Murtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi
samalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä
katua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä.
Murtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet
saattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta
tunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat
molemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.
Katetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä
kaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle
joelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana
oli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut,
ja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi
ovea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan
tavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita
yksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä
päivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja
näyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä
on tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai
välttämistä varten.
Nyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä,
jotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen,
sillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei
kuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli
tunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat
näyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan
kohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla
näytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.
Tässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa
vastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana.
Yksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja
suositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin
yleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän
edulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta
laatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen,
joka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä,
sitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies
parissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen
akatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian
rahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin
taiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei
kukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli
ottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö
oli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä
minuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen
vaikutuksensa alaisena.
Hänen "hienostunut" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja
omalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja
erikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen
korkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin
kaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen
luonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan
kumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli
hopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä
kuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se
oli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti
leikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi,
niinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat
kaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat
vivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi
kuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin
teattereissa ja ravintoloissa.
Toinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta
ja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu
suurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa
oven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset
viiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan
näköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja
läpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten
keskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset,
hänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat
nelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin,
senaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm
kuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.
Sillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka
aivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä
piireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin
piirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli
hänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa;
hänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa
kuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa
varieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa,
vaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa
laajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa.
Tuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka
ja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon
vähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.
Heille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka
uupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat
omituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle
sisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja
taittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet,
muutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut
monistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen
ja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat
alituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai
työnsi toista lähemmäksi seinää.
He puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä
Parkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson
vastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi
ilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo,
sillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss
Aurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä
ihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin
kuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla
tavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella,
että hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli
puettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen
satiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli,
sellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas,
lämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat
vaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville
miehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän
Isidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja
haaveellista _Kesäyön unelman_ esitystä, missä taiteellinen valaistus
väkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon
ja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa,
hulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä
puvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda
keijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä,
kylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan
hänen kasvojaan.
Hän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä,
joka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä.
Hän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja
kalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen
lahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman
huolettomammin.
Sillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin
tavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen
epäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi
hän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin
mykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli
saattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki
sankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin
terävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen
huomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin
kreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai
sopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että...
Sisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli
vieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta.
Lähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä
ja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti
Isidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa
koristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen
metsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta
hopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa
huoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta.
Hänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen
pronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin,
näyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen
hammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä
hänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.
"Aurora", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli
liikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, "tahdotteko..."
Hän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt
oviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän
kohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli
hyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa,
näyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista
tulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa
tätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: "Miss Rome on varmaankin
lähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy."
Tarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo
ennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta
elämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he
seisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin
ulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan
sulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt
hänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut
olivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla:
näyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla,
sotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson
vanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen
kaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut
herrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään
tai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.
Tarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian.
Mies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke
silmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän
hillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän
suinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä
hetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä
yksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan
samalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta
naisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä.
Oli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan
toinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa
taistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä,
kun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno,
tuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää
hänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään.
Cutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan,
mutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään
viittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle
antamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä
kohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada
hänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä
selville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun
hän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.
Hän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään:
"Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän
mielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän,
ilman _minun_ lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan
kukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee
kimpusta oikein viehättävä."
Hänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö,
oli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella
liikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli
anastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta
kun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen
opaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin
rypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän,
lyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa.
Mutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija
liikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli.
Cutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti
hatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa
ja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä
vasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet
kääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.
"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut", sanoi
Aurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään
lähtevää vierasta.
Seymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä
asennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan
viimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan
pitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä
terassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin
kulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita,
ja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä
Brunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan;
hän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen
arkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja
käyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown
ja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua
liikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen
peilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta
takkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti
kädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.
Joka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin
musta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä
Browneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja
kuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin
huonokäytöksiset henkilöt.
Isä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän
seurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa
hassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän
tuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä
— hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien
kaltevuussuhteita... kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.
Hän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen.
Samalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen
valkeana kuin norsunluu. "Kuka on tuo mies murtokadulla?" huusi hän.
