Useimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen,
säilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet.
Vaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään
jatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja,
sitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty
ravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri
yksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku
lähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon
ohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei
hän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka
on rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi
vaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla,
markiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset,
puusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa
taloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin
englantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta
vaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se
olisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee
nuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja
ja palmuja.
En voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku
englantilais-intialainen on rakennuttanut talon.
Kuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti
puoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan.
Ja hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on
tarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä
helluntain aikoihin vuonna 18—.
Jos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin
puoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja
isä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos
polttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen
ystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt
nämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat
mieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean
talon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia,
joista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija
ymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle
selviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.
Talon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta
hyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle
päin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein
kaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon
takaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä
oli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se,
johon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti
mielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli
jonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia,
melkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt
puheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi
avattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat
pysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen
avautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti
satunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja
kirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä
väriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.
Runoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä
suurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan
antanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies,
joka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan
muodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet
hänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen
väriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine
kuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset
värit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt
eikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei
täydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta
ansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja
ja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä
väriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa
kultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista
sankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat
purppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla,
jättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi
nostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.
Lyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili
hän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia
kuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me
mahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä,
joita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa
neekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa
Bond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä
lajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän
hänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli
hän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt
paljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera,
vieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä
ankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen
puettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa
kuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään
itämaisten taivaitten ja helvettien halki.
Tästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa
ulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän
kasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin
Parisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden
sillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin
luokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime
aikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt
runoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen
kirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut
oikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat
ulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi
esipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu
niskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin
näköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi
maannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta
pientä kävelykeppiään.
"Kuulkaas", huusi hän hengästyneenä. "Minä haen ukko Quintonia. Tahdon
väittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?"
"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona", sanoi isä Brown ja puhdisti
piippuaan. "Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri
hänen luonaan."
Nuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen,
ja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja
alkoi vetää hansikkaita käsiinsä.
"Te tahdotte kai tavata mr Quintonia", sanoi tohtori kylmästi. "Se ei
nyt käy päinsä. Te ette saa tavata häntä missään tapauksessa. Kukaan ei
saa mennä hänen luokseen. Olen juuri antanut hänelle unilääkettä."
"Mutta mitä te lörpötätte, vanha kunniankurki", sanoi punaliinainen
nuorukainen ja koetti tuttavallisen mielistelevästi tarttua lääkäriä
takin kaulukseen. "Katsokaas, olen tällä kertaa aivan pennitön.
Minä..."
"Älkää yrittäkö taivuttaa minua, mr. Atkinson", sanoi lääkäri ja
riistäytyi irti. "Jos voisin muuttaa unijuoman vaikutuksen, saattaisin
myöskin muuttaa, päätökseni."
Sitten painoi hän hatun päähänsä ja seurasi molempia toisia ulos
auringon paisteeseen. Hän oli paksunpuoleinen, hyväntuulinen vanha
herra, viikset lyhyiksi leikatut, ja hyvin jokapäiväisen näköinen,
mutta teki kuitenkin sen vaikutuksen kuin kykenisi hän johonkin.
Nuori, huopahattuinen mies, joka ei nähtävästi ollut oppinut erittäin
tahdikasta seurustelutapaa — tarttuen vain ihmisten takin kaulukseen,
kun hänellä oli heille asiaa — seisoi portin ulkopuolella, yhtä nolona
kuin ulosheitetty, ja katseli vaieten noita kolmea, jotka yhdessä
kulkivat puutarhan läpi.
"Valehtelinpa äsken oikein aikamoisesti", huomautti lääkäri nauraen.
"Totuus on se, että mr Quinton parka saa unilääkkeensä vasta puolen
tunnin kuluttua. En tahdo kuitenkaan, että tuo pieni villipeto pääsee
sisälle häntä häiritsemään. Hänellä ei ollut mitään muuta asiaa kuin
rahanlainaaminen, ja lainansakin hän mieluimmin jättää suorittamatta.
Hän on hyvin vastenmielinen olio, vaikka hän onkin mrs Quintonin veli,
rouvan, joka on parhaita naisia mitä ajatella voi."
"Niin", sanoi isä Brown. "Hän on hyvä nainen."
"Aion sen vuoksi pysytellä puutarhassa, siksi kunnes tuo junkkari on
mennyt tiehensä" jatkoi tohtori. "Sitten menen sisään antamaan mr
Quintonille lääkettä. Atkinson ei pääse sisään, sillä minä kiersin oven
kahteen lukkoon."
