Metsän tuhannet käsivarret olivat harmaat ja sen miljoonat sormet
hopeiset. Tummaa, harmaansinervää taivasta vasten loistivat tähdet
kalpeina kuin jääsirpaleet. Koko tiheää metsää kasvava ja harvaanasuttu
seutu oli kohmettunut tuiman, paukkuvan pakkasen kourissa. Mustat aukot
puunrunkojen välissä näyttivät pohjattomilta, mustilta rotkoilla,
niin kuin pohjoismaisen jumalais-sadun helvetissä, missä vallitsee
kuvaamaton kylmyys. Kirkon nelikulmaiset kivitornitkin näyttivät
pohjoismaisilta, melkeinpä pakanallisilta, niinkuin ne olisivat olleet
barbaarisia torneja jossain Islannin merenriuttojen keskellä. Ilta oli
hiukan omituisesti valittu kirkkotarhan tutkimista varten. Toiselta
puolen maksoi tuon kirkkotarhan tutkiminen ehkä vaivan.
Se kohosi sitä ympäröivien synkkien metsien keskellä kuin kyttyrä tai
vihreä ruohokumpu, vaikka se näyttikin harmaalta tähtien valossa.
Useimmat hautakivet olivat vinossa, ja polku, joka vei kirkon luo,
oli jyrkkä kuin tikapuut. Ylimpänä kummulla, ainoalla tasaisella ja
huomattavalla paikalla, seisoi se muistomerkki, josta seudun kuuluisuus
johtui. Se muodosti omituisen vastakohdan muille jokapäiväisille
haudoille, sillä sen oli muovaillut eräs nyky-Euroopan etevimmistä
kuvanveistäjistä, ja kuitenkin työnsi hänen nimensä unhoon sen miehen
nimi, jonka patsaan hän oli veistänyt. Tähtivalon pieni hopeakynä
piirusti maassa makaavan soturin paksuun metalliin valetut piirteet;
hänen voimakkaat kätensä olivat liitetyt rukoukseen ja hänen suuri
päänsä lepäsi tykkiä vasten. Arvokkaita kasvoja reunusti parta, tai
oikeastaan poskiparta eversti Newcomben maihin. Univormu, vaikka
vain muutamin piirtein haahmoiteltu, oli nyt käytännössä olevaa
mallia. Hänen oikealla puolellaan oli miekka, jonka kärki oli poikki,
vasemmalla raamattu. Lämpiminä kesäpäivinä tuli matkavaunuja täynnä
amerikkalaisia ja innostuneita esikaupunkilais-perheitä katselemaan
hautaa, mutta silloinkin näytti tuo laaja metsäkylä ainoine vihreine
kumpuineen, kirkkoineen ja hautausmaineen autiolta ja hylätyltä, ja nyt
sydäntalven pimeydessä tuntui luonnolliselta, että se olisi saanut olla
yksin tähtien seurassa. Kuitenkin katkaisi puuveräjän natina jäykäksi
jäätyneen metsän hiljaisuuden, ja kaksi mustiin puettua utuolentoa
kiipesi polkua ylös haudalle päin.
Tähtien kylmä valo oli niin heikko, ettei heistä voinut erottaa muuta
kuin että molemmat olivat mustiin puetut ja että toinen oli tavattoman
iso ja toinen — ehkä vastakohdan vuoksi — hämmästyttävän pieni. He
menivät kuuluisan sotilaan suuren, veistoksilla kaunistetun haudan luo,
seisoivat paikallaan muutaman hetken ja katselivat sitä. Läheisyydessä
ei varmasti ohut ihmisiä eikä muitakaan elollisia olentoja, ja
sairaaloinen mielikuvitus olisi ehkä saanut heidät itsensäkin
epäilemään omaa ihmisyyttään. Kaikissa tapauksissa kuulosti heidän
puheensa alku sangen omituiselta. Seisottuaan kumpikin hiljaa hetkisen
sanoi pieni mies toverilleen:
"Minnehän viisas mies kätkisi kiven?"
Ja pitkä vastasi hiljaisella äänellä: "Rannalle".
Pieni mies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi hetken vaiettuaan:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden?"
Ja toinen vastasi: "Metsään".
Taas syntyi vaitiolo ja sitten jatkoi pitempi:
"Tarkoitatteko, että kun viisas mies tahtoo kätkeä timantin, tiedetään
kokemuksesta, että hän piilottaa sen väärien jalokivien joukkoon?"
"Ei, ei", vastasi pieni mies nauraen. "Emme herätä henkiin vanhoja
juttuja."
Hän tömisteli pitääkseen jalkojaan lämpiminä:
"Minä en ollenkaan ajattele sitä", sanoi hän, "vaan jotain muuta —
jotain hyvin omituista. Olkaapa hyvä ja raapaiskaa tulta tikkuun."
Pitkä haeskeli taskustaan, räsähdys, ja tuli kultasi muistomerkin koko
etusivun. Siihen oli mustilla kirjaimilla hakattu seuraavat hyvin
tunnetut sanat, jotka moni amerikkalainen kunnioituksella luki: —
Pyhä on sir Arthur St. Claren muisto, sankarin ja marttyyrin, joka
aina voitti vihollisensa ja aina säästi heitä, ja jonka he sitten
petollisesti tappoivat. Palkitkoon hänet ja kostakoon hänen puolestaan
se Jumala, johon hän luotti. —
Tulitikku kärvensi pitkän miehen sormia, sammui ja putosi maahan. Hän
aikoi juuri sytyttää uuden, mutta hänen pieni toverinsa esti sen.
"Ei tarvitse, Flambeau hyvä", sanoi hän. "Minä näin sen, mitä
tahdoinkin nähdä tai — paremmin sanoen — _en_ nähnyt. Ja nyt on meillä
puolentoista tunnin kävelymatka lähimpään ravintolaan. Tiellä koetan
kertoa teille kaikki. Jumala sen tietää, että tällaisen jutun jälkeen
tarvitsee sekä tulen takkaan että tuopin olutta."
He menivät jyrkkää mäkeä alas, panivat taas lahonneen veräjän säpin
paikalleen ja lähtivät reippain, kaikuvin askelin kulkemaan jäätynyttä
metsätietä pitkin. He olivat kulkeneet ainakin neljännespenikulman,
ennenkuin pieni mies taas puuttui puheeseen.
"Niin", sanoi hän. "Viisas kätkee kiven rannalle. Mutta kuinka hän
menettelee, jos ei rantaa ole? Tiedättekö jotain tuosta surkeasta St.
Claren jutusta."
"En, isä Brown", vastasi toinen nauraen. "Minä en tiedä mitään
englantilaisista kenraaleista, vaikka tiedän yhtä ja toista
englantilaisista poliiseista. Ainoa, mitä _minä_ tiedän, on että te
olette kuljettanut minut mukaanne pitkälle kävelyretkelle, ottaaksenne
selvää kaikista tuon miehen kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä.
