Sekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä
Brown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin
arvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet
aamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron
Armstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella
salaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista
huvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä
hän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli
hullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään
kostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta
kuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä,
tai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir
Aaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan
pimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä
valoisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset
puheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen
terveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen,
ja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla
kuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein
kuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.
Hänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin
usein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin
kerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta
skotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut
— niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen
valkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa,
jotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät
melkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari
tai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen,
teeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.
Hän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella,
oivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen
nykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista
oli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien
ohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti
hän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli
tärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo
antoi junalle täräyksen.
Veturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen,
missä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat
koneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä
alkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu
mies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat
mustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään
kuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada
myöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten
kuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita
äänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa
kuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: _murha!_
Mutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan
kaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin
kauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.
Kun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt
monta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies
vihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus.
Iloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa
mustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.
Niin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta,
oli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan,
näkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen
yönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan
köydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen
taistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli
myös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli
asennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir
Aaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri,
vaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli
vainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa
ja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä,
mutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa
kuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär
Alice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti
kuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi
ja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä
asemalta.
Isä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin
ja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen
ja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee
uskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä
olisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista
olisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä
ei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun
nyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä
pappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten
tuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.
"Minun ymmärtääkseni", sanoi mr Merton avomielisestä "on asia täysin
selittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha
mies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia
ollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä.
Sitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa
sellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua
kastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin
murhata joulu-ukko."
"Niin, se oli iloinen talo", sanoi isä Brown. "Talo oli hauska ja
iloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä
iloisena nyt, kun hän on kuollut?"
Merton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä.
"Nyt kun hän on kuollut?" toisti hän.
"Niin", jatkoi pappi, "hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa
minulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?"
Mertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle
päästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa
saamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän
oli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä
ihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein
mietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu.
Huoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä
ja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin
kuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen
parta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa
ja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen
kolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja
kuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti
hän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen
ympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain
isäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine
käsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen,
suuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi
leikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa,
oli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan
syvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen
hyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua
— hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle.
Mitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että
neitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja
hän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen
olennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli
usein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin
vapisemaan.
"Katsokaa", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään,
"minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee
muut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa
tuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma
siitä; _ne nos inducas in tentationem_.
"Jos minä murhaisin jonkun", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, "olisi
uhrini varmasti optimisti."
"Miksi niin?" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.
"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?"
"Ihmisistä on hauska nauraa", vastasi isä Brown, "mutta he eivät
pidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen
kärsivällisyydelle käypää."
He kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin,
mutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon,
sanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään
vaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:
"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään,
mutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet
välistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi."
Mertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen
salapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa,
sillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät
ja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä
silmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas
selkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti,
vaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten
vaunuja.
Huomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja
vei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle
poliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista
poikamaista kärsimättömyyttä.
"No, mr Gilder", sanoi hän, "oletteko päässyt salaisuuden perille?"
"Tässä ei ole salaisuutta", vastasi Gilder ja katseli variksia
uneksivin silmin.
"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä", sanoi Merton
hymyillen.
"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen", huomautti vanhempi mies
sivellen harmaata, terävää leukapartaansa. "Kolme minuuttia sen jälkeen
kuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki.
Tunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?"
"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun
näen hänet."
"Vai niin", sanoi Gilder vetelästi. "Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin
kadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni
samalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne."
"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut
isäntänsä?" kysyi nuori mies.
"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma", vastasi Gilder kiivaasti
"jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa
kahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat
hänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa
vaikeaksi, on saada selville _tapa_, millä murha on tehty. Näyttää
siltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta
täällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut
epämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin
pieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä."
"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota" sanoi pappi
hiljaa naurahtaen.
Kuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi
Brownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.
"Myönnän puhuneeni naurettavasti", sanoi Brown anteeksi pyytäen.
"Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin
jättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan
sitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä
kuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi salapoliisi nopeasti.
Isä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja
räpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa
ja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli
avonainen ullakko-ikkuna.
"Ymmärrätte kai", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi,
"että hänet heitettiin tuolta alas."
Gilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. "Mahdotontahan se
ei ole", sanoi hän, "mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte
olla niin varma siitä."
Brown avasi ammolleen harmaat silmänsä.
"Niin", sanoi hän. "Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö
näe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?"
Ikkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai
hiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma
asiastaan.
"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on
nuoranpätkä."
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli
vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli
ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen
palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.
"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen
esiin odottamattoman reippaasti.
"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.
Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.
"Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi
niin sanottu Magnus.
Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää
junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot
värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun
ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen
syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun
sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon
ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat
muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa
kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa
ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut
hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja
läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.
"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti
ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen
vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla
valmiina hänen hautajaisiaan varten."
Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.
"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin
käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin
vaarallisen näköinen."
"Sir", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. "En
tosiaankaan tiedä, käykö se päinsä."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi toinen terävästi. "Ettekö ole vanginnut
häntä?"
Magnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan
vihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.
"Me vangitsimme hänet", vastasi kersantti hyvin vakavasti, "juuri
kun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli
jättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi."
Gilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.
"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?" kysyi hän Magnukselta.
"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja", vastasi hän
tyynesti.
"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman
perheensä huostassa", sanoi Gilder.
Viimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan
jyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo
onneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen
tavu Magnuksen vastauksesta:
"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen."
Kaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne
siitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton
ei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir
Armstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan
takaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa
väri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti
aivan harmaalta.
"Olkaa varovainen puheissanne", sanoi Royce karkeasti, "muuten
säikäytätte miss Armstrongin."
"Niin, sitä minä juuri toivon", sanoi kirkasääninen mies.
Kun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat
kummastuneen näköisiä, jatkoi hän:
"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen
nähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät,
että hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä
tiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan
niitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna.
Jos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki
rahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen
avioliittonsa tuon juopporentun kanssa..."
"Seis", sanoi Gilder hyvin ankarasti. "Teidän kuvittelunne ja
syytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole
varmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne..."
"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita", keskeytti Magnus
katkonaisella murteellaan. "Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö,
kuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus
on tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos,
syöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä
lattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin
viranomaisille."
Hän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli
veripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi
hän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan,
joille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.
Merton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi
Gilderille: "Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin
mielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?"
Isä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:
"Niin", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, "mutta
ovatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten
kanssa."
Tyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen
ruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean
tukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi
siinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.
"Tämä mies", sanoi mr Gilder vakavasti, "väittää, että teidät murhan
jälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä."
"Hän puhuu totta", vastasi Alice.
Seuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick
Royce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat
kummalliset sanat:
"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä
ennen."
Hänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän
Magnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet,
litteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti
Royceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki
olisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä
pantomiimissa.
"Jättäkää tuo, mr Royce", huusi Gilder käskevällä äänellä. "Minä
vangitsen teidät väkivallasta."
"Sitä te ette tee", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.
"Te saatte vangita minut murhasta."
Gilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan
lyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja
alkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä
kasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:
"Mitä tarkoitatte?"
"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta", sanoi Royce. "Miss
Armstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut
tarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen
häntä."
"Puolustaakseen häntä", toisti Gilder miettivänä.
"Ketä vastaan?"
"Minua vastaan", sanoi kirjuri.
Alice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut", sanoi hän, "olen iloissani,
että sinä kuitenkin olet rohkea."
"Seuratkaa minua tuonne ylös" sanoi Patrick Royce synkästi, "niin
näytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui."
Ullakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio
niin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen
jälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen
heitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan
tyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja
pitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti
heitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon
ja yksi lattialle.
"Olin juovuksissa", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen
miehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku
lapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.
"Tunnettahan te kaikki minut", jatkoi hän käheästi. "Kaikki tietävät,
kuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla
lailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin
ehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini
jäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan,
mies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle,
ja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan
itse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään
yksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa
melkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin
jalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani
heitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien
penkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin
tavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä
lienee kai Jumalallekin kylliksi."
Hienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit
suurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he
hämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan
nelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa
hartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli,
pysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat,
pyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen,
naurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.
"Ei, kuulkaas", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Tuo ei pidä ollenkaan
paikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä
löytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora
hirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on
asianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan.
Se ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista."