Hopeanharmaa, myrskyinen ilta laskeutui seudun yli, kun isä Brown,
harmaaseen skotlantilaiseen viittaan verhottuna, saapui harmaan
skotlantilaisen laakson päähän ja näki edessään Glengylen omituisen
linnan. Se antoi koko notkelmalle tai ahtaalle laaksolle päätepisteen
luonteen ja kulkijasta tuntui siltä kuin olisi hän saapunut
maailman loppuun. Kohottaen jyrkkiä kattojaan ja merenvihreitä
liuskakivihuippujaan taivasta kohti, ranskalais-skotlantilaisten
linnojen tapaan, johti se englantilaisen mieleen keijukaissatujemme
noitien suipot päähineet, ja hongat, jotka suhisivat vihreitten
tornien ympärillä, olivat niin mustia, että ne muistuttivat sankkaa
korppiparvea. Tämä uneksiva, raskasmielinen tunnelma ei ollut vain
maiseman luomaa kuvittelua, sillä koko seudun yllä lepäsi yksi
noita ylpeyden, hulluuden ja salaperäisen surun pilviä, jotka ovat
ominaisempia Skotlannin ylhäisille aatelissuvuille kuin muille
ihmislapsille. Sillä Skotlanti on saanut kaksinkertaisen annoksen
tuota myrkkyä, jota nimitetään perintötaipumukseksi: aristokraatin
syntyperätunteen ja kalviinilaisen aavistuksen kohtalo-opista.
Pappi oli ottanut päiväksi vapautta toimestaan Glasgowissa tavatakseen
ystävänsä Flambeaun, yksityissalapoliisin, joka oli Glengylen linnassa
erään oppineemman virkaveljensä kanssa tutkimassa, minkälainen
Glengylen kreivi-vainajan elämä ja kuolema oli ollut. Tämä salaperäinen
henkilö oli suvun viimeinen edustaja, suvun, jonka urhoollisuus,
mielipuolisuus ja syvällinen viekkaus oli saanut kuudennentoista
vuosisadan karuluontoisen aatelistonkin kammoksumaan sen jäseniä.
Kukaan ei tuntenut niin täydellisesti tuota kunnianhimon labyrinttiä
tai sen valheen palatsin salakäytäviä, joka rakennettiin Skotlannin
Maria kuningattaren ympärille, kuin he.
Heidän juoniensa aiheen ja tuloksen ilmaisee tällä seudulla tavallinen
hokema:
"Niin arvokas kuin puille mehu, multa,
on Ogilvielle punertava kulta."
Moneen sataan vuoteen ei Glengyle Castlessa ollut likimainkaan
kunnollista isäntää, ja olisihan voinut luulla, että nuo mielipuoliset
hurjistelut olisivat loppuneet kuningatar Viktorian aikana. Mutta
viimeinen Glengyle seurasi siinä suhteessa sukunsa perintötapoja,
että hän teki viimeisen omituisuuden, mikä vielä oli koettamatta.
Hän nimittäin katosi. En tarkoita, että hän matkusti ulkomaille.
Hän oli varmasti linnassa, jos hän yleensä oli missään. Mutta
vaikka hänen nimensä oli kirkonkirjoissa ja suuressa, punaisessa
aateliskalenterissa, ei yksikään ihminen auringon alla saanut nähdä
häntä.
Jos oli olemassa _joku_, joka hänet näki, oli se talon ainoa palvelija,
mies, joka oli puoleksi tallirenki, puoleksi puutarhuri. Hän oli
niin kuuro, että ne, jotka tekivät ripeitä päätelmiä, pitivät häntä
mykkänä, kun taas terävämmät arvelivat häntä hupakoksi. Hän oli
raihnainen, punatukkainen työmies, leuka ja poskiluut karkeatekoiset,
silmät siniset, ilmeettömät. Hänet tunnettiin nimellä Israel Gow, ja
tämä vaitelias palvelija oli, niin kuin sanottu, hylätyn tilan ainoa.
Se tarmo, millä hän hoiti perunamaata ja se säännöllisyys, jota hän
noudatti keittiöön mennessään, teki kuitenkin sen vaikutuksen, että hän
piti huolta esimiehensä aterioista ja herätti sen aavistuksen, että
tämä yhä pysytteli piilossa linnassaan.
Jos taas tahtoi saada vakuuttavampia todisteita siitä, että hän oli
siellä, väitti palvelija, ettei kreivi ollut kotona.
Eräänä aamuna kutsuttiin pormestari ja presbyteriläinen pappi linnaan.
Glengylet olivat nimittäin presbyteriläisiä. Siellä huomasivat he,
että tallirenki-puutarhuri-kokki oli liittänyt muihin toimiinsa
hautajaisasiamiehen viran ja siirtänyt korkeasti-aatelisen isäntänsä
ruumisarkkuun ja naulinnut sen kiinni. Kuinka syvällisiä tai
pintapuolisia lienevät olleetkin ne kyselyt, joiden kautta oli saatu
tieto tästä omituisesta tosiseikasta, ei vielä ollut täysin selvää,
sillä laillista tutkintoa ei vielä ollut pidetty, kun Flambeau pari,
kolme päivää sitten oli lähtenyt pohjoiseen päin. Silloin oli lordi
Glengylen ruumis — jos se todella oli hänen — maannut sangen kauan
haudattuna pienellä hautausmaalla kummulla.