Tekisi mieli luulla, että hänet on haudattu kuuteen eri paikkaan. Olen
nähnyt muistotaulun kenraali St. Claresta Westminster Abbeyssä. Olen
nähnyt kenraali St. Claren ratsaspatsaan Thamesin rannalla. Olen nähnyt
kenraali St. Claren muistotaulun sen kadun varrella, jossa hän syntyi,
ja vielä sillä kadulla, missä hän asui. Ja äsken kuljetitte minut
mukaanne hänen ruumisarkkunsa luo tämän kylän hautausmaalle. Hänen
mahtava persoonallisuutensa alkaa jo väsyttää minua, etenkään kun
en yhtään aavista, kuka hän oli. Mitä te oikeastaan haette näistä
hautakammioista ja muistomerkeistä?"
"Haen vain yhtä sanaa", sanoi isä Brown. "Sanaa, jota niissä ei ole."
"Vai niin", sanoi Flambeau. "Mutta aiotteko kertoa minulle jotain
siitä?"
"Asia jakaantuu kahteen osaan", sanoi isä Brown. "Ensin siihen, jonka
kaikki tietävät, sitten siihen, mitä minä tiedän. Se, minkä kaikki
tietävät, on helposti kerrottu ja hyvin yksinkertaista. Mutta se onkin
aivan harhaanviepää."
"Tuopa joltain kuuluu", sanoi iloisesti tuo suurikasvuinen, jonka nimi
oli Flambeau. "Alkakaamme väärästä päästä. Alkakaamme siitä, minkä
kaikki tietävät, ja mikä ei ole totta."
"Vaikka se osaksi onkin totta, on se kuitenkin kaikkea muuta kuin
tyydyttävä", jatkoi Brown, "sillä seikka on sellainen, että se, mikä
yleisesti tiedetään, supistuu seuraavaan. Suuri yleisö tietää, että
kenraali St. Clare oli suuri ja voittoisa englantilainen sotapäällikkö.
Se tietää, että loistavien, ja kuitenkin varovaisesti johdettujen
sotaretkien jälkeen sekä Intiassa että Afrikassa, johti hän Brasilian
retkeä, kun suuri brasilialainen isänmaanystävä Olivier julkaisi
uhkavaatimuksensa. Se tietää, että sillä kertaa hyökkäsi St. Clare
hyvin pienellä joukolla Olivierin johtamaa suurta joukkoa vastaan
ja joutui vangiksi sankarillisen vastarinnan jälkeen. Se tietää,
että St. Clare jouduttuaan vangiksi hirtettiin lähimpään puuhun koko
sivistyneen maailman suureksi kauhuksi. Sitten kun brasilialaiset
olivat peräytyneet, löydettiin hänet puussa riippumasta taittunut
miekka heiluen kaulassa."
"Ja tämä yleinen tarina on valhetta?" keskeytti Flambeau.
"Ei", sanoi hänen ystävänsä tyynesti. "Tämä kertomus on sitä myöten
tosi."
"Minun mielestäni siinä on aivan kylliksi", sanoi Flambeau. "Mutta jos
tuo yleinen tarina on tosi, missä on sitten salaisuus?"
He olivat kulkeneet satojen aavemaisten puiden ohi, ennenkuin pieni
pappi vastasi. Hän puraisi miettivästi sormeaan ja sanoi:
"Seikka on sellainen, että salaisuus on psykoloogista laatua,
tai toisin sanoen, siinä on psykoloogisia arvoituksia. Tuossa
brasilialaisessa jutussa toimi kaksi nykyajan historian tunnetuinta
miestä aivan vastoin luonteitaan. Ottakaapa huomioon, että Olivier ja
St. Clare olivat molemmat sankareita — entisyys kummittelee, uskokaa
se! Se oli aivan kuin taistelu Hektorin ja Akilleksen välillä. Mitä te
sanoisitte taistelusta, jossa Akilles osoittautui pelkuriksi ja Hektor
petturiksi?"
"Jatkakaa", sanoi suurempi kärsimättömästi, kun toinen taas pureskeli
sormiaan.
"Sir St. Clare oli sotilas vanhaa uskonnollista juurta — niitä,
jotka pelastivat meidät Intian kapinassa", jatkoi Brown. "Hän täytti
velvollisuutensa ja halveksi uhkarohkeutta. Huolimatta persoonallisesta
rohkeudestaan oli hän ehdottomasti hyvin varovainen kenraali ja
suuttui, jos sotamiehiä turhantakia tuhlattiin. Mutta viimeisessä
taistelussaan antautui hän uhkayritykseen, jonka mahdottomuuden
lapsikin olisi huomannut. Ei tarvitse olla strateegi ymmärtääkseen,
että se oli aivan mieletön, yhtä vähän kuin tarvitaan strateegista
taitoa sähköraitiotievaunun välttämiseen. Siinä ensimäinen arvoitus.
Mihin oli englantilaisen kenraalin arvostelukyky kadonnut?
Toinen arvoitus on tämä: Mihin oli brasilialaisen kenraalin hyvä
sydän joutunut? Presidentti Olivieriä voi sanoa uneksijaksi, tai
riitapukariksi, mutta hänen vihollisensakin tunnustavat hänen olleen
siinä määrin jalomielisen, että se tuntui melkein satumaiselta. Hän
oli vapauttanut melkein jokaisen siihen saakka ottamansa vangin,
vieläpä osoittanut heille rajatonta hyväntahtoisuuttakin. Nekin, jotka
tosiaan olivat tehneet hänelle vääryyttä, lähtivät hänen luotaan hänen
sydämellisyytensä ja hyvyytensä liikuttamina. Mikä kumma oli pakottanut
hänet kerran elämässään pirullisesti kostamaan ja vieläpä taistelusta,
joka ei voinut vahingoittaa häntä? Kysymys on tällainen: yksi maailman
järkevimpiä miehiä käyttäytyi aivan syyttä kuin tylsämielinen. Yksi
maailman parhaita miehiä käyttäytyi syyttä suotta kuin helvetin henki.
Sellainen on asia, ja minä jätän sen teidän selvitettäväksenne."
"Ei, sitäpä ette teekään", murahti toinen. "Se tehtävä kuuluu teille,
olkaa vain hyvä ja kertokaa kaikki minulle."
"Oikeastaan", sanoi isä Brown, "ei liene paikallaan sanoa, että
suuren yleisön käsitys on sellainen kuin olen kertonut, lisäämättä,
että sen jälkeen on sattunut kaksi tapausta. En voi väittää, että ne
olisivat luoneet uutta valoa asiaan, siksi epäselviä ne ovat. Mutta ne
langettivat pimeitä varjoja siihen; ne loivat varjoa uudelle taholle.