"Siinä tapauksessa, tri Harris", sanoi Flambeau, "voimme me hyvin mennä
toiselle puolelle taloa katsomaan kukkaishuonetta. Sillä puolella ei
ole sisäänkäytävää, mutta sitä kannattaa katsella ulkopuoleltakin."
"Niin, ja minä voisin myöskin pitää silmällä sairastani", sanoi
tohtori hymyillen. "Hän loikoo mieluimmin turkkilaisella sohvalla
kukkaishuoneen toisessa päässä noiden veripunaisten korukukkien
keskellä. Minä rupeaisin voimaan pahoin siellä. Mutta mitä te teette?"
Isä Brown oli kumartunut ja ottanut korkeasta heinikosta, joka
melkein kätki sen, omituisen muotoisen itämaisen veitsen, joka oli
mitä hienoimmin koristeltu varteen upotetuilla kirjavilla kivillä ja
metalleilla.
"Mitäs tämä on?" sanoi isä Brown ja tarkasteli esinettä varsin
epäilevän näköisenä.
"Ah, se on kai Quintonin omaisuutta, luulen minä", sanoi tri Harris
huolimattomasti. "Hänellä on kaikenlaisia kiinalaisia pikku esineitä,
jotka huvittavat häntä. Tai ehkäpä se on tuon hindun, jota hän aina
pitää luonansa."
"Mikä hindu se on?" kysyi isä Brown yhä kiintyneenä tikariin, jota hän
piti kädessään.
"Niin, se on intialainen noita", sanoi tohtori kevyesti.
"Aika silmänlume luonnollisesti."
"Uskotteko salatieteeseen?" kysyi isä Brown ylös katsomatta.
"Mitä hittoa! Uskoa salatieteeseen!" sanoi tohtori.
"Tämä on hyvin kaunis", sanoi pappi matalalla, uneksivalla äänellä.
"Värit ovat hyvin kauniit, mutta muoto on väärä."
"Kuinka niin?" kysyi Flambeau tuijottaen.
"Niin, kuinkahan lie. Sen muoto on väärä, abstraktisesti. Ettekö ole
koskaan huomannut sellaista itämaista taidetta tutkiessanne? Värit ovat
ihastuttavia, mutta muodot epäjaloja ja huonoja, tahallisesti. Olen
nähnyt hirveitä asioita turkkilaista maton mallia katsellessani."
"_Mon Dieu_!" sanoi Flambeau nauruun purskahtaen.
"Siinä on kirjaimia ja koukerolta minulle tuntemattomalla kielellä,
mutta minä tiedän, että ne tarkoittavat ilkeitä sanoja", jatkoi
pappi hänen äänensä yhä hiljetessä. "Reunaviivat koukistuvat
tarkoituksellisesti, niinkuin paetessaan kiemurtelevat käärmeet."
"Mitä hittoja te puhutte?" huudahti tohtori nauruun rähähtäen.
Flambeau vastasi hänelle hyvin tyynesti:
"Isä Brownin ylle laskeutuu joskus tuollainen mystillisyyden pilvi,
mutta voin teille sanoa, että sitä ei tapahdu, jollei jotain pahaa ole
läheisyydessä."
"Niin, rotat!" sanoi lääkäri.
"Katsokaapa tätä", sanoi isä Brown ja piteli omituisen käyrää veistä
käsivarren matkan päässä itsestään, niin kuin se olisi ollut kiemuroiva
käärme.
"Ettekö näe, että sen muoto on väärä? Ettekö näe, että siltä puuttuu
kirkas ja selvä tarkoitus? Se ei ojennu suoraksi kuin keihäs,
eikä käyristy kuin sirppi. Se ei ole aseen näköinen. Se on kuin
kidutusväline."
"Koska se ei ole makunne mukainen", sanoi myhäilevä Harris, "lienee
parasta antaa se takaisin omistajalleen. Emmekö vielä ole päässeet
tämän kirotun kukkaishuoneen päähän. Tällä talolla on kai väärä muoto,
jos millä."
"Te ette ymmärrä minua", sanoi isä Brown päätään pudistellen. "Tämän
talon muoto on omituinen — melkeinpä naurettava. Mutta se ei ole
millään lailla _väärä_."