Kun isä Brown kulki synkän puutarhan kautta ja joutui linnan varjoon,
riippuivat pilvet raskaina ja ilma oli kostea ja ukkosta ennustava.
Vihreään vivahtavan auringonlaskun taustaa vasten näki hän mustan
haamun piirtyvän. Se oli mies, päässään korkea hattu ja suuri lapio
olalla. Tuo yhdistelmä johti ajatukset vaistomaisesti haudankaivajaan,
mutta kun isä Brown muisti kuuron palvelijan, joka kaiveli perunamaata,
oli ilmiö hänestä aivan luonnollinen. Hän tunsi sangen hyvin
skotlantilaiset talonpojat, hän tunsi tuon itsekunnioituksen, mikä
kai pakoitti miehen esiintymään "mustiin puettuna" virallisessa
kuulustelussa, ja myöskin tuon säästäväisyyden, mikä ei sallinut
hänen sen takia menettää tuntiakaan kaivamisajasta. Vieläpä miehen
hämmästyskin ja hänen epäilevästi tuijottava katseensakin papin
ohikulkiessa, sopeutui tyypin salaviekkauteen ja epäluuloisuuteen.
Ison portin avasi itse Flambeau, jolla oli mukanaan laiha,
harmaatukkainen mies papereita kädessään: tarkastaja Craven Scotland
Yardista. Halli oli melkein kalustamat on ja tyhjä, mutta muutamien
ilkeiden Ogilvien kreivien pilkalliset kasvot tuijottivat mustuneilta
kankailta mustan tekotukan alta.
Isä Brown seurasi mukana sisempiin huoneihin ja huomasi, että molemmat
lontoolaiset olivat istuutuneet pitkän tammipöydän ääreen, jonka toinen
pää oli kukkuroillaan täyteen tuhrittuja paperiarkkeja, ja niiden
vieressä viskyä ja sikareja. Pöydän muun osan täyttivät erilaiset,
ryhmiin jaetut esineet, laadultaan mitä merkillisimpiä. Eräs ryhmä
näytti kiiltävältä lasisirpalekasalta, toinen oli kuin läjä ruskeata
tomua. Kolmas muistutti tavallista keppiä.
"Teillä näyttää olevan täällä jonkinlainen kivennäismuseo", sanoi isä
Brown istuutuen ja nyökäten päällään ruskeaa tomua ja pieniä välkkyviä
lasikappaleita kohti.
"Ei kivennäis-, vaan psykolooginen museo", sanoi Flambeau.
"Älkää hiidessä", virkkoi poliisipäällikkö nauraen, "käyttäkö niin
mutkikkaita sanoja!"
"Tiedättekö, mitä psykologialla tarkoitetaan?" kysyi Flambeau
ystävällisesti hämmästyneenä. "Psykologia on taito alkaa väärästä
päästä."
"En ymmärrä sittenkään", sanoi poliisi.
"Niin", sanoi Flambeau. "Minä tarkoitan, että mitä lordi Glengyleen
tulee, olemme keksineet ainoastaan yhden asian. Hän oli hullu."
Gow'n musta olento korkeine hattuineen ja lapioineen vilahti ikkunan
ohi, heikosti piirtyen pimeneviä pilviä vasten. Isä Brown tuijotti sitä
välinpitämättömän näköisenä ja sanoi sitten:
"Ymmärrän kyllä, että hänessä oli jotain kummallista, eihän hän muuten
olisi hautautunut elävältä, eikä hänellä myöskään olisi ollut niin
kiirettä päästä hautaan kuolleenakaan. Mutta minkätähden luulette hänen
olleen hullun?"
"Kuunnelkaapa vain luetteloa tavaroista, jotka mr Craven on löytänyt
talosta."
"Meidän täytyy hankkia kynttilä", sanoi Craven äkkiä. "Myrskypilvet
kokoontuvat ja on liian pimeä lukea."
"Oletteko löytänyt kynttilöitä harvinaisuuksienne joukosta?" kysyi isä
Brown hymyillen.
Flambeau kohotti vakavat kasvonsa ja kiinnitti tummat silmänsä
ystäväänsä.
"Siinäkin on jotain merkillistä", sanoi hän. "Olemme löytäneet
viisikolmatta kynttilää, mutt'ei jälkeäkään kynttiläjaloista."
Nopeasti pimenevässä huoneessa, mihin kiihtyvän hyrskyn ulvonta kuului,
meni isä Brown ottamaan vahakynttilän kasasta, joka oli muitten
näytteillä olevien tavaroitten joukossa pöydällä. Sattumalta tuli hän
kumartuneeksi punaisenruskean tomu- tai multakasan yli. Ankara aivastus
keskeytti hiljaisuuden.
"Sehän on nuuskaa!" huudahti hän.
Hän otti yhden kynttilöistä, sytytti sen huolellisesti, meni takaisin
ja pisti sen viskypullon kaulaan. Yöilma tuulahti vetoisan ikkunan
läpi, sai liekin liehumaan kuin lipun, ja linnan ympärillä kuului
penikulmanlaajuisten petäjämetsien humina, joka kohisi kuin laulava
meri korkean kallion ympärillä.