"Missä on minun tikarini?"
Ennenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti
Seymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi
löytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä
ulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler
neliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi
kourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. "Mitä tämä on?"
huusi hän. "Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän
temppujanne?"
"Minun temppujani?" sähisi hänen kalpea kilpailijansa ja harppasi häntä
kohti.
Samalla hetkellä kun kaikki tämä tapahtui, kulki isä Brown pitkin
askelin murtokadun yläpäätä kohti. Hän katseli ympärilleen ja riensi
sitten kiireesti näkemäänsä kohden.
Nyt keskeyttivät toiset riitansa ja syöksyivät hänen perässään Cutlerin
huutaessa: "Mitä te teette? Kuka te olette?"
"Minun nimeni on Brown", sanoi pappi alakuloisesti, aivan kuin olisi
hän masentunut jostakin ja olisi koettanut rohkaista mieltään. "Miss
Rome lähetti hakemaan minua ja minä tulin niin pian kuin voin. Mutta
olen tullut liian myöhään."
Nuo kolme miestä katselivat maahan ja ainakin yhdellä heistä elämä
menetti arvonsa illan viimeisessä valossa. Auringonpaiste levittäysi
pitkin katua kuin kultapolku ja sen keskellä lepäsi Aurora Rome
säteilevänä, kultaisen ja vihreän värisessä hameessaan, kuolleena,
kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen pukunsa oli repeytynyt kuin
taistelussa, jättäen ihanat olkapäät paljaiksi, mutta haava, josta
veri paruillaan pursui, oli toisella puolella. Pronssinen tikari oli
litteänä ja kiiltävänä noin kyynärän päässä.
Syntyi surumielinen, pitkän aikaa kestävä hiljaisuus, niin syvä, että
he kuulivat kukkaistytön nauravan kaukana Charing Crossin toisella
puolen ja jonkun kiukuissaan viheltelevän vuokra-ajuria jollakin
rannanpuoleisella kadulla. Sitten tarttui kapteeni niin äkillisellä
liikkeellä, että se saattoi johtua vain intohimosta tai teeskentelystä,
sir Wilson Seymourin kurkkuun.
Seymour katseli häntä lujasti, vastustelematta ja pelkäämättä. "Teidän
ei tarvitse tappaa minua", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Minä teen
sen omasta tahdostanikin."
Kapteeni epäröi ja hellitti otteensa. Toinen lisäsi samallaisella
jäätävällä suoruudella. "Jos huomaan, etteivät minun hermoni salli
minun tehdä sitä tällä tikarilla, voin minä tehdä sen kuukaudessa
juomalla."
"Juomat eivät riitä minulle", vastasi Cutler. "Minä tahdon nähdä verta,
ennenkuin kuolen. En teidän vertanne — mutta minä luulen tietäväni
kenen."
Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet arvata hänen tarkoituksiaan,
sieppasi hän tikarin, juoksi toiselle kadun alapäässä olevalle
ovelle, mursi sen auki lukkoineen, kaikkineen ja tapasi Brunon tämän
pukuhuoneessa. Sillä aikaa kompuroi Parkinson parka horjuen ulos
ovesta ja huomasi käytävällä makaavan ruumiin. Hän kääntyi vavisten
sitä kohti, katseli sitä voimattomasti vavahtelevin kasvoin, sitten
kääntyi hän horjuen takaisin pukuhuoneeseen ja istuutui äkkiä yhteen
pehmeäistuimisista korutuoleista. Isä Brown juoksi heti hänen luokseen,
välittämättä Cutlerista ja jättiläismäisestä näyttelijästä, vaikka
huone jo kaikui heidän nyrkiniskuistaan, kun he rupesivat taistelemaan
tikarista. Seymour, jolla oli vielä hiukan kylmää järkeä, vihelsi
poliisia murtokadun päässä.
Kun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa
kaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen,
muodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä
murhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut
häntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli
omin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka
toiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.