Puhuessaan olivat he kiertäneet lasiseinän, joka keskeytymättömänä
kaarena muodosti kukkaishuoneen ulkoseinän. Lasi oli hyvin
läpikuultavaa, ja aurinko, vaikka olikin laskemassa, paistoi vielä
kirkkaasti, niin etteivät he ainoastaan nähneet värikylläisiä
kukkia sisällä, vaan myöskin ravistaneen runoilijan, joka ruskeaan
samettitakkiin puettuna lepäsi sohvalla nukahtaneena kirjain ääreen.
Hän oli kalpea, hoikkarakenteinen mies, tukka pitkä, kastanjanvärinen,
ja parta, joka muodosti omituisen lisäyksen hänen kasvoilleen, tehden
ne vähemmän miehekkään näköisiksi, oli harva. Hänen piirteensä olivat
hyvin tutut kaikille kolmelle, mutta vaikka ne eivät olisi olleetkaan,
on kuitenkin epävarmaa, olisivatko he sillä hetkellä katselleet
Quintonia. Heidän silmänsä olivat imeytyneet kiinni toiseen henkilöön.
Sillä aivan heidän edessään, lasirakennuksen pyöristetyn kulmauksen
päässä, seisoi suurikasvuinen mies, jonka puku moitteettoman valkeana
laskeutui jalkoihin, ja jonka paljas, ruskea päälaki, kasvot ja kaula
välkkyivät kuin pronssi laskevan auringon valossa. Hän katseli nukkuvaa
lasin läpi liikkumattomana kuin kallio.
"Kuka tuo on?" huudahti isä Brown ja veti kiivaasti henkeä.
"Ah, se on vain tuo petkuttaja hindu", mutisi Harris, "Mutta minä en
tiedä, mitä hittoa hän täällä tekee."
"Tuo näyttää hypnotisoimisaikeelta", sanoi Flambeau pureskellen mustia
viiksiään.
"Miksikä te, lääketieteellisiin ilmiöihin tottumattomana, aina puhutte
pötyä hypnotismista?" sanoi tohtori. "Minusta tuo näyttää paremmin
murtovarkaussuunnitelmalta."
"Meidän täytyy kuitenkin puhutella häntä", sanoi Flambeau, toiminnan
mies. Yksi ainoa pitkä harppaus vei hänet sille paikalle, missä
hindu seisoi. Hän oli pitkä, mutta Flambeau oli vielä pitempi, ja
ranskalainen sanoi tyynen nenäkkäästi:
"Hyvää iltaa, herra! Vaivaako teitä mikään?"
Hitaasti, niin kuin suuri laiva, joka kääntyy satamassa, kääntyivät
suuret keltaiset kasvot pysähtyen viimein katselemaan valkovaippaisen
olan yli. Hänen takanaan seisovat miehet hämmästyivät nähdessään, että
keltaiset silmäluomet olivat suljetut, aivan kuin nukkuvalla.
"Kiitos, ei mikään", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. "Minua
ei vaivaa mikään."
Avaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä
silmistä tuli näkyviin, toisti hän:
"Minua ei vaivaa mikään."
Sitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä
eteensä.
"Minua ei vaivaa mikään", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun
lainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.
"Kristitty olisi kainoluontoisempi", mutisi isä Brown. "Hän myöntäisi,
että häneltä puuttuu yhtä ja toista."
"Mitä kummia hän sitten teki?" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella
äänellä.
"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua", sanoi isä Brown.
Auringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa,
ja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä
vasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät
vaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan
kuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen
välisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän
esiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat
he, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan
luopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine,
kullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan
varjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli
hyvin kohtelias.
"Hyvää iltaa, tohtori Harris", sanoi hän vain.
"Hyvää iltaa, rouva Quinton", sanoi pieni tohtori sydämellisesti.
"Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä."
"Onkin aika tehdä se", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän
heille ja meni taloon.
"Tuo nainen on liian rasittunut", sanoi isä Brown. "Hän on niitä, jotka
täyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain
kamalaa."
Ensi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:
"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?" kysyi hän.
"_Teidän_ täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin",
vastasi pappi. "_Meidän_ täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että
sielu."
"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.
He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät
pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran
tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että
tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen
vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että
työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.
Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana
tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia
mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian
pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli
olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä,
käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään
kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten
päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:
"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä
palaan parin minuutin kuluttua."
Hän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti,
että nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen
heittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi
katsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan
jonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän
minuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi
liikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja
huusi:
"Kuules, Quinton, minä tahtoisin...!"
Työhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn
haukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.