"Minä luen listan", sanoi Craven hyvin juhlallisesti ja otti erään
paperin pöydältä. "Se käsittää kaiken arvokkaanpuoleisen irtaimiston,
jonka olemme löytäneet täältä linnasta. Tietänette, että talo
kokonaisuudessaan on tyhjäksi raastettu ja hoitamaton. Yhdessä tai
kahdessa huoneessa on kuitenkin asunut joku, joka kylläkin on elänyt
yksinkertaisesti, mutta ei puutteessa — tarkoitan jotain muuta kuin
palvelija Gowta. Luettelo kuuluu näin:
"Ensiksi: Sangen huomattava joukko jalokiviä, suurimmaksi osaksi
timantteja, kaikki irtonaisia, ilman kehystä. Onhan luonnollista,
että Ogilviella oli perhejalokiviä, mutta juuri ne ovat tavallisesti
kehystettyjä ja niitä käytetään koristeina. Ogilvien perheen jäsenet
pitivät kai niitä löysinä taskuissaan niinkuin kuparirahoja.
"Toiseksi: Koko joukko irtonaista nuuskaa, eroitettuna kasoihin. Sitä
ei siis säilytetty sarvessa tai kukkarossa, vaan oli sitä pantu läjiin
uunin reunoille, pianolle ja melkein kaikkialle. Näyttää siltä kuin ei
vanha herra olisi viitsinyt vaivautua pistämään kättään taskuun tai
avaamaan nuuskarasian kantta.
"Kolmanneksi: Siellä täällä talossa omituisia kasoja hyvin pieniä
metallipalasia, muutamia yhtä pieniä teräsvietereitä, muutamia yhtä
mikroskooppisia rattaita. Näyttää siltä kuin ne olisivat käyttäneet
jonkinlaista konelaitosta.
"Neljänneksi: Vahakynttilät, jotka täytyi pistää pullonkauloihin, koska
ei ollut mitään muuta, minne ne olisi voinut pistää. Nyt pyydän teitä
huomaamaan, kuinka paljon omituisempaa tämä on, kuin se, mitä me
olimme odottaneet. Arvasimme edeltäpäin arvoituksen sisimmän luonteen.
Kaikki huomasimme me heti ensi katsaukselta, että viimeisen kreivin
ruuvit eivät olleet aivan paikoillaan. Olemme tulleet tutkimaan
elikö hän tosiaan täällä, kuoliko hän tosiaan täällä ja onko tuolla
punatukkaisella variksenpelättimellä, joka hänet hautasi, ollut
jotain vaikutusta hänen kuolemaansa. Mutta otaksukaapa, että pahin
on tapahtunut, kuvitelkaapa kaikkein kauheinta ja melodramaattisinta
ratkaisua. Otaksukaapa, että renki tosiaan tappoi isäntänsä, tai
otaksukaapa, että isäntä ei ole kuollut, tai otaksukaapa, että isäntä
on pukeutunut rengiksi ja että renki on haudattu isäntänsä asemesta.
Kuvitelkaa mitä murhenäytelmää hyvänsä Wilkie Collinsin tapaan, mutta
sittenkin on vielä selitettävä, mitä merkitsee jalaton kynttilä ja syy
siihen, miksi hyvän kasvatuksen saaneella herralla oli tapana kaataa
nuuskaa pianolle. Asian sisimmän ytimen voimme käsittää — ulkokuoret
ovat salaperäisiä. Ei kenenkään mielikuvitus riitä, kun pitäisi keksiä
yhteys nuuskan, timanttien, vaha kynttilöiden ja jonkun koneellisen
laitoksen pienten irtonaisten osien välillä."
"Sen minä kyllä otan tehdäkseni", sanoi pappi. "Tämä Glengylehän toimi
raivokkaasti Ranskan vallankumousta vastaan. Hän ihaili _l'ancien
régimeä_ ja koetti pikku piirteitä myöten seurata entisten Bourbonien
perhe-elämää. Hän käytti nuuskaa, koska se oli ylellisyystavaraa
XVIII:lla vuosisadalla, vahakynttilöitä, koska ne olivat sen ajan
valaistusvälineitä. Nuo pienet rautalastut viittaavat Ludvig XVI:n
lukkoseppäinnostukseen ja timantit Marie Antoinetten kaulakoristeeseen."
Molemmat miehet tuijottivat häneen pyörein silmin.
"Mikä hämmästyttävä käsityskyky!" huudahti Flambeau. "Luuletteko
tosiaan, että tuo on yhtäpitävää totuuden kanssa?
"En, olen varma siitä, että asia ei ole sillä lailla käsitettävissä",
vastasi isä Brown. "Mutta te sanoitte äsken, ettei kukaan voinut löytää
yhteyttä nuuskan, timanttien, koneellisen laitoksen ja vahakynttilöiden
välillä. Tämän yhteyden keksin minä vain arviolta. Oikea totuus on
kyllä paljon syvemmällä."