Ensimäinen tapaus oli tällainen: St. Claren perheen lääkäri joutui
riitaan perheen kanssa ja julkaisi sarjan kiivaita artikkeleja, joissa
hän väitti, että kenraalivainaja oli uskonnollinen hullu. Hänen ei
kuitenkaan onnistunut todistaa juuri muuta kuin että kenraali oli
uskonnollinen mies. Juttu levisi kuitenkin. Tiesiväthän kaikki ihmiset,
että St. Clarella oli muutamia sellaisia ominaisuuksia, jotka johtuvat
puritaanisesta jumalanpelosta. Toinen tapaus oli huomattavampi.
Siinä onnettomassa, apujoukottomassa rykmentissä, joka teki hätäisen
hyökkäyksen Mustanvirran luona, palveli eräs Keith niminen kapteeni,
joka silloin oli kihloissa St. Claren tyttären kanssa ja otti hänet
myöhemmin vaimokseen. Hän oli niitä, jotka jäivät Olivierin vangeiksi,
ja häntä samoinkuin kaikkia muitakin, paitsi kenraalia, kohdeltiin
hyvin jalomielisesti ja hän pääsi pian vapaaksi. Noin kaksikymmentä
vuotta sen jälkeen julkaisi sama upseeri, silloin everstiluutnantti
Keith, jonkinlaisen kertomuksen omasta elämästään otsakkeella
_Englantilainen upseeri Birmassa ja Brasiliassa_. Siitä paikasta,
mistä lukija innokkaasti hakee selostusta St. Claren onnettoman
kohtalon salaisuudesta, tapaa hän seuraavat sanat — Kaikkialla tässä
kirjassa olen tähän saakka kertonut tapaukset sellaisina kuin ne ovat
tapahtuneet, koska yhä kannatan sitä vanhanaikuista mielipidettä, että
Englannin kunnia on kyllin vanha puolustaakseen itse itseään. Tästä
periaatteesta poikkean kuitenkin kertoessani Mustanvirran tappiosta.
Minun syyni ovat kyllä yksityislaatuisia, mutta sentään arvokkaita
ja täysin päteviä. Tahdon kuitenkin, tehdäkseni oikeutta parille
etevälle miehelle, lisätä seuraavaa: Kenraali St. Clarea on tähän
tapaukseen nähden moitittu arvostelukyvyn puutteesta, mutta minä voin
vakuuttaa, että tämä hyökkäys, oikein käsitettynä, oli hänen elämänsä
loistavimpia ja parhaiten suunniteltuja. Presidentti Olivieria syyttää
huhu julmasta vääryydestä. Minä pidän velvollisuutenani vihollisen
kunniaa kohtaan sanoa, että hän tässä tapauksessa osoitti enemmän
kuin tavallista tahdikkuutta ja hyvyyttä. Puhuakseni ymmärrettävästi
voin minä vakuuttaa kansalaisilleni, että St. Clare tässä tapauksessa
ei ollutkaan sellainen narri, eikä Olivier sellainen peto kuin miltä
näyttää. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa, eikä mikään mahti
maailmassa voi saada minua lisäämään sanaakaan." —
Suuri kylmä kuu oli alkanut hohtaa oksien läpi heidän edessään niin
kuin välkkyvä lumipallo, ja sen valossa oli kertoja saanut tilaisuuden
vahvistaa muistiaan kapteeni Keithin sanoista pienellä, painetulla
paperilapulla, jonka hän oli ottanut taskustaan. Kun hän taas käänsi
sen kokoon ja pisti sen jälleen taskuunsa, kohotti Flambeau kätensä
todellisen ranska laisen tavoin:
"Odottakaa hiukan, odottakaa!" huusi hän innokkaasti. "Minä luulen jo
arvanneeni."
Hän kulki eteenpäin pitkin askelin hengittäen kiivaasti. Mustaa päätään
ja härän kaulaansa piti hän eteenpäin ojennettuna, kuin olisi ollut
kysymyksessä voiton saaminen kävelykilpailussa. Pienen papin, joka oli
sekä huvitettu että utelias, oli vaikea seurata mukana. Aivan heidän
edessään väistyivät puut molemmin puolin hiukan syrjään ja tie kääntyi
alas kuun valaiseman laakson pohjaa pitkin, puikahtaakseen taas pimeään
metsään kuin kaniini. Kauempana olevaan metsään tunkeutuessaan näytti
tien alkupää pieneltä ja pyöreältä, niinkuin tunnelin suu kaukaa
katsottuna. Mutta sinne oli vain muutaman sadan kyynärän matka, ja se
laajeni ammottavaksi kuin mahtava rotko, ennenkuin Flambeau taas alkoi
puhua.
"Nyt olen keksinyt sen", huudahti hän viimein ja löi jalkaansa suurella
kädellään. "Ajateltuani neljä minuuttia voin kertoa teille koko
tarinan."
"Se on hyvin tehty", sanoi hänen ystävänsä. "Antakaapa kuulua."
Flambeau nosti päätään, mutta alensi ääntään.
"Kenraali Arthur St. Claire", sanoi hän, "kuului perheeseen, jossa
mielipuolisuus kulki perintönä, ja kaiken hänen toimintansa päämääränä
oli kätkeä tämä seikka tyttäreltä ja mahdollisesti myöskin tulevalta
vävyltä. Syyllä tai syyttä odotti hän kohtausta ja päätti ottaa
itseltään hengen. Tavallinen itsemurha olisi antanut pontta sille
luulolle, jota hän pelkäsi. Kun taistelu lähestyi, pimenivät hänen
aivonsa yhä enemmän, ja sekavalla hetkellä uhrasi hän julkisen
velvollisuutensa yksityisen takia. Hän syöksyi taisteluun toivoen
kaatuvansa ensimäisestä luodista. Kun hän huomasi, ettei ollutkaan
saavuttanut muuta kuin vankeuden ja tahran maineeseensa, särkyi hänen
aivoissaan jotain, hän taittoi miekkansa ja hirttäytyi."
Flambeau katseli tarkasti harmaata metsätietä, joka kiemurteli heidän
edessään mustana kuin avonainen hauta. On mahdollista, että tuon
kolkon taulun uhkaava sävy vahvisti hänen kertomansa tapauksen synkkää
vaikutusta, sillä hän värisi.
"Kamala tarina", sanoi hän.
"Kamala tarina", toisti pappi pää painuksissa. "Mutta ei kuitenkaan se
oikea."
Ja hän oikaisi kuin epätoivoisesti päänsä taaksepäin ja huudahti:
"Toivoisin, että kaikki olisi niin hyvin!"
Pitkä Flambeau kääntyi ja katsahti häneen.
"Teidän tarinanne on hieno tarina", sanoi isä Brown syvästi
järkytettynä. "Suloinen, puhdas, rehellinen tarina, kirkas ja valoisa
kuin kuu. Hulluus ja epätoivo, ovathan ne viattomia. On kamalampia
seikkoja kuin ne, Flambeau!"
Flambeau katsahti äkkiä kuuhun, jota oli näin ylistetty, ja siltä
paikalta, missä hän seisoi, näki hän puun oksan kääntyvän kuun eteen
kuin paholaisen sarven.