"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun
olla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista."
Ennenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja
Atkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.
"No nyt on se seikka selvä", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti
oven hän meni muitten mukana puutarhaan.
"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä", lisäsi hän isä Browniin
kääntyen. "Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin."
"Vai niin", sanoi pappi. "Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te
läksitte hänen luotaan."
Katsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin
leikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä
hänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan
aurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:
"Missä rouva Quinton on?"
"Hän on mennyt huoneeseensa", vastasi tohtori. "Hänen varjonsa piirtyy
ikkunaverhoja vasten."
Isä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen
ikkunaan kuvastuvaa varjoa.
"Niin", sanoi hän. "Se on hänen varjonsa." Sitten astui hän pari
askelta ja istuutui puutarhan penkille.
Flambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin
levottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni
tiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.
"Isä", sanoi Flambeau ranskaksi. "Mikä teitä vaivaa?"
Isä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten
sanoi hän:
"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä
paikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se
osaksi hänestä."
Hän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui
jäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti
hän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin,
näki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä
tahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka
hiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet
kahisemaan.
Maisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä
vielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi
velton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa
ääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää
pitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja
fakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen
yläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi
epäilemättä.
"Kun tuo intialainen puhui meille", jatkoi Brown keskustelunhaluisena
ja hiljensi ääntään, "näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin
tuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman
seikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa
mikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei
Aasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi
'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa
itselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut
Jumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän
kolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen
hehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti
mitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa
määrä, että hän halasi _tyhjyyttä_ kuin viiniä, että hänen päämääränään
oli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö..."
Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti
katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli
tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi
juostessaan kovasti jotain.
Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt
talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen
kaulukseensa:
"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt
hänelle, roisto?"
Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään
komensi kylmästi:
"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos
niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"
"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan
valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen
asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä
jätin hänet?"
"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra
Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun
kuulin herra Quintonin äänen."
"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää
sisään katsomaan!"
Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen
ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen
mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui
kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku
pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää
oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen.
Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille
huudahtaen:
"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"
Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat
kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä
punerruksesta.
Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä
paperista.
"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä.
Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli
mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.
Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä
sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot
ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.
"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.
Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen
välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin
kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat
maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen
tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä
piteli vielä kahvaa.
Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen
runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton.
Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja.
Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea
kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa
vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti
mustalta.
Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä
Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.
"Tämän paperin muoto on väärä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.
"Se ei ole neliömäinen", vastasi isä Brown. "Pieni siekale on leikattu
pois kulmasta. Mitä se merkitsee?"
"Hiidestäkö minä sen tietäisin?" mutisi lääkäri. "Onko mies parka
teidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä
kuollut."
"Ei", vastasi pappi. "Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja
lähettää hakemaan poliisia."
Mutta hän tarkasteli yhä paperia.
Kun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja
sai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.
"Ahaa", sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Tällä hän siis teki sen.
Mutta kuitenkin" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.
"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan", sanoi tohtori kiivaasti. "Se
on vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina
paperinsa sillä tavoin", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka
olivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni
sinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama
epätasaisuus.
"Aivan oikein", sanoi hän "ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut
siekaleet."
Toverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.
"Aivan oikein", toisti hän suosiollisesti hymyillen. "Kolmekolmatta
leikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska
huomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme
toisten luo."
"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?" kysyi Harris. "Tahtoisitteko te
mennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?"
"Niin kuin tahdotte", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni
sitten halliin.
Täälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen
luonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa,
jonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä
rappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava
Atkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet
kumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta
kyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja
koettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan
vaarattomaan leikkiin _apashien kuninkaan_ kanssa, vaikka tämä jo
olikin luopunut hallituksesta.
Flambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet
uudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän
tarvitse pidättää täällä kauempaa."
Kun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä
hattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown
vakavasti: "Missä on intialainen?"
Kaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät
vaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä,
tummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean
miehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli
kadonnut.
"Vieköön hänet piru!" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa.
"Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt."
"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin", sanoi isä
Brown tyynesti.
"En uskonutkaan", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. "Minä tiedän
vain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä
valenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä
vielä enemmän."
"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään", sanoi Flambeau,
"sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä
asiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille
suggestion aiheuttamaa itsemurhaa."
Sillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva
Quintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.
Sieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta
se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään
tietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.
Flambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin
kanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi
hänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain
tohtorin sivulle.