Hän vaikeni ja kuunteli hetken tuulen valitusta linnan torneissa. Ja
sitten hän sanoi:
"Tuo äsken kuollut Glengylen kreivi oli varas. Hän vietti toista,
kauheampaa elämää murtovarkaana. Kynttiläjalkoja hänellä ei ollut,
sillä hän käytti vain kynttilän pätkiä lyhdyssä, jota kantoi mukanaan.
Nuuskaa käytti hän samalla lailla kuin villeimmät ranskalaiset
rikoksentekijät pippuria. Hän heitti sitä suuret määrät sen silmille,
joka koetti ottaa hänet kiinni tai ajoi häntä takaa. Ratkaisevan
todistuksen löydämme kuitenkin yhdistäessämme timantit ja pienet
teräspyörät. Jos te ajattelette sitä, selviää koko juttu. Timantit ja
pienet teräspyörät ovat ainoat kelvolliset välineet, kun pitää leikata
irti lasiruutu."
Taittuneen männyn oksa löi kovasti ikkunaan heidän takanaan, aivan kuin
pilkatakseen murtovarasta, mutta he eivät kääntyneet. Heidän silmänsä
tuijottivat isä Browniin.
"Timantit ja pienet pyörät", toisti Craven miettivästi. "Siinäkö
kaikki, mikä johtaa ajatuksenne oikeaan selitykseen."
"En suinkaan väitä, että tämä on oikea selitys", sanoi pappi tyynesti.
"Mutta te sanoitte, ettei kukaan voisi löytää yhteyttä neljän
esinelajin välillä. Tottahan on, että on olemassa yksinkertaisempiakin
asioita kuin tämä. Otaksukaa, että Glengyle löysi tai oli löytävinään
jalokiviä maatilaltaan. Joku on tehnyt pilaa hänestä ja sanonut, että
linnan maanalaisista holveista löytyisi timantteja. Pienet pyörät on
hankittu timanttien hiomista varten. Hän ryhtyi asiaan alkuperäisellä
tavalla ja pienessä määrässä, apunaan paimenia, tai kukkuloiden
sivistymättömiä miehiä. Nämä skotlantilaiset paimenet eivät tunne
mitään parempaa kuin nuuska, ja se on ainoa, jolla voi houkutella
heitä. Kynttiläjalkoja heillä ei ollut, koska he eivät tarvinneet
niitä. He pitivät kynttilöitä käsissään kellareita tutkiessaan."
"Onko se mahdollista?" sanoi Flambeau pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Oletteko vihdoin löytänyt yksinkertaisen totuuden?"
"En, en suinkaan", sanoi isä Brown.
Tuuli sammui pois kuin pilkkaulvonta kaukana metsän sisällä, ja isä
Brown jatkoi yhtä tyynenä kuin ennen:
"Tuon sanon vain siksi, että te väititte, ettei nuuskan ja koneellisen
kellolaitteen pikku osien, tai kynttilöiden ja jalokivien välillä
olisi mitään yhteyttä. Maailman kaikkeuteen voi sovelluttaa vähintään
kymmenen väärää filosofista systeemiä; vähintään kymmenen väärää
teoriaa sopii Glengylen linnaankin. Me pyrimme kuitenkin löytämään
oikean selityksen sekä linnasta että maailmasta. Eikö ole mitään muuta
ohjetta?"
Craven naurahti, Flambeau nousi hiljaa ja lähti menemään pitkän pöydän
toiseen päähän.
"Sitten on meillä numerot viisi, kuusi ja seitsemän", sanoi hän. "Mutta
ne ovat mieluummin huvittavia kuin opettavaisia. Omituinen kokoelma,
ei lyijykyniä, vaan kynistä otettua lyijyä. Tarkoitukseton bamburuoko,
jonka toinen pää on osaksi pirstaleina. Se on kai välikappale, jolla
rikos on tehty. Mutta mitään rikostahan ei ole olemassa. Lopun
muodostavat vain muutamat messukirjat ja muutamat pienet katoliset
maalaukset, joita Ogilviet ovat säilyttäneet keskiajalta saakka,
sillä heidän perheylpeytensä oli kai voimakkaampi kuin heidän
puhdasoppisuutensa. Me yhdistimme ne museoon, koska ne näyttivät niin
omituisen kuluneilta ja pahoin pidellyiltä."
Ankara myrsky ajoi nyt paksuja pilviä Glengylen yli, niin että huone
tuli pimeäksi, kun isä Brown otti pienet, kirjavat lehdet tutkiakseen
niitä. Hän puheli, tilapäisen pimeyden yhä jatkuessa, mutta hänen
äänensä oli aivan toisenlainen.
"Mr Craven", sanoi hän sellaisella soinnulla kuin olisi hän nuorentunut
kymmenen vuotta. "Teillähän on laillinen valtakirja tutkia tuo hauta,
eikö totta? Mitä pikemmin sen teemme, sitä paremmin pääsemme tämän
hirmuisen asian perille. Jos minä oksin teidän sijassanne, lähtisin
heti."
"Nyt heti", toisti hämmästynyt salapoliisi. "Miksikä nyt heti?"