He käyttäytyivät Cutleria kohtaan hillityn juhlallisesti ja
huomauttivat, että hän oli saanut pienen naarmun käteensä. Kun Cutler
ajoi näyttelijää takaa kaatuneiden tuolien ja pöytien välitse, oli
Bruno riistänyt tikarin hänen kourastaan ja iskenyt häntä juuri ranteen
yläpuolelle. Vahinko oli kylläkin pieni, mutta ennenkuin hänet vietiin
pois huoneesta, oli puolivilli vanki tuijotellut valuvaa verta jäykästi
hymyillen.
"Onpas se aika ihmissyöjä", sanoi konstaapeli tuttavallisesti
Butlerille.
Cutler ei vastannut, mutta sanoi kiivaasti hetken kuluttua: "Meidän
täytyy pitää huolta... vainajasta..." ja hänen äänensä tukahtui
kurkkuun.
"Molemmista vainajista", kuului papin ääni huoneen toiselta puolen.
"Tämä mies parka oli lopussa, kun minä tulin hänen luokseen." Ja
hän seisoi permannolla katsellen Parkinson parkaa, joka istui kuin
musta mytty komealla tuolilla. Hänkin oli siis osoittanut kunniaa,
kaunopuheisesti kylläkin, naiselle, joka oli kuollut.
Ensimäisenä keskeytti hiljaisuuden Cutler, joka näytti olevan karun
hellyyden vallassa. "Toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi hän
karkealla äänellä. "Minä muistelen, että hänellä oli tapana vartioida
vainajaa, minne ikänä tämä meni, tarkemmin kuin — kukaan. Hän oli ukon
elämänkulu. Se on nyt loppunut. Hän on juuri kuollut."
"Me olemme kaikki kuolleet", sanoi Seymour omituisella äänellä
katsellen alaspäin tielle.
He sanoivat hyvästi isä Brownille kadun kulmassa, pyytäen ohimennen
anteeksi karkeita kohtauksia, joiden näkijäksi hän oli joutunut.
Molempien kasvot olivat murheelliset, mutta suljetut.
Pienen papin mieli oli melkein kuin kaniinitarha, jossa villit
ajatukset puikahtelivat niin nopeasti, ettei hän saanut niitä kiinni.
Kuin kaniinin valkea häntä vilahteli hänen mielessään se häviävä
ajatus, että hän oli varma heidän surustaan, vaikkei niin varma heidän
viattomuudestaan.
"Teemme parhaiten lähtiessämme", sanoi Seymour raskaasti. "Me olemme
tehneet kaikkemme auttaaksemme."
"Ymmärrätteköhän minun vaikuttimeni", kysyi isä Brown rauhallisesti,
"jos minä sanon, että te olette tehneet kaikkenne vahingoittaaksenne?"
Molemmat pysähtyivät kuin syyllisinä ja Cutler kysyi terävästi:
"Vahingoittaaksemme, ketä?"
"Vahingoittaaksenne itseänne", vastasi pappi. "En tahtoisi lisätä
huolianne, jollei olisi oikeuden mukaista varoittaa teitä. Te olette
tehneet jokseenkin kaiken, mitä tehdä voi joutuaksenne hirteen,
jos tuo näyttelijä vapautetaan. Te saatte olla varmat, että minua
tullaan kuulustelemaan todistajana. Minä olen velvollinen kertomaan
kaikki, mitä tapahtui huudon jälkeen: kumpikin teistä syöksyi
huoneeseen raivoisassa tilassa ja te aloitte riidellä tikarista. Minun
todistukseni nojalla saattaa jommankumman teistä leimata syylliseksi.
Se on vahingoksi teille, ja lisäksi on kapteeni Cutler haavoittanut
itseään tikarilla."
"Haavoittanut", sanoi kapteeni halveksivasti. "Pikkuinen, mitätön
naarmu."
"Josta vuosi verta", vastasi pappi päätään nyökyttäen. "Tiedetään, että
tikari on veressä. Ja niin ei saada koskaan tietää, oliko se veressä
ennestään."
Syntyi hiljaisuus, ja sitten sanoi Seymour kiihkolla, joka oli outoa
hänen jokapäiväiselle puheensävylleen: "Mutta minä näin miehen
murtokadulla."