"Isä, isä", huudahti hän viittaillen ranskalaiseen tapaan ja jouduttaen
vielä askeleitaan, "tarkoitatteko, että siinä on tapahtunut vielä
pahempaa?"
"Vielä pahempaa", toisti Brown kuin kolkko kaiku. Ja sitten häipyivät
he metsän pimeihin luostarikäytäviin, jossa korkeavartaloisten puitten
hahmot synkkinä tuijottivat. Oli kuin olisivat he kulkeneet unessa.
Kohta olivat he metsän syvimmässä pimeydessä ja vain tunsivat
ympärillään lehvikön, jota he eivät enää nähneet. Silloin sanoi pappi
taas:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään. Mutta miten menettelee
hän, jos ei ole metsää?"
"Sanokaapa se!" huudahti Flambeau kiukkuisesti. "Miten menettelee hän
silloin?"
"Hän istuttaa metsän sitä kätkemään", sanoi pappi arvoituksellisesti.
"Hirmuinen synti."
"Kuulkaa nyt", sanoi hänen ystävänsä kärsimättömästi, sillä hämärä
metsä ja hämärät sanat vaikuttivat hänen hermoihinsa. "Tahdotteko
kertoa minulle tuon tarinan vai ettekö? Onko vielä muita johtolankoja?"
"On vielä kolme pikkuseikkaa, jotka kelpaavat siihen", vastasi
pappi, "ja ne olen minä kaivanut esiin. Aion nyt esittää ne teille
pikemmin loogillisessa kuin ajanmukaisessa järjestyksessä. Ensimäisen
asiakirjamme taistelun kulusta muodostavat Olivierin omat ilmoitukset,
jotka ovat sangen selviä. Hän oli sijoittunut kahden tai kolmen
rykmentin kanssa kukkuloille, jotka viettivät Mustallevirralle päin,
missä maa oli alavaa ja soista. Kauempana kohosi maaperä taas hitaasti
ja siellä oli meillä ensimäinen englantilainen etujoukko, jota tukivat
toiset, kuitenkin paljon kauempana takana päin. Brittiläinen sotajoukko
oli miesluvultaan paljon suurempi kokonaisuudessaan, mutta juuri
kyseessä oleva rykmentti oli niin kaukana tukikohdasta, että Olivier
aikoi hyökätä virran yli ja erottaa sen muista. Kun aurinko laski, oli
hän kuitenkin päättänyt pysyä omissa asemissaan, jotka olivat hyvin
vahvat. Päivän kajastaessa seuraavana aamuna oli hän kuin ukkosen
lyömä nähdessään tuon kourallisen englantilaisia ilman minkäänlaista
jälkijoukon tukea heittäytyneen virran yli; toinen puoli oli tullut
siltaa pitkin oikealta, toinen kahluupaikan kautta hiukan ylempää
ja nyt olivat ne kokoontuneet soiselle rannalle hänen varustustensa
alapuolelle.
"Näytti uskomattomalta, että he sellaisella joukolla uskaltaisivat
hyökätä sellaisia asemia vastaan, mutta Olivier huomasi jotain
vielä kummallisempaa. Sillä sen sijaan, että olisi koettanut
pyrkiä lujemmalle maalle, ei tuo mieletön rykmentti tehnyt mitään
tunkeuduttuaan rajulla vauhdilla virran yli, vaan jäi kiinni
mutaan kuin kärpänen siirappiin. Sanomattakin on selvää, että
brasilialaiset ampuivat suuria aukkoja sen riveihin tykistöllään,
eivätkä englantilaiset voineet vastata muulla kuin aluksi vilkkaalla,
sitten yhä laimenevalla kivääritulella. He pitivät kuitenkin
puoliaan viimeiseen saakka, ja Olivierin lyhyt raportti loppuu
noiden mielettömien salaperäiselle urhoollisuudelle osoitetulla
tunnustuksella. — Meidän rintamamme eteni vihdoinkin — kirjoittaa
Olivier — ja ajoi heidät virtaan. Me vangitsimme kenraali St. Claren
itsensä sekä useita muita upseereja. Eversti ja majuri olivat molemmat
kaatuneet taistelussa. Minä en voi olla tässä todistamatta, että
historiassa ei ole tarjolla montakaan kauniimpaa näkyä kuin tämän
omituisen rykmentin kestävyys viimeiseen saakka. Haavoittuneet upseerit
ottivat kuolleiden sotilaitten kiväärit, ja kenraali itse ratsasti
paljain päin meitä vastaan taittunut miekka kädessä. Siitä, mitä
kenraalille sitten tapahtui, vaikenee Olivier samoinkuin kapteeni
Keithkin."
"Hyvä", mutisi Flambeau, "siirtykää nyt toiseen johtolankaan."
"Meni pitkän aikaa", sanoi isä Brown, "ennenkuin löysin toisen
johtolangan, mutta sen voi pian kertoa. Köyhäinhuoneessa Lincolnshiren
soiden luona tapasin lopuksi vanhan sotilaan, joka ei ainoastaan
ollut haavoittunut Mustanvirran luona, vaan myöskin ollut polvillaan
rykmentin everstin vieressä, kun hän kuoli. Everstin nimi oli Clancy —
suuri kömpelö irlantilainen, ja minä luulen, että hän kuoli yhtä paljon
kiukusta kuin haavoistaan. Hän ei suinkaan ollut vastuunalainen tuosta
mielettömästä hyökkäyksestä. Kenraali pakoitti hänet siihen. Kertojani
mukaan kuuluivat hänen viimeiset, mieltäylentävät sanansa näin: 'Ja
sitten lähtee tuo vanha aasi menemään, miekan kärki katkenneena.
Olisinpa toivonut, että se olisi ollut hänen päänsä'. — Huomaatte kai,
että jokainen kertoo taittuneesta miekan kärjestä, sillä erotuksella
vain, että muut huomauttavat siitä kunnioittavammin kuin eversti
Clancy. Ja nyt siirrymme kolmanteen johtolankaan."
Metsän läpi vievä polku alkoi nyt nousta ylöspäin, ja isä Brown
pysähtyi vetääkseen henkeä, ennenkuin jatkoi. Sitten puhui hän taas
samanlaisella, kuivahkolla äänellä:
"Vain noin pari kuukautta sitten kuoli eräs brasilialainen virkamies
täällä Englannissa. Hän oli nimittäin joutunut epäsopuun Olivierin
kanssa ja poistunut hänen maastaan. Hän oli hyvin tuttu henkilö täällä
ja mannermaalla — Espado niminen espanjalainen. Tunsin persoonallisesti
tuon keltaihoisen, vanhan keikarin kotkannenineen. Muutamista
yksityisluontoisista syistä sain luvan nähdä hänen jälkeensä jääneet
asiakirjat. Hän oli tietysti katolinen, ja minä olin ollut hänen
luonaan viimeiseen saakka. Hänen peruissaan ei ollut mitään, mikä
olisi valaissut ainoatakaan St. Claren asian kohtaa, paitsi viisi
kuusi muistikirjaa, jotka joku englantilainen sotilas oli täyttänyt
päivittäisillä muistiinpanoillaan. Otaksun, että brasilialaiset
olivat löytäneet ne jonkun kaatuneen taskuista. Varmaa on vain, että
muistiinpanot loppuivat äkkiä iltaa ennen taistelua.