"Siksi, että asia on vakava", sanoi isä Brown. "Tämä ei ole satunnaista
nuuskaa tai löysiä kiviä, jotka saattavat olla täällä tuhannesta
syystä. Minun tietääkseni on olemassa ainoastaan yksi syy, minkä
vuoksi on menetelty tällä tavoin, ja se syy ulottuu elämän syvimpiin
juuriin. Nämä uskonnolliset maalaukset eivät ole tahraisia, rikkinäisiä
tai töherrettyjä, niinkuin ne olisivat olleet lapsien, jonkun
ajattelemattoman teeskentelijän tai protestantin käsissä. Niitä on
päinvastoin pidelty hyvin huolellisesti ja myöskin hyvin omituisesti.
Kaikkialla, missä Jumalan nimi, runsaasti koristelluin kirjaimin, on
esiintynyt tekstissä, on se raaputettu pois hyvin tarkkaan. Muuten ei
ole poistettu muuta kuin sädekehä Jeeuslapsen pään ympäriltä. Ja siksi
sanon minä: ottakaamme esiin valtakirja, varustautukaamme kirveillä ja
lapioilla ja lähtekäämme avaamaan ruumisarkkua."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Lontoon poliisi.
"Minä tarkoitan", sanoi pikku pappi ja hänen äänensä tuntui hiukan
kovenevan voittaakseen tuulen. "Minä tarkoitan, että se rietas
henki, joka tuulia vallassansa pitää, istuu tällä hetkellä tämän
linnan huipulla niin suurena kuin sata elefanttia, ja ärjyen kuin
Ilmestyskirjan peto. Kaiken tämän takana on mustaa magiaa."
"Mustaa magiaa", toisti Flambeau matalalla äänellä, sillä hän oli liian
valistunut ollakseen tietämättä sellaisesta. "Mutta mitähän nämä muut
esineet merkinnevät?"
"Jotakin, mikä on pahasta, otaksun minä", sanoi isä Brown
kärsimättömästi. "Mitenkä minä sen tietäisin? Kuinka voisin minä arvata
ne juonet, joita alaisissa maailmoissa punotaan? Käy ehkä päinsä tehdä
bambusta ja nuuskasta kidutusvälineitä. Ehkäpä mielipuolet himoitsevat
vahaa ja viilajauhoja. Ehkäpä lyijystä voidaan valmistaa rohtoa, joka
tekee ihmiset hulluiksi. Suorin tie salaisuuden ratkaisuun käy yli
kukkulan haudalle."
Hänen toverinsa tiesivät tuskin itsekään, että he olivat totelleet ja
seuranneet häntä, ennenkuin tuulenpuuska oli kaatamaisillaan heidät
puutarhassa. He olivat kuitenkin totelleet häntä aivan koneellisesti,
sillä Cravenillä oli valtakirja taskussa ja kirves kädessä. Flambeau
kantoi omituisen puutarhurin raskasta lapiota ja isä Brown oli ottanut
mukaansa tuon pienen, kullatun kirjan, josta Jumalan nimi sellaisella
huolella oli raaputettu pois.
Polku kukkulan yli hautausmaalle oli mutkikas, vaikkakin lyhyt, mutta
tuuli oli niin voimakas, että matka tuntui heistä sekä vaivaloiselta
että pitkältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, yhä kauemmas, mitä
korkeammalle he nousivat rinnettä pitkin, levisi petäjämetsä kuin meri,
tällä kertaa tuulen samaan suuntaan taivuttamana. Ja tämä rukoileva
asento oli yhtä tarkoitukseton kuin yleinen, yhtä tarkoitukseton
kuin olisi myrsky ulvonut asumattoman taivaankappaleen ympärillä
ilman määrää ja tarkoitusta. Näiltä sinivihreän metsän peittämiltä
loppumattomilta aavoilta nousi kimeänä ja korkeana tuo ikivanha
valitus, mikä on kaiken pakanallisen pohjalla. Olisi voinut luulla,
että tämän mittaamattoman, laajan maailman äänet olivat karkoitettujen
jumalien huutoja — niitten jumalien, jotka hapuilevat metsän
mutkaisilla poluilla löytämättä koskaan paluutietä taivaaseen.
"Näettekö", sanoi isä Brown matalalla mutta tyynellä äänellä.
"Skotlannin kansa oli kummallista joukkoa, ennenkuin Skotlantia oli
olemassakaan. Ja se on vieläkin omituista. Luulen todenteolla, että he
palvelivat perkeleitä esihistoriallisella ajalla."
"Sen vuoksi", lisäsi hän melkein iloisesti, "miellytti puritaaninen
teologia heitä."
"Hyvä ystävä", sanoi Flambeau ja kääntyi kiukustuneena. "Mitä kaikki
tuo nuuska merkitsee?"
"Hyvä ystävä", vastasi Brown järkkymättömän vakavasti, "kaikilla
luonnon uskonnoilla on yhteinen tunnusmerkki, nimittäin materialismi.
Paholaisen palvelus on todellista luonnon uskontoa."
He olivat nyt ehtineet kukkulan ruohoakasvavalle huipulle, yhdelle
niistä harvoista paikoista, joita kuohuva ja jyrisevä petäjämetsä ei
ollut vallannut. Yksinkertainen, puusta ja rautalangasta tehty aitaus
kitisi myrskyssä ja ilmoitti, missä hautausmaan raja oli. Mutta kun
tarkastaja Craven oli tullut haudalle ja Flambeau oli pistänyt lapionsa
maahan ja nojautunut sitä vasten, vapisivat he molemmat melkein yhtä
paljon kuin tuulessa tutiseva aita. Haudan ympärillä kasvoi suuria,
korkeita ohdakkeita, harmaita ja hopeanvärisiä kuihtuneisuudessaan.