"Minä tiedän sen", sanoi pappi Brown liikkumattomin kasvoin. "Kapteeni
Cutler näki myös. Se juuri on niin omituista ja uskomatonta."
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt päästä perille hänen tarkoituksistaan,
vastatakseen, oli isä Brown kohteliaasti hyvästellyt ja lähtenyt
vanhoine, kömpelöine sateenvarjoineen käydä hölköttämään katua ylös.
Niinkuin nykyaikaisia sanomalehtiä toimitetaan, ovat kummallisimmat
ja tärkeimmät uutiset poliisilaitokselta saatuja. Jos on totta,
että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla annetaan murhaajalle
enemmän tilaa kuin poliittisille merkkihenkilöille, johtunee se
siitä painavasta syystä, että murha on paljon vakavampi aihe. Mutta
ei tämäkään seikka riitä täysin selittämään, miksi "Bruno-juttua"
eli "murtokadun salaisuutta" käsiteltiin niin väsymättömästi ja
yksityiskohtaisesti Lontoon ja maaseudun sanomalehdistössä.
Niin suuri oli kiihko, että sanomalehdistö muutaman viikon aikana puhui
tosiaankin totta, ja kertomukset loppumattomista kuulusteluista ja
ristikuulusteluista olivat luotettavia. Oikeana syynä olivat kuitenkin
juttuun sekaantuneet henkilöt. Uhri oli suosittu näyttelijätär,
syytetty suosittu näyttelijä, ja sitten oli syytetyn vanginnut
isänmaallisen aikakauden suosituin sotilas. Näitten omituisten
olosuhteiden vallitessa oli sanomalehdistö osoittautunut suoraksi ja
asialliseksi, ja lopun tästä erikoisesta jutusta saa tietää parhaiten
Brunon tutkinnon selostuksesta.
Kuulustelua johti ylipresidentti, hra Justice Monkhouse, yksi niitä,
joita pilkataan humoristisiksi tuomareiksi, mutta jotka yleensä
ovat paljon vakavampia kuin vakavat tuomarit, sillä heidän valoisa
suhtautumisensa johtuu virallisen juhlallisuuden vieromisesta, kun
taas vakava tuomari on pintapuolinen, siksi että hän on turhamaisuuden
vallassa. Koska kaikki asianomaiset olivat tunnettuja ja huomattuja
henkilöitä, olivat asianajajat tarkasti valitut; yleisenä syyttäjänä
kruunun puolesta oli sir Walter Cowdray, ikävä, mutta etevä asianajaja,
joka osasi näyttää englantilaiselta ja luotettavalta, ja osasi puhua
loistavasti. Vankia puolusti hra Patrick Butler, K.C. [King's Counsel
= kruununjuristi], jota ne, jotka eivät ymmärtäneet irlantilaista
luonnetta, ja ne, joita hän ei ollut tutkinut, luulivat vain
vetelehtijäksi. Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei esiintynyt mitään
ristiriitaisuutta, sillä lääkäri, jonka Seymour oli heti kutsunut,
oli yhtä mieltä sen kuuluisan kirurgin kanssa, joka myöhemmin oli
tutkinut ruumiin. Aurora Rome oli murhattu jollain terävällä aseella,
veitsellä tai tikarilla, lyhyesti, aseella, jonka terä oli lyhyt. Haava
oli juuri sydämen yläpuolella ja hän oli kuollut silmänräpäyksessä.
Kun ensimäinen lääkäri näki hänet, oli hän ollut kuolleena tuskin
kahtakymmentä minuuttia. Sentähden oli hän, kun isä Brown löysi hänet,
ollut kuolleena tuskin kolmea minuuttia.
Seurasi muutamia virallisen poliisin lausuntoja, jotka pääasiallisesti
kohdistuivat siihen, oliko tai ei olemassa todisteita taistelusta:
ainoa viittaus siihen oli puvun repeytyminen olkapäiltä, mutta se
ei taas tuntunut oikein sopivan lyönnin tarkoitukseen. Kun nämä
yksityisseikat oli sivuutettu, vaikka ei selitetty, kutsuttiin sisään
ensimäinen tärkeistä todistajista.
Sir Wilson Seymour esiintyi oikeudessakin hienon maailmanmiehen
tavoin. Vaikka hän olikin julkisuuden mies paljon suuremmassa määrässä
kuin itse tuomari, ei hän kuitenkaan pyrkinyt tuomaan esiin omaa
persoonallisuuttaan kuninkaallisen oikeuden edessä, ja vaikka jokainen
katseli häntä kuin pääministeriä, tai Canterburyn arkkipiispaa, ei
hänestä olisi siinä suhteessa voitu sanoa muuta, kuin että hän oli
yksityinen _herrasmies_, korko nimisanalla. Hän oli myöskin virkistävän
selvä puheessaan, niinkuin hän oli komiteoissakin. Hän oli tullut
tapaamaan miss Romea teatteriin; siellä oli hän tavannut kapteeni
Cutlerin, syytetty oli ollut lyhyen hetken heidän seurassaan ja oli
sitten palannut omaan pukuhuoneeseensa. Sitten oli heidän seuraansa
liittynyt eräs roomalais-katolinen pappi, joka kysyi lady-vainajaa
ja sanoi nimensä olevan Brown. Miss Rome oli sitten mennyt ovelle
neuvoakseen kapteeni Cutlerille kukkakaupan, jonne tämä oli menossa
ostamaan hänelle hiukan lisää kukkia, ja todistaja oli jäänyt
huoneeseen papin seuraan vaihtaen hänen kanssaan muutamia sanoja. Hän
oli sitten selvästi kuullut miten vainaja, lähetettyään kapteenin
asialle, kääntyi nauraen takaisin ja juoksi murtokatua alas sen toiseen
päähän, jossa syytetyn pukuhuone oli. Epämääräisen uteliaisuuden
vallassa oli hän mennyt ulos kadulle ja katsellut katua alas syytetyn
ovea kohti. Näkikö hän jotain murtokadulla? Kyllä, hän näki jotain
murtokadulla.
Sir Walter Cowdray piti vaikuttavan, pienen paussin, jonka aikana
todistaja katseli alas. Huolimatta tyyneydestään hän näytti nyt
tavallista kalpeammalta. Sitten sanoi asianajaja matalalla äänellä,
joka samalla kertaa tuntui sekä myötämieliseltä että teeskennellyltä:
"Näittekö sen selvästi?"
Sir Wilson Seymour, niin liikutettu kuin hän olikin, piti kuitenkin
mainiot aivonsa täydessä toimintakunnossa. "Ulkopiirteet näin aivan
selvästi, mutta yksityiskohdat hämärästi. Murtokatu on niin pitkä, että
henkilö sen keskellä näyttää aivan mustalta valoa vasten." Todistaja
loi vielä kerran lujan katseensa maahan ja lisäsi: "Minä olin pannut
merkille tuon saman asian ennemmin, silloin kun kapteeni Cutler ensiksi
astui kadulle." Syntyi taas hiljaisuus, tuomari kumartui tekemään
muistiinpanoja.
"Hyvä", sanoi Sir Walter kärsivällisesti, "mitä nuo ulkopiirteet
muistuttivat? Näittekö ehkä murhatun naisen?"
"En", vastasi Seymour rauhallisesti.
"Mitä se teidän mielestänne muistutti?"
"Minusta se oli", vastasi todistaja, "pitkän miehen näköinen."
Jokainen salissa olija piti silmiään kiinnitettyinä kynäänsä,
sateenvarjonsa kädensijaan, kirjaansa tai kenkiinsä, tai mihin hyvänsä
oli sattunut katsomaan. He näyttivät pitävän silmiään irti syytetystä
väkisin, mutta he tiesivät, että hän istui tuolla syytettyjen penkillä
jättiläiskokoisena. Heidän mielikuvituksessaan hän tuntui kasvavan
yhä suuremmaksi, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut luoda silmiään
häneen.
Cowdray korjaili ryhtiään silitellen juhlallisen näköisenä mustaa
silkkiviittaansa ja valkoista, pehmeää poskipartaansa.
