Kahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo
kuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se
muistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin
kirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla
krokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa
vasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat
käärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin
papereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset,
ja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta
ja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut
syötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa
keräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison
naapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin
nuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi
ikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen
viehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan
halveksinut niitäkään.
Hän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla
päättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää
laukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia.
Näitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä
kustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali,
oli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia,
erään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista
suuntaa _vastaan_. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.
Viimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa
olevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti
hieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma,
miellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas
puna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän
nuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.
Hänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. "Tahtoisin pienen kupin
vahvaa kahvia", sanoi hän, "ja puolen pennyn sämpylän." Ja kohta sen
jälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:
"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne."
Nuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:
"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä."
Punatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman
vakavan näköisenä.
"Minä vakuutan teille kunniani kautta", sanoi hän, "että tarkoitukseni
on vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se
niin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa
niin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia".
Tumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti
tutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen
loputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui
tuolille.
"Eikö teistäkin", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, "ole melkein
julmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko
pennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme
päässeet naimisiin."
Tumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden,
mutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän
lopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi
pöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa
pisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko
voileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista
portviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on
tavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti
asetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan
parhaana koristuksena.
"Mitä ihmeitä te teette?" kysyi tyttö.
"Velvollisuuteni, Laura hyvä", vastasi nuorukainen.
"Odottakaa toki hetkinen", pyysi neiti. "Älkääkä puhuko minulle noin.
Minä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?"
"Juhla-ateria, miss Hope."
"Ja tuo sitten?" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.
"Hääleivos, rouva Angus", sanoi nuorimies.
Tyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten
välistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän
ääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei
oikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.
"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan", sanoi hän.
"En, niin tyhmä en ole", sanoi poika. "Se johtuu kristillisestä
nöyryydestäni."
Tyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi,
vaikka hymyilikin