Pari kertaa, kun loppuun kukkinut oksa taittui ja ohdakkeen hyödyt
pyrysivät Cravenin ohi, hypähti hän kuin ammutun nuolen tapaamana.
Flambeau tunki lapionsa ratisevien heinien läpi omituisesti
muodostuneeseen saveen. Mutta sitten hillitsi hän itsensä ja nojautui
työkaluunsa kuin sauvaan.
"Jatkakaa", sanoi pappi hyvin hiljaa. "Mehän etsimme vain totuutta.
Mitä te pelkäätte?"
"Minä pelkään löytäväni sen", sanoi Flambeau.
Äkkiä otti Lontoon poliisi puheenvuoron sanoen korkealla, kimeällä
äänellä, joka oli olevinaan huoleton ja hilpeä:
"Minä kummastelen, miksi hän piiloutui tällä tavoin. Se tapahtui kai
jonkin ruman syyn vuoksi. Sairastikohan hän ehkä spitaalia?"
"Pahempaa", sanoi Flambeau.
"Ja minkä te kuvittelette olevan pahempaa kuin spitaalin?" kysyi toinen.
"Minä en _kuvittele_ mitään", sanoi Flambeau.
Hän jatkoi kaivamista muutaman kamalan minuutin ajan hiljaisuuden
vallitessa. Sitten sanoi hän käheällä äänellä:
"Minä pelkään, että hän ei ole sellainen kuin hänen pitäisi olla."
"Sellainenhan ei ollut tuo paperipalanenkaan, jonka muistatte" sanoi
isä Brown. "Ja kuitenkin jäimme eloon."
Flambeau jatkoi kaivamista kaikin voimin, mutta myrsky oli hajoittanut
raskaat, harmaat pilvet, jotka olivat levänneet kukkuloiden päällä kuin
savu, ja nyt aukenivat taivaalla harmaat, tähtien valaisemat kentät,
ennenkun hän oli ehtinyt paljastaa raskaan, honkapuisen ruumisarkun
ja saanut sen nostetuksi ruohokummulle. Mutta sitten rohkaisi hän
mielensä ja kolkutti ja kiskoi hänelle ominaisella tarmollaan, siksi
kunnes kansi aukeni ja arkun sisällys lepäsi heidän edessään kiillellen
tähtien heikossa valossa.
"Ruumis", sanoi Craven ja sitten hän lisäsi: "Mutta hänhän on aivan
oikea ihminen", aivan kuin olisi hän odottanut, ettei hän olisi ollut
sellainen.
"Onko hän?" kysyi Flambeau kumealla äänellä. "Onko hän sellainen kuin
hänen pitääkin olla?"
"Siltä näyttää", sanoi poliisi käheästi ja kumartui katsomaan arkussa
mätänevää ruumista. "Odottakaa hiukan!"
Suuri Flambeau päästi helpotuksen huokauksen.
"Kun oikein ajattelen asiaa", huudahti hän, "niin eihän ole montakaan
syytä, jotka pakottaisivat otaksumaan päinvastaista. Minä ihmettelen,
mikä se ottaa miehen valtoihinsa näitten vanhojen, kirottujen vuorten
keskellä. Luultavasti on se tuo tumma, merkityksetön yksitoikkoisuus
— kaikki nuo metsät ja niiden yllä ikuisen tajuttomuuden kauhu. Se
on kuin jumalankieltäjän uni. Petäjiä, taas petäjiä, miljoonittain
petäjiä..."
"Jumalani", huudahti mies kirstun ääressä. "Hänellähän ei ole päätä."
Molempien toisten seisoessa kuin kivettyneinä, näytti pappi ensikertaa
eloisan hämmästyksen merkkejä.
"Eikö hänellä ole _päätä_?" huudahti hän, aivan kuin olisi hän
odottanut tapaavansa jonkun muun puutteellisuuden.
Puolittain järjettömät näyt päättömästä lapsesta, joka oli tullut
maailmaan Glengylessä, päättömästä nuorukaisesta, joka oli piiloutunut
linnaan, päättömästä miehestä, joka kuljeskeli vanhoissa saleissa
tai loistavassa puutarhassa, levisivät kuin panoraamana heidän
mielikuvituksensa eteen. Mutta nuo kuvitelmat eivät edes tänä
hirmuhetkenä päässeet juurtumaan heidän mieliinsä — ne olivat liian
luonnottomia. Nuo kolme miestä seisoivat paikallaan kuunnellen puitten
ryskettä ja myrskyn vinkunaa — tuijottaen kuin loppuun väsyneet
eläimet. Ajatus oli heistä kuin jokin äärettömän iso hirviö, mikä oli
liukunut pois heidän käsistään.
"Tämän haudan ympärillä seisoo kolme päätöntä miestä", sanoi isä Brown.