Sir Wilson oli poistumaisillaan todistajain aitauksesta, ilmoitettuaan
muutamia lopullisia yksityisseikkoja, joihin oli monta muutakin
todistajaa, kun puolustajan asianajaja kavahti pystyyn ja pysäytti
hänet.
"Pidätän teitä vain muutaman minuutin", sanoi herra Butler, joka oli
talonpoikaisen näköinen henkilö punaisine kulmakarvoineen, kasvoillaan
unelias ilme. "Olkaa hyvä, kertokaa hänen ylhäisyydelleen, mistä te
tiesitte, että näkemänne olento oli mies."
Väsähtynyt, hieno hymy näytti kulkevan Seymourin piirteiden yli. "Minun
luullakseni todistavat sen jokapäiväiset housut", sanoi hän. "Kun näin
päivän valon pitkien jalkojen välistä, olin varma, että se oli mies."
Butlerin uniset silmät avautuivat äkkiä kuin äänettömän räjähdyksen
vaikutuksesta. "Kaikesta päättäen", toisti hän hitaasti, "ajattelitte
kaiketi ensin, että se oli nainen?"
Seymour näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. "Se on tuskin mainitsemisen
arvoista", sanoi hän, "mutta jos hänen ylhäisyytensä sallii minun tehdä
selkoa vaikutelmistani, teen minä sen luonnollisesti. Tuossa olennossa
oli jotain, mikä ei varmasti osoittanut naista eikä miestä, tavalla
tai toisella olivat piirteet erilaiset. Mutta, siinä oli jotain, mikä
muistutti pitkää tukkaa."
"Kiitän teitä", sanoi herra Butler ja istuutui äkkiä, kuin olisi hän
saanut haluamansa tiedot.
Kapteeni Cutler ei ollut likimainkaan niin otollinen ja
maltillinen todistaja kuin Sir Wilson, mutta hänenkin selityksensä
asian alkuvaiheista oli aivan sama. Hän kuvasi Brunon paluun
pukuhuoneeseensa, oman lähtönsä kielokimppua ostamaan, paluunsa
murtokadun yläpäähän, murtokadulla näkemänsä seikat, epäilyksensä
Seymouria kohtaan ja taistelunsa Brunon kanssa. Mutta hän ei voinut
antaa piirtoakaan lisää siihen mustaan haamuun, jonka Seymour ja
hän olivat nähneet. Kun häneltä kysyttiin ulkopiirteitä, sanoi hän,
ettei hän ollut taidearvostelija — katsahtaen huomattavan ilkeästi
Seymouriin. Kysyttäessä, oliko se mies vai nainen, sanoi hän, että
se muistutti enimmän eläintä — katsahtaen huomattavan vihaisesti
syytettyyn. Mutta suru ja todellinen harmi olivat täydellisesti
murtaneet miehen, ja Cowdray vapautti hänet nopeasti vahvistamasta
seikkoja, jotka jo olivat täysin selviä.
Puolustusasianajaja toimitti taas ristikuulustelunsa hyvin lyhyesti,
vaikka se — niinkuin hänen tapanaan oli — kaikessa lyhyydessäänkin
näytti vaativan pitkän ajan. "Te käytitte hyvin merkillistä
lausetapaa", sanoi hän katsellen unisesti Cutleriä. "Mitä tarkoitatte
väitteellänne, että se muistutti enemmän eläintä, kuin miestä tai
naista?"
Cutler näytti hyvin kiihoittuneelta. "Ehkäpä minun ei olisi pitänyt
sanoa sitä", sanoi hän. "Mutta kun elukalla on suunnattomat kyttyräiset
olkapäät kuin simpanssilla, ja päässä törröttävät harjakset kuin
piikkisialla..."
Herra Butler katkaisi hänen puheensa omituisen kärsimättömästi "On
aivan samantekevä, olivatko hänen hiuksensa harjasten näköisiä", sanoi
hän. "Mutta olivatko ne naisen."
"Naisen", huudahti sotilas. "Ei missään nimessä."
"Äskeinen todistaja sanoi, että ne näyttivät naisen hiuksilta", selitti
asianajaja säälimättömästi. "Mutta oliko olemassa mitään käärmemäisiä,
puolinaisellisia piirteitä, joihin jo on kaunopuheisesti viitattu?
