän kyllä, että
tarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen
hänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —"
"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana", vastasi
kummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, "mutta tämä päivällinen
kuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja
puutarha sattuvat olemaan minun."
Flambeaun valtasi eräs ajatus. "Tarkoitatte", sanoi hän, "että ruhtinas
Saradinen testamentti —"
"Olen ruhtinas Saradine", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua
mantelia.
Isä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin
luodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.
"_Kuka_ te olette?" huusi hän kimeästi.
"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres", sanoi mies kohteliaasti
ja kohotti sherrylasinsa. "Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä
olen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti
Paul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta.
Hänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni,
jos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä,
että hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei
ollut taloudellinen, hän."
Hän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja
synkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli
kummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät
kohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen
kasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.
"Hyvä Jumala!" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, "Hän nauraa!"
"Tule, mennään", sanoi isä Brown kalmankalpeana. "Kiiruhtakaamme
pois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen
veneeseemme."
Yö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta.
He kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla
suurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä
Brown otti sikaarin suustaan ja sanoi:
"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika
alkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli
viisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin
yhtä vihollista."
"Tuota en ymmärrä", sanoi Flambeau.
"Sehän on aivan yksinkertaista", sanoi hänen ystävänsä taas.
"Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen
veljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen
veijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä
lajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui
kerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada
yliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä
mikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa
sitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen
oli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä
kaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean
laidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin
vuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana
huomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava
omaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.
"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi,
että hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin
poika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen
sisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä
kuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset
todisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli
harjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan,
jolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas
Saradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän
oli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta
paikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän
nuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin
hupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä
vähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän
hän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen
mahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui
suureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.
"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan,
antoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi
painijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä.
Hän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa
Antonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän
lähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti
ja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki,
mitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi
pieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot
enemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat,
ja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä
hyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä
kumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän
muistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän
ajeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty.
Onneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana
ja lankesi sisilialaisen miekkaan.
"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset
ilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten
hyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku
kerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja
nimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri
kaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta
ja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea
hetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine
muodollisuuksineen. Juuri _silloin_ näin hänen hurjin silmin lähtevän
veneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin
Antonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.
"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi
seikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että
Stephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa
ja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen
ja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli
vaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul
ajelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin
hän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa
ainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään."
"Nauraen, päälle päätteeksi!" sanoi Flambeau väristen. "Mahtanevatko he
saada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?"
"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.
"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"
Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa
valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.
"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka
hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte
toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli.
Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja
antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."
Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen
raivoissaan pieniksi palasiksi.
"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin
aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"
Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen.
Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja
kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.
"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"
Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi —
mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä
vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa
tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän
purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin
seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.