Kalpea lontoolainen poliisi avasi suunsa puhuakseen, mutta se jäi
ammolleen kuin talonpoikahulttiolla, kun ulvova tuulen vihuri samalla
pyyhkäisi läpi ilman. Sitten katsahti hän kädessään olevaan kirveeseen.
Oli kuin se ei olisi kuulunut hänelle ja hän päästi sen.
"Isä", sanoi Flambeau sellaisella lapsellisella, valittavalla äänellä,
jota hän harvoin käytti. "Mitä tulee meidän nyt tehdä?"
Hänen ystävänsä vastaus tuli laukaistun tykinluodin vauhdilla.
"Nukkua!", huusi isä Brown. "Nukkua! Olemme saapuneet teitten päähän.
Tiedättekö mitä uni on? Tiedättekö, että ihminen, joka nukkuu, uskoo
Jumalaan? Uni on sakramentti, sillä se on uskon toimintaa ja se on
ravintoaine. Ja me tarvitsemme sakramenttiä, vaikka aivan puhtaasti
luonnollista laadultaan. Meille on tapahtunut sellaista, mitä ihmisen
lapsille harvoin tapahtuu — ehkäpä pahinta, mitä heille saattaa
tapahtua."
Craven sulki avoimen suunsa ja sitten sanoi hän:
"Mitä te tarkoitatte?"
Pappi oli kääntänyt silmänsä linnaa kohti vastatessaan:
"Me olemme löytäneet totuuden ja asia on sentään yhtä käsittämätön."
Kiivain ja äkillisin askelin, mikä oli häneen nähden tavatonta, meni
hän nyt takaisin polkua alas, ja kun he palasivat linnaan, heittäytyi
hän pitkälleen kuin väsynyt koira ja nukkui.
Mutta huolimatta siitä mystillisestä määritelmästä, jonka hän oli
unesta antanut, oli isä Brown valveilla aikaisemmin kuin kukaan muu,
lukuunottamatta vaiteliasta puutarhuria. Nyt katseli hän piippuaan
poltellen tuota monitaitoista miestä, joka työskenteli kasvitarhassa
mykkänä kuin aina. Hiukan ennen päivänkoittoa oli ankara myrsky
muuttunut rankkasateeksi, ja päivä alkoi ihanan raittiina. Näytti
melkein siltä kuin olisi puutarhuri ryhtynyt keskusteluun isä Brownin
kanssa, mutta kun salapoliisit lähestyivät, painoi hän jörön näköisenä
lapionsa maahan, mutisi jotain aamiaisesta, astuskeli tiehensä
kaalinpäitten ohi ja sulkeutui keittiöön.
"Reipas mies tuo", sanoi isä Brown. "Hoitaa mainiosti perunoitaan."
"Ja kuitenkin", lisäsi hän kuin anteeksipyytäen, "on hänelläkin vikansa
— kelläpä niitä ei olisi? Tämä oja ei ole tasaisesti kaivettu. Tuossa
esimerkiksi — ja hän polki maata näyttämällään paikalla. — Ihmettelenpä
sentään kuinka tuon perunamaan laita oikeastaan on."
"Miksi niin?" kysyi Craven, jota pikku miehen uusi päähänpisto huvitti.
"Niin, minä ihmettelen, kuinka sen asian laita oikeastaan on", sanoi
Brown. "Sillä vanha Gow näyttää itsekin hiukan epäilevältä. Hän pisti
aivan järjestelmällisesti lapionsa jokapaikkaan paitsi tähän. Tässä
alla on kai komeita perunoita."
Flambeau otti lapion ja työnsi sen voimakkaasti maahan isä Brownin
osoittamaan paikkaan. Raskaan multamöhkäleen alta ilmestyi kohta sen
jälkeen jotain, mikä ei ollenkaan näyttänyt perunoilta, vaan mieluummin
suurelta, pilalle kasvaneelta jättiläissieneltä. Mutta se kolahti, kun
lapio sattui siihen, se pyörähti ympäri kuin pallo ja irvisti nyt heitä
vastaan.
"Glengylen kreivi", sanoi Brown surullisesti ja katseli kalloa synkän
näköisenä.
Mietittyään hiukan tempasi hän lapion Flambeaulta sanoi:
"Meidän täytyy peittää se jälleen."
Hän multasi kallon taas maahan ja nojasi sitten pienen ruumiinsa ja
mahtavan päänsä lapion suureen varteen, joka seisoi tukevasti maassa.
Hänen katseensa oli tyhjä ja hänen otsansa täynnä ryppyjä.
"Kun vain voisin ymmärtää tämän viimeisen väkivaltaisuuden
merkityksen", mutisi hän.
Ja yhä lapioon nojaten kätki hän kasvonsa käsiinsä, niinkuin miesten on
tapana tehdä kirkossa.
Taivaan kaikki pielet olivat kirkastuneet ja välkkyivät sinelle ja
hopealle. Linnut lauloivat puutarhan pienissä puissa ja tulivat kohta
niin äänekkäiksi, että kuului siltä kuin olisivat itse puut puhuneet.
Mutta nuo kolme miestä olivat hyvin hiljaa.
"Minä luovun kaikesta", ilmoitti Flambeau viimein korkealla äänellä.
"Minun aivoni ja tämä maailma eivät sovi toisilleen ja sillä hyvä.