Ei? Ei naisellisia piirteitä? Ilmiö oli siis, jos olen teitä oikein
ymmärtänyt, pikemmin jykevä ja nelikulmainen?"
"Se saattoi olla etukumarassakin", sanoi Cutler käheällä ja väsyneellä
äänellä.
"Taikka ei saattanut olla", sanoi herra Butler ja istuutui toistamiseen
äkkiä.
Kolmas, sir Walter Cowdrayn kutsuma todistaja, oli tuo pieni
katolinen pappi, niin pieni toisiin verrattuna, että hänen päänsä
näytti tuskin ulottuvan aitauksen reunan yläpuolelle, joten tutkinto
muistutti lapsen ristikuulustelua. Mutta onnettomuudeksi oli sir
Walter jollain lailla saanut päähänsä — enimmän ehkä hänen perheensä
uskonnollisten mielipiteiden hajaantumisen vuoksi — että isä Brown oli
syytetyn puolella, koska vanki oli jumalaton muukalainen ja lisäksi
sekarotuinen. Sen vuoksi puhutteli hän todistajaa jyrkästi, kun
"prelaatti" yritti selittää jotain. Hän käski häntä vastaamaan "kyllä"
tai "ei", ja kertomaan selvät asiat ilman minkäänlaista viekastelua.
Kun siis isä Brown yksinkertaisuudessaan alkoi selittää, keneksi hän
luuli miestä murtokadulla, sanoi tuomari hänelle, ettei hän ollut hänen
teoriojensa puutteessa.
"Murtokadulla nähtiin musta haamu. Ja te sanotte nähneenne tuon mustan
haamun. No, minkälainen haamu se oli?"
Isä Brownin silmät räpähtelivät, kuin olisi häntä toruttu; mutta hän
oli kauan tuntenut mitä ehdoton tottelevaisuus merkitsi. "Haamu",
vastasi hän, "oli lyhyt ja paksu, mutta sillä oli kaksi terävää, mustaa
käyristynyttä ulkonemaa pään molemmin puolin, melkein kuin sarvet ja..."
"Oh! sarvipäinen paholainen, epäilemättä!" kirkaisi Cowdray istuutuen
riemuitsevan iloisena. "Se oli paholainen, joka oli tullut nielemään
protestantit."
"Ei", sanoi pappi häiriytymättä. "Minä tiedän, kuka se oli."
Kaikki salissa olijat olivat joutuneet järjettömän, mutta selvän
tunteen valtaan jostain hirviömäisestä. He olivat unohtaneet olennon
todistajain aitauksessa ja ajattelivat vain ilmiötä murtokadulla. Mutta
murtokadun ilmiö, jonka kolme täysin kykenevää ja kunnioitettavaa
miestä oli nähnyt, oli vaihteleva painajainen: yksi sanoi sitä
naiseksi, toinen eläimeksi ja kolmas paholaiseksi.
Tuomari katseli isä Brownia tarkkaavalla, läpitunkevalla katseella. "Te
olette hyvin omituinen todistaja", sanoi hän, "mutta teissä on jotakin
mikä vaikuttaa sen, että minä uskon teidän koettavan saada esiin
totuuden. No, kuka oli se mies, jonka te näitte murtokadulla."
"Minä itse", vastasi isä Brown.
Butler hyppäsi pystyyn omituisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi
aivan tyynesti: "Hänen korkea-arvoisuutensa sallii kai minun pitää
ristikuulustelua. Ja sitten teki hän pysähtymättä isä Brownille
seuraavan asiaankuulumattoman kysymyksen: 'Olette kuullut puhuttavan
tuosta tikarista; te tiedätte asiantuntijan mielipiteen, että rikos
tehtiin lyhytteräisellä aseella'?"
"Lyhytteräisellä", myönsi isä Brown pudistaen päätään juhlallisesti
kuin huuhkaja, "mutta hyvin pitkävartisella aseella."