"Mutta selonteko sotilaan elämän viimeisestä päivästä oli lukemisen
arvoinen. Minulla on se mukanani, mutta nyt on liian pimeä lukea sitä
ja minä kerron sen teille lyhennettynä.
"Ensi osa sen päivän muistiinpanoista on täynnä sukkeluuksia, jotka
otaksuttavasti kulkivat suusta suuhun miehistön keskuudessa ja
tarkoittivat erästä henkilöä, jota he sanoivat Korppikotkaksi. Ei näytä
siltä, että hän — kuka hän sitten lieneekin ollut — olisi ollut joku
heistä tai edes englantilainen, eikä häntä kuvata viholliseksikaan.
Tuntuu pikemmin siltä, kuin olisi hän ollut joku paikallinen
välittäjä ja siviilihenkilö, ehkäpä opas tai sanomalehtimies. Hän
näyttää olleen kahden kesken eversti Clancyn kanssa, mutta vielä
useammin käyneen majurin puheilla. Majuri näyttelee tosiaan varsin
huomattavaa osaa tämän sotilaan päiväkirjassa, jossa hänet kuvataan
laihaksi tummatukkaiseksi upseeriksi nimellä Murray — kotoisin
pohjois-Irlannista ja uskonnoltaan puritaani. Vähän väliä tehdään
pilaa tämän ulsterilaisen ankaroista mielipiteistä eversti Clancyn
juhlimishalun vastakohtana. Joskus tehdään myöskin pilaa Korppikotkan
tavasta pukeutua koreanvärisiin vaatteihin.
"Mutta koko tämä hauskuus mykistyy äkkiä kuin merkkipuhalluksesta.
Englantilaisten leirin takana, melkein yhdensuuntaisesti virran kanssa,
kulki yksi seudun harvoista maanteistä. Lännessä teki tie mutkan
virtaa kohti, jonka yli johti edellä mainittu silta. Idässä vei se
kohti erämaata, ja kahden penikulman päässä saattoi kohdata ensimäisen
englantilaisen etuvartioston. Siltä taholta kuului sinä iltana kevyen
ratsuväen helinää ja tömistystä, sen joukon, missä yksinkertainen
muistiinpanojen tekijä hämmästyksekseen heti tunsi kenraalin
esikuntineen. Hän ratsasti suurella, valkealla hevosellaan, jonka
niin usein olette nähnyt kuvalehdissä ja Akatemian taulunäyttelyissä;
ja voitte olla varma siitä, että ne kunnianosoitukset, millä häntä
tervehdittiin, eivät olleet ainoastaan muodollisia. Omasta puolestaan
ei hän uhrannut aikaa turhiin menoihin, vaan hyppäsi nopeasti hevosensa
selästä, lähestyi erästä upseeriryhmää ja syventyi heidän kanssaan
hyvin salaperäiseen keskusteluun. Se, mikä enimmän pisti päiväkirjan
pitäjämme silmiin, oli hänen erikoinen halunsa keskustella asioista
majuri Murrayn kanssa, mutta siinä määrin kuin valinta ei ollut liian
huomiota herättävä, ei se millään lailla ollut luonnoton. Molemmilla
miehillä oli täysi syy olla ystäviä. Molemmat tutkivat raamattuaan,
molemmat kuuluivat samaan, vanhaan evankeliseen upseeriluokkaan. Oli
asia kuinka hyvänsä, niin varmaa on kuitenkin, että kun kenraali taas
nousi hevosensa selkään, puheli hän yhä hyvin vakavasti Murrayn kanssa,
ja kun hän hitaasti ratsasti virtaa kohti, kulki pitkä ulsterilainen
yhä hänen hevosensa vieressä syventyneenä vakavaan neuvotteluun.
Sotilaat seurasivat heitä katseillaan, kunnes he olivat kadonneet
puuryhmän taa, missä tie kääntyi virtaa kohti. Eversti oli palannut
takaisin miestensä luo, sotamiehet tehtäviinsä. Kirjanpitäjä jäi vielä
paikalleen neljäksi minuutiksi ja näki omituisen näyn.
"Suuri, valkea hevonen, joka oli hiljaa laukannut pitkin tietä,
aivan kuin olisi se kulkenut hautajaissaatossa, palasi nyt hurjasti
nelistäen takaisin heitä kohti, niin kuin olisi sen pitänyt voittaa
kilpajuoksussa. Ensin luulivat he, että se oli heittänyt ratsastajan
pois selästään, mutta kohta näkivät he, että kenraali, joka oli mainio
ratsastaja, itse kiihoitti sitä kaikin voimin. Hevonen ja mies tulivat
heitä vastaan kuin pyörretuuli, ja pysäytettyään ensin horjuvan
juoksijansa, käänsi kenraali hehkuvat kasvonsa heitä kohti, ja hänen
äänensä, kun hän huusi everstiä, kaikui kuin kuolleita herättävä
pasuuna.
"Minä arvelen, että tämän kamalan tapauksen maatajärisyttävät kohdat
myllersivät hurjassa sekamelskassa niitten miesten mielissä, jotka
olivat päiväkirjan kirjoittajan tasolla. Sekavina kuin unessa
asettuivat he melkein tiedottomina paikoilleen riviin ja saivat tietää,
että heidän heti tulisi käydä hyökkäykseen joen toisella puolen olevaa
vihollista vastaan. Kenraali ja majuri olivat, sanottiin, huomanneet
jotain sillan luona, ja rykmentillä oli juuri parahiksi aikaa ryhtyä
taisteluun henkensä puolesta. Majuri oli heti lähtenyt kokoamaan
reserviä, joka oli toisella taholla. Siitä huolimatta ei ollut varmaa,
ehtisikö apu ajoissa perille. Heidän pitäisi kuitenkin jo tänä iltana
mennä veden yli ja valloittaa kukkulat aikaisin seuraavana aamuna.
Viittauksella yöllisen marssin jännittävään romantiikkaan loppuu
päiväkirja äkkiä."
Isä Brown oli ehtinyt ylemmäksi kuin hänen toverinsa, sillä metsäpolku
oli kaventunut, tullut jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi, niin että he
nousivat ylöspäin kuin kierreportaita myöten. Papin ääni kaikui
ylhäältä kaiken peittävässä pimeydessä.
"Päiväkirjassa mainitaan vielä yksi tärkeä seikka. Kun kenraali
kehoitti heitä rohkeaan hyökkäykseen, veti hän miekkansa puoleksi
tupesta, mutta hillitsi sitten itsensä ja työnsi sen takaisin, aivan
kuin hän olisi hävennyt moista vaikutuskeinoa. Siinä on miekka taas."