Nuuskaa, turmeltuja rukouskirjoja, rikottuja soittolaatikoita —
mitä...?"
Brown kohotti kasvonsa ja löi kädellään lapionvartta hänelle hyvin
tavattomalla kärsimättömyydellä:
"Lörpötystä", huudahti hän. "Kaikki muuhan on selvää kuin päivä.
Nuuskan ja kellonkoneiston osat ja koko roskan käsitin heti, kun avasin
silmäni tänä aamuna. Sitten olen haastattanut Gowta, puutarhuria,
joka ei ole niin kuuro, eikä niin tyhmä kuin on olevinaan. Noihin
kokoonkerättyihin esineihin nähden on kaikki niinkuin olla pitää.
Minä erehdyin rikkonaisesta messukirjasta — siinäkään ei ollut mitään
pahaa. Mutta hautojen häpäiseminen ja kuolleiden päiden varastaminen! —
siinä on varmasti jotain pahaa, vai kuinka? Voihan sitä sanoa mustaksi
magiaksi? Mutta se ei sovellu viattomaan kertomukseen nuuskasta ja
kynttilöistä."
Sitten alkoi hän taas kuljeksia tupakoiden tuumaillessaan.
"Ystäväni", sanoi Flambeau jonkunlaisella hirtehishuumorilla. "Teidän
täytyy käsitellä minua varovaisesti, muistaen, että minä olin ennen
pahantekijä. Sillä ammatilla oli se suuri etu, että minä aina itse
sepitin kohtauksen ja panin sen toimeen niin pian kuin halusin.
Tämä salapoliisin virka, jossa täytyy kärsivällisesti odotella, on
liikaa minun ranskalaiselle kärsimättömyydelleni. Koko elämäni aikana
olen minä niin hyvässä kuin pahassakin ollut ripeä liikkeissäni.
Kaksintaisteluni tapahtuivat aina seuraavana aamuna, laskuni maksoin
päivälleen; en siirtänyt edes hammaslääkärille menoanikaan..."
Isä Brownin piippu putosi pois suusta ja meni kolmeksi kappaleeksi
hiekkakäytävällä. Hän seisoi pyöritellen silmiään kuin olisi ollut
vähäjärkinen. "Mikä pässinpää minä olenkaan!" huudahteli hän kerta
toisensa jälkeen. Ja sitten alkoi hän nauraa, niin kuin olisi juonut
lasin liikaa.
"Hammaslääkäri", toisti hän. "Kuusi tuntia olen ponnistellut
ajatuksiani vain siksi, etten ole tullut ajatelleeksi hammaslääkäriä.
Mikä yksinkertainen, mikä ihana ja rauhoittava ajatus! Ystäväni,
olemme viettäneet yön pimeydessä, mutta nyt on aurinko noussut, linnut
laulavat ja hammaslääkärin säteilevä muoto virvoittaa maailman."
"Nyt minä varmasti puserran hiukan järkeä tästä", sanoi Flambeau astuen
eteenpäin, "vaikka minun täytyisi käyttää inkvisitionin kidutuskoneita."
Isä Brown hillitsi äkkiä heränneen halunsa hyppiä ja tanssia
aurinkoisessa ruohokossa ja hän huusi pyytäen kuin lapsi:
"Antakaa minun nyt olla hiukan vallaton. Ette tiedä kuinka
epätoivoissani minä olen ollut ja nyt tiedän minä, ettei tässä
tarinassa esiinny yhtään suurempaa syntiä. Hiukan hulluutta vain — sitä
en kiellä — mutta kukapa siitä huolisi?"
Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja sitten tuli hän taas vakavaksi.
"Tämä ei ole mikään rikostarina", sanoi hän. "Se on mieluummin kertomus
epätavallisesta ja hiukan omituisesta kunniantunnosta. Nyt olemme
tekemisissä henkilön kanssa — ehkä ainoan maailmassa — joka ei ole
ottanut enempää kuin oli saapa. Tämä on tutkielma siitä villistä,
elävästä johdonmukaisuudesta, mikä on ollut tämän rodun uskontona.
"Tuon vanhan tällä seudulla kiertelevän hokeman Glengylen suvusta:
"Niin arvokas kuin puulle mehu, multa,
on Ogilvielle punertava kulta,
"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei
ainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli
myöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon
koristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan
saitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän
tosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki
linnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät
ilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman
kultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman
kultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja
Jumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne
oli kullalla silattu."
Puutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi
voimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau
sytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:
"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan
olisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet
kultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme
nyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin
merkillistä lajia.
"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään
Glengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet
kuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä
epärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki
ihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä
hyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan,
ja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi
tarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken
Glengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan
ihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku
saattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä,
että kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden
kaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle
miten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn.
Hän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa,
huomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha
puuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki
poika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen
itsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli
anastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen
silloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä
seuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen
täytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille.
Narri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista
shillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.
"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua
lordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä
ihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja
sen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen,
hoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja
tavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento
muuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän
käsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea
on ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan.
Siinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut
kaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei
ollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta
kirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut
kirjaa.
"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt.
Perunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se
ainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.
"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään
takaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta."
Kun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli,
näki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin,
seisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät
tuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.