"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?" sanoi hän.
"Kyllä", vastasi Harris. "Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin
kuluttua."
"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?" sanoi pappi tyynesti.
"Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja,
jotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa
poliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan.
Minä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte
kirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta."
"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä", jatkoi hän katsellen
tohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. "Minusta tuntuu melkein siltä,
kuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden
mainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten
teidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun
laskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa
kaikki — kuvatkaa koko asia."
Tohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan
kallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: "Kirjoitan", jonka
jälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.
"Flambeau", sanoi isä Brown. "Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja
siellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa
ystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta
seurassanne."
He tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä
Brown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä
tasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa
vasten.
"Ystäväni", sanoi hän. "Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin
omituinen."
"Niin, sanokaas muuta", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.
"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena", sanoi
toinen, "ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia
asioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä:
salaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen
mutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen
vaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on
yksinkertainen juuri sen vuoksi, että se _on ihme_. Se on voima,
joka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että
se vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta.
Te ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se
on ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen
maagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole
luonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain
tietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja
rikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin
kuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen,
mutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme
on luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa
puolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin
yksinkertainen."
Ukkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja
ilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan
pudota ja jatkoi:
"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja
mutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka
lähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän
etanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket."
Salama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja
pappi jatkoi:
"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli
mutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin."
"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa", sanoi
Flambeau.
"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman
käteni kautta", vastasi isä Brown. "Sen paperin muoto oli väärä,
ystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen
muoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi
mainita sillä sanalla tässä maailmassa."
"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau,
"ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen
kirjoituspaperistaan."
"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos
minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton
— Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen
vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa
yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli
tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa
väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu
siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja
leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut
leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain
muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko
muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"
Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden
epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli
näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista
hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti
väärämuotoisia.
"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja
nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku
muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka
leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään
itsemurhan?"
Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti
sikarin suustaan ja vastasi:
"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."
Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän
sitten tunnusti."
Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli
maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:
"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."
Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen
käsialansa on väärennetty."
"En", sanoi isä Brown, "Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen."
"No, siinä se on taas", sanoi Flambeau suuttuneena. "Quinton kirjoitti
omakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle."
"Mutta väärämuotoiselle", virkkoi pappi tyynesti.
"Mitä merkitsee muoto!" huudahti Flambeau. "Eihän sillä ole mitään
tekemistä itse asiassa?"
"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua", jatkoi
Brown mistään välittämättä, "mutta vain kaksikolmatta leikattua
siekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun
lappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?"
Flambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:
"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä
'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'..."
"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä'
leikkiessään", sanoi hänen ystävänsä. "Mutta paperilappu oli tuskin
puolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa _yhdellekään_ sanalle,
vielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua
suurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi
poistaa, koska se todisti häntä vastaan?"
"En, sitä en voi", sanoi Flambeau lopuksi
"Mitä arvelette lainausmerkistä?" kysyi pappi heittäen sikarin kauas
luotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.
Toinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on
keksinyt asian ytimen:
"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä
itämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän..."
Samassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu
päässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.
"Tässä on pyytämänne asiakirja", sanoi hän. "Minun täytyy kiiruhtaa
kotiin. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä.
Hän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja
valaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:
"Paras isä Brown — _Vicisti Galilae_ — toisin sanoen, teidän
silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän
lörpötyksessänne on perää?
Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen
luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten
siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana
huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä,
että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt
on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut _luontoon_, mutta
näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan
teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla
varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.
Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti
minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin
myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin
kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän
hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin
vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.
Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä
oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve
kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle
alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi
sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui
aamupäivällä.
Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa.
Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta
kertomuksesta, jonka nimi oli _Pyhimyksen tuomio_, ja jota hän
par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai
englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko
ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen
kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan,
nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen,
onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan
korvaan: "Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna."
Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi
tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan
kamalan mahdollisuuden huumaamana.
Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle
suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte
tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen
taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin
hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään,
mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa
sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton
oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli
laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen
kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa
olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin
romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät.
Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen;
minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko
käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin
itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi
kukkaishuoneessa.
Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen
sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin
hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan
paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen
itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta
puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin
sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu
kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä
huomasitteko sen.
Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin
itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että
jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani,
että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä
kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä
minulle on tullut? Onko se hulluutta... vai voiko se olla omantunnon
tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi
kirjoittaa enää.