Heikko valo tunkeutui tien yli ulottuvien oksien verkkokatoksen läpi
ja loi verkon varjon heidän jalkojensa eteen, sillä nyt lähestyivät
he taas metsättömiä, alavia maita. Flambeau tunsi, että ilmassa oli
totuutta, mutta totuus ei ollut vielä valautunut kiinteään muotoon. Hän
vastasi hiukan hämmennyksissään:
"Mitä outoa miekassa on? Upseerillahan tavallisesti on miekka, vai
kuinka?"
"Niistä ei juuri puhuta nykyaikaisissa sodissa", sanoi toinen
välinpitämättömästi, "mutta tässä tarinassa tapaa miekan alituiseen."
"Mitä outoa siinä on?" mutisi Flambeau. "Sellaisesta uutisesta saa
kaksi penceä riviltä. Vanhan soturin miekka taittui viimeisessä
kahakassa. Onhan selvää, että sanomalehdet nielivät mielihalulla
sellaisen tiedonannon. Kaikissa muistomerkeissä ja kuvapatsaissa
nähdään poikkikärkinen miekka. Toivon, että te ette ole ottanut minua
mukaanne napamatkallenne vain sen takia, että kaksi miestä, joilla on
taipumusta tutkimaan harvinaisuuksia, saisi nähdä St. Claren taittuneen
miekan."
"Ei", huusi isä Brown ja sana pamahti kuin pistoolinlaukaus. "Kuka on
nähnyt hänen taittuneen miekkansa?"
"Mitä te tarkoitatte?" huusi toinen ja pysähtyi äkkiä tähtien valossa.
He olivat tulleet metsän harmaiden veräjien ulkopuolelle.
"Minä kysyn: kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?" toisti isä
Brown itsepäisesti. "Ei ainakaan mies, joka piti päiväkirjaa. Kenraali
työnsi sen ajoissa takaisin tuppeen."
Flambeau katseli ympärilleen kuun valossa, niinkuin sokea katselee
aurinkoa, ja hänen ystävänsä jatkoi, innostuen vasta nyt:
"Flambeau", sanoi hän, "minä en voi todistaa sitä sittenkään, kun
olen käynyt läpi kaikki muistomerkit. Mutta minä olen varma siitä.
Antakaa minun lisätä pieni tosiseikka, joka asettaa kaikki epäilyksen
ulkopuolelle. Omituisen sattuman vuoksi oli eversti ensimäinen, johon
kuula sattui. Hän haavoittui kauan ennen, kuin joukot olivat joutuneet
käsikähmään. Mutta hän näki St. Claren taittuneen miekan. Mistä johtui
se, että kärki oli poikki? Millä tavoin se oli taittunut? Ystäväni,
miekka oli katkennut ennen taistelua."
"Vai niin", sanoi hänen ystävänsä leikillinen vivahdus äänessä. "Ja
saanko minä tietää, missä tuo taittunut kappale on?"
"Sen sanon teille kyllä", vastasi pappi reippaasti. "Se on
luoteiskulmassa sillä hautausmaalla, joka ympäröi Belfastin
protestanttista tuomiokirkkoa."
"Tosiaanko", sanoi toinen. "Oletteko todennut sen?"
"Sitä en voinut tehdä", sanoi Brown todella pahoillaan. "Sen päällä on
marmorinen muistomerkki — muistomerkki omistettu urhoolliselle majuri
Murraylle, joka kaatui sankarina kuuluisassa Mustanvirran taistelussa."
Flambeau tuntui äkkiä heränneen uuteen eloon.
"Te tarkoitatte", sanoi hän käheästi, "että kenraali St. Clare vihasi
Murrayta ja tappoi hänet taistelukentällä, sitä varten että..."
"Te olette yhä täynnä hyviä ja puhtaita ajatuksia", sanoi toinen.
"Pahempaa!"
"Vai niin", sanoi suurikasvuinen mies. "Minun kehnojen käsitteiden
varastoni on nyt tyhjä."
Pappi näytti epäröivän kuinka hän alkaisi, mutta lopuksi hän sanoi:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään."
Toinen ei vastannut.
"Ja jos ei olisi metsää, loisi hän sen. Jos hän tahtoisi kätkeä
kuolleen lehden, loisi hän kuolleen metsän."
Tähänkään ei kuulunut vastausta ja pappi lisäsi vielä lempeämmin ja
tyynemmin.
"Ja jos hän tahtoisi kätkeä ruumiin, loisi hän kuolleilla täytetyn
kentän sen piilopaikaksi."
Flambeau alkoi polkea edelleen, kärsimättömänä ajan hukkaamisen vuoksi,
mutta isä Brown jatkoi häiriytymättä:
"Sir Arthur St. Clare oli, kuten jo sanottu, mies, joka tutki
raamattua. Mutta hän luki sitä omalla tavallaan. Koskahan ihmiset
oppinevat ymmärtämään, että on monta tapaa lukea raamattua?
Kirjanpainaja lukee sitä ottaakseen selon painovirheistä. Mormooni
lukee raamattuaan ja löytää sieltä tukea moniavioisuudelle, kristitty
scientisti lukee sitä ja huomaa, ettei meillä ole käsiä eikä jalkoja.
St. Clare oli vanha englantilaisintialainen sotilas ja protestantti.
Ajatelkaahan mitä se merkitsi. Älkää herran tähden ruvetko nyt pitämään
kauniita puheita! Se saattaisi merkitä ruumiillisessa suhteessa
hirmuista miestä, joka troopillisen auringon alla eli itämaisen
yhteiskunnan keskuudessa ja herkutteli itämaisen kirjan sisällyksellä
järjettömästi ja ilman ohjausta. Luonnollisesti luki hän enimmäkseen
Vanhaa testamenttia ja vältti Uutta. Luonnollisesti löysi hän Vanhasta
testamentista etsimänsä: himoja, julmuutta, petosta. Kyllähän hän
oli rehellinen, niin kuin sanotaan. Mutta mitä hyötyä on rehellisenä
olemisesta, jos palvelee epärehellisyyttä.
"Jokaisessa niistä kuumista, kaukaisista maista, missä se mies oleskeli,
piti hän haaremia, kidutti todistajia ja kokosi häpeällisesti rahaa,
mutta hän olisi epäilemättä sanonut tekevänsä sen Herran kunniaksi.
Minun oman teoloogisen kantani ilmaisee kyllin tarkasti kysymys:
minkä herran? Pahin tällaisissa eksymyksissä on se, että se avaa oven
oven jälkeen helvettiin ja sen yhä pimeneviin kammioihin. Rikoksessa
on pahinta se, että se ei tee miestä yhä hurjemmaksi, vaan yhä
kurjemmaksi. St. Clare joutui pian mitä ankarimpaan ahdinkoon lahjusten
ja kiristysten vuoksi ja tarvitsi yhä lisää rahaa. Mustanvirran
taistelun aikana oli hän syössyt maailmasta maailmaan ja lopulta
joutunut siihen paikkaan, jota Dante nimittää maailman kaikkeuden
alimmaksi piiriksi, eli kadotuksen rotkon pohjaksi."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hänen ystävänsä taas.
"Minä tarkoitan tuota", vastasi pappi osoittaen jäätynyttä lammikkoa,
joka välkkyi kuun valossa.
"Muistatteko, kenet Dante lähetti jääpiiriin?"
"Petturit", sanoi Flambeau väristen.
Kun hän katseli synkkää maisemaapa huomasi puitten uhkaavat, aavemaiset
ääriviivat, olisi hän melkein voinut luulla itseään Danteksi ja
lorisevaäänistä pappia Vergiliukseksi, joka johdatti häntä kuoleman
valtakunnan halki.
Ääni jatkoi: "Olivier oli, niin kuin tiedätte, ritarillinen
liiallisuuteen saakka, eikä tahtonut kuullakaan salaisesta
valtiopoliisista tai vakoilusta. Sitä, niin kuin kaikenlaista muutakin,
käytettiin kuitenkin hänen selkänsä takana, ja sen johtajana oli
ystäväni Espado. Hän oli tuo iloisiin väreihin vaatetettu keikari, joka
kyömynokkansa vuoksi oli saanut Korppikotkan nimen. Ollen olevinaan
ihmisystävä, vainuskeli hän kaikkialla Englannin armeijassa ja sai
lopuksi kynsiinsä sen — suokoon Jumala — ainoan mätämunan, tuon
korkealla seisovan miehen. St. Clare oli suuressa rahantarpeessa —
hän tarvitsi rahavuoria. Epäsuosioon joutunut perhelääkäri uhkaili
paljastuksilla, jotka sitten alkoivat, mutta lopetettiin: kertomuksilla
kuulumattomista, esihistoriallisista tapauksista Park Lanessa,
tapauksista, joihin uusevankelinen englantilainen oli syypää, ja jotka
viittasivat ihmisuhreihin ja orjajoukkioihin. Sen lisäksi tarvitsi
hän rahoja tyttärensä myötäjäisiin, sillä hänestä oli se tieto, että
häntä pidettiin rikkaana, yhtä suloista kuin itse rikkaus. Hän antoi
viimeisen miinan räjähtää, virkkoi sanan Brasilialle ja rikkauksia
tuli tulvimalla Englannin vihollisilta. Mutta toinenkin mies oli
puhunut Espado-Korppikotkan kanssa. Kuinka olikaan, niin oli tumma,
karski, nuori ulsterilainen majuri päässyt inhottavan totuuden perille,
ja kun he hiljaa kulkivat tietä pitkin sillalle päin, sanoi Murray
kenraalille, että hänen piti erota heti, tai asettua sotaoikeuden eteen
tuomittavaksi. Kenraali väitteli hänen kanssaan, kunnes he tulivat
pienen, troopillisen puuryhmän luo sillan korvalle. Ja siellä, laulavan
virran ja auringossa välkkyvien palmujen luona — sillä minä näen ne
edessäni — veti hän miekkansa ja pisti sen majurin ruumiin läpi."
Talvinen tie kulki nyt harjanteen yli. Ilma oli purevan kylmää, ja
taivasta vasten piirtyivät pensaikkojen ja näreikköjen mustat ryhmät.
Mutta kauempaa oli Flambeau näkevinään kajastusta, joka ei ollut
tähtien, eikä kuun valoa, vaan tulta, jonka ihmiset olivat sytyttäneet.
Hän katseli sitä nyt, kun tarina läheni loppuaan.
"St. Clare oli helvetinkoira, mutta sentään rotukoira. Hän ei koskaan,
sen minä vannon, ajatellut selvemmin ja ollut voimakkaampi kuin
silloin, kun Murray parka makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa.
Ei riemuhetkinäänkään, niinkuin kapteeni Keith totuudella sanoi, tuo
suuri mies ollut niin suuri kuin viimeisen, koko maailman halveksiman
tappionsa aikana. Hän tarkasteli kylmästi asettaan pyyhkiäkseen
siitä veren. Hän huomasi silloin, että kärki, jonka hän oli pistänyt
uhrinsa lapaluitten väliin, oli taittunut miesparan ruumiiseen. Ja
tyynesti, niin kuin hän olisi istunut klubin ikkunassa, näki hän
kaiken, mitä sitten seuraisi. Hän huomasi, että selittämätön ruumis
löydettäisiin, selittämätön, taittunut miekan kärki vedettäisiin ulos,
selittämätön, katkennut miekka keksittäisiin — tai miekan puutos.
Hän oli murhannut, mutta ei mykistänyt. Mutta hänen mahtava älynsä
nousi tätä häväistysiskua vastaan. Vielä oli keino. Hän voisi tehdä
ruumiin helposti selitettäväksi. Hän saattoi luoda kasan ruumiita,
jotka peittäisivät sen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua marssi
kahdeksansataa englantilaista soturia kuolemaan."
Lämpimämpi hehku pimeän talvimaiseman takana loisti yhä kirkkaammin, ja
Flambeau kiiruhti askeleitaan sinne päästäkseen. Isä Brown teki samoin,
mutta näytti aivan kertomukseensa vaipuneelta.
"Niin urhoollinen oli tämä englantilainen rykmentti ja niin nerokas sen
johtaja, että jos se heti olisi hyökännyt vastapäisille kukkuloille,
olisi sen mielettömällä yrityksellä saattanut olla menestystä.
Mutta tuolla paha-aikeisella miehellä, joka pelasi sotilailla kuin
shakkinappuloilla, oli toiset aikeet ja toiset syyt. Heidän tuli
pysyä suolla sillan luona siksi, kunnes brittiläisten ruumiita olisi
siellä riittävästi. Ja sitten esitettäisiin viimeinen, suuri kohtaus.
Tuo hopeatukkainen mies, pyhimys ja sotilas, jättäisi viholliselle
taittuneen miekkansa estääkseen jatkuvaa mieshukkaa. Tilapäisesti
keksityksi oli kappale sangen hyvin suunniteltu. Mutta minä luulen,
vaikka en voikaan todistaa sitä — että kun he paraikaa rämpivät
verisessä liejukossa, alkoi joku epäillä ja aavistaa totuutta."
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:
"Kuulen äänen — en tiedä mistä se tulee — mutta se ääni sanoo minulle,
että mies, joka arvasi totuuden, oli sulhanen... hän, joka aikoi mennä
naimisiin vanhuksen tyttären kanssa."
"Mutta miten sitten on Olivierin ja hirttämisen laita?" kysyi Flambeau.
"Osaksi ritarillisuudesta, osaksi viisaudesta ei Olivier vaikeuttanut
marssejaan vangeilla", selitti kertoja. "Useimmissa tapauksissa päästi
hän heidät vapaiksi. Tällä kertaa vapautti hän heidät kaikki."
"Kaikki paitsi kenraalin", sanoi pitkä mies.
"Kaikki", sanoi pappi.
Flambeau rypisti tummia kulmiaan.
"En vielä käsitä aivan kaikkea", sanoi hän.
"Tässä kuva lisää, Flambeau", sanoi Brown salaperäisen hiljaisella
äänellään. "Minä en voi todistaa sitä, mutta minä voin, mikä on
parempaa — nähdä sen. Aamupäivällä muutetaan leiri alastomilta,
kuivettuneilta kukkuloilta ja brasilialaiset sotilaat järjestyvät
osastoihin ja riveihin marssiakseen pois. Siellä vilkkuu Olivierin
punainen paita ja hänen pitkä, musta partansa heiluu tuulessa,
hänen seisoessaan leveälierinen hattu kädessään. Hän sanoo
hyvästi vapauttamalleen suurelle viholliselle — yksinkertaiselle
englantilaiselle sotavanhukselle, joka kiittää häntä miestensä
puolesta. Englantilaisten joukkojen jäännös seisoo hänen
takanaan tehden kunniaa kivääreillään; sen vieressä on ruoka- ja
kuormastovaunuja peräytymistä varten. Rummun pärrytys kuuluu:
brasilialaiset lähtevät liikkeelle; englantilaiset seisovat paikoillaan
kuin kuvapatsaat. Ja niin he seisovat siksi, kunnes viimeinen vilahdus
vihollisesta on kadonnut näköpiirin taa. Silloin muuttavat he äkkiä
asentoa kuin kuolleet, jotka virkoavat. He kääntävät viidetkymmenet
kasvonsa kenraalia kohden — sellaisia kasvoja ei voi unhottaa."
Flambeau säpsähti äkkiä:
"Ah ettehän te tarkoittane", huudahti hän, "tarkoittane, että..."
"Kyllä", sanoi isä Brown syvällä, järkyttävällä äänellään.
"Englantilaiset kädet panivat nuoran St. Claren kaulaan — luultavasti
samat kädet, jotka panivat sormuksen hänen tyttärensä sormeen.
Englantilaiset kädet kuljettivat hänet häpeäpuun luo — miesten,
jotka olivat seuranneet häntä voittoon. Ja englantilaiset — Jumala
armahtakoon ja suojelkoon meitä kaikkia! — englantilaiset sielut
katselivat häntä, kun hän vieraan auringon alla heilui palmupuussa,
rukoillen vihassaan, että hän sieltä putoaisi helvettiin."
Kun he nyt olivat tulleet kummun yli, kohtasi heitä voimakas valo
englantilaisen ravintolan punaverhoisista ikkunoista. Se oli rakennettu
pitkäsivu tielle päin, aivan kuin siten osoittaakseen tavatonta
vieraanvaraisuuttaan. Kaikki sen kolme ovea olivat auki, ja iloinen
nauru ja hälinä kuului sieltä kulkijoittemme korviin.
"Enempää ei minun tarvinne sanoa", lisäsi isä Brown. "Tutkinto ja
tuomio seurasivat toisiaan, ja kun tuomio oli pantu toimeen, vannoivat
he Englannin ja tyttären kunnian vuoksi ikuisesti hautaavansa tarinan
kavaltajan kukkarosta ja murhaajan miekan terästä. Olihan mahdollista,
että he koettivat unohtaa sen. Me ainakin tahdomme tehdä niin. Tässä on
ravintola."
"Siinä olen minä mukana", sanoi Flambeau ja aikoi juuri astua sisään
kirkkaasti valaistuun, meluisaan baarihuoneeseen, kun hän äkkiä
peräytyi askeleen ja oli kaatua tielle.
"Katsokaa tuota, paholaisen nimessä", huudahti hän osoittaen
nelikulmaista puukilpeä, joka pisti ulos sisäänkäytävän yläpuolella. Se
esitti hämärästi miekan kahvaa, jonka terä oli taittunut ja siihen oli
kömpelöillä vanhanaikaisilla kirjaimilla piirretty _Taittuneen miekan
ravintola_.
"Ettekö voinut aavistaa sitä", kysyi isä Brown hiljaisesti. "Hänhän on
tämän maan epäjumala. Joka toisella ravintolana, kadulla ja puistolla
on hänen nimensä."
"Minä luulin, että olimme päässeet tuosta hirviöstä", sanoi Flambeau
sylkäisten maahan.
"Hänestä te ette koskaan pääse Englannissa, niin kauan kuin pronssi on
kestävää ja kivi rikkomatonta", sanoi pappi maahan katsellen. "Hänen
marmoripatsaansa tulevat läpi vuosisatojen kehoittamaan ylpeitä,
viattomia poikia toimintaan. Hänen hautansa kirkkomaalla tulee aina
tuoksumaan velvollisuuden tuntoa, kuin liljat. Miljoonat, jotka eivät
koskaan ole tunteneet häntä, tulevat rakastamaan häntä kuin isää —
tuota miestä, jota hänen viimeiset miehensä kohtelivat kuin roistoa.
Hän tulee pysymään pyhimyksenä ja totuus hänestä ei ole koskaan tuleva
tunnetuksi, sillä lopuksi olen minäkin tehnyt päätökseni. Salaisuuksien
ilmituomisessa voi olla niin paljon hyvää, mutta myöskin niin paljon
pahaa, että minä asetan menettelyni kokeen alaiseksi. Kaikki nuo
sanomalehdet joutuvat pian unhoon: brasilialais-vastainen rähinä on
tauonnut ja Olivieria kunnioitetaan kaikkialla. Mutta minä lupasin
itselleni, että niin pian kuin metallissa tai kivessä, yhtä kestävissä
kuin pyramiidit, eversti Clancyä, majuri Murraytä tai presidentti
Olivieria, tai jotain muuta viatonta miestä häväistäisiin, tai
vääryydellä moitittaisiin tämän asian takia, silloin puhuisin minä.
Jos ei tapahtuisi muuta, kuin että St. Clarea yhä edelleen vääryydellä
ylistettäisiin, vaikenisin minä. Ja sen aion tehdä."
He menivät nyt punaverhoiseen saliin, joka ei ainoastaan ollut
hauska, vaan myöskin hiukan ylellisesti sisustettu. Pöydällä oli
hopeinen jäljennös St. Claren hautapatsaasta, painuneine päineen,
taittuneine miekkoineen. Seinillä näkyi väritettyjä valokuvia samasta
taideteoksesta, sekä tauluja, jotka ilmoittivat kuvapatsaalle aikoville
turisteille raitiovaunujen lähtö- ja tuloajat. Molemmat ystävykset
istuutuivat eräälle täytetyistä penkeistä.
"On kylmä", sanoi isä Brown, "juokaamme hiukan viiniä tai olutta."
"Tai konjakkia", sanoi Flambeau.