Ennenkuin kuuntelijat ehtivät täydellisesti hylätä sen ajatuksen, että
pappi tosiaan oli nähnyt oman itsensä murhaamassa lyhytteräisellä,
mutta pitkävartisella aseella — mikä näytti tavallaan tekevän tapauksen
kahta kauheammaksi — oli hän itse kiiruhtanut selittämään.
"Minä tarkoitan, etteivät tikarit ole ainoita lyhytteräisiä aseita.
Keihäitten terä on myöskin lyhyt. Ja keihään terä on kiinnitetty
varteen aivan samoin kuin tikarinkin, etenkin jos on kyseessä sellainen
leikkikeihäs, jota teatterissa käytetään. Sellainen oli sekin keihäs,
jolla Parkinson rukka tappoi vaimonsa, juuri kun hän oli lähettänyt
hakemaan minua sovittamaan heidän perheriitansa. Minä tulin parahiksi
liian myöhään, Jumala minua armahtakoon! Mutta Parkinson kuoli
katuvaisena — hän kuoli juuri katuessaan. Hän ei voinut kantaa tekonsa
painoa."
Yleinen vaikutelma oikeussalissa oli se, että pikku pappi, joka
soperti edelleen todistajain paikalla, oli suorastaan tullut hulluksi.
Mutta kuitenkin katseli tuomari häntä loistavalla, kiinteällä,
mielenkiintoisella katseella, ja puolustusasianajaja jatkoi kyselyjään
hämmentymättä.
"Jos Parkinson tappoi hänet tuolla näyttämökeihäällä", sanoi Butler,
"on hänen täytynyt iskeä neljän jalan päästä. Kuinka voitte selittää
nuo taistelun merkit, niinkuin olkapäältä repeytyneen puvun?" Hän
oli huomaamattaan ryhtynyt kohtelemaan tuota kummaa todistajaa kuin
asiantuntijaa; mutta kukaan ei sitä nyt huomannut.
"Naisparan puku oli revennyt", sanoi todistaja, "sentähden, että se oli
tarttunut syrjään liukuvaan laudoitukseen juuri hänen takanaan. Hän
taisteli irtipäästäkseen ja hänen siinä tempoillessaan tuli Parkinson
syytetyn huoneesta ja iski häntä peitsellään."
"Laudoitusko?" kysyi asianajaja omituisella äänellä.
"Sen toisella puolen oli peili", selitti isä Brown. "Kun minä olin
pukuhuoneessa, huomasin minä, että jonkun peileistä saattoi kääntää
murtokadulle."
Taas syntyi luonnoton hiljaisuus ja tällä kertaa puhui taas tuomari.
"Siis te todella tarkoitatte, että kun te katselitte murtokatua
alaspäin, oli mies, jonka te näitte, teidän oma peilikuvanne?"
"Kyllä, herra tuomari; sitä minä juuri aioin sanoa", sanoi Brown,
"mutta minulta kysyttiin, miltä haamu näytti, ja meidän hattujemme
kulmat ovat kuin sarvet, ja niin minä..."
Tuomari nojautui eteenpäin vanhojen silmien loistaessa ja sanoi aivan
erikoisella äänenpainolla:
"Tarkoitatteko sanoillanne tosiaankin sitä, että kun sir Wilson Seymour
näki tuon riiviön, mikä hän nyt liekkään, naisen piirteineen ja
hiuksineen, miehen housuissa, näki hän Sir Wilson Seymourin."
"Kyllä, herra", sanoi isä Brown.
"Ja te tarkoitatte myös, että kun kapteeni Cutler näki tuon simpanssin
voimakkaine olkapäineen ja sianharjaksineen, näki hän yksinkertaisesti
itsensä?"
"Kyllä, my lord."
Tuomari nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan; oli vaikeaa päätellä
kumpi, kyynillisyyskö vai ihailu, oli hänessä voitolla. "Ja voitteko
myöskin kertoa meille", kysyi hän, "miksi te tunsitte oman kuvanne
peilissä, kun kaksi niin älykästä miestä eivät tunteneet omaansa?"
Isä Brownin ilme muutti nyt entistä surkeammaksi, sitten sopersi hän:
"Tosiaan, herra, en tiedä .. Ellei ehkä siksi, etten minä katso peiliin
niin usein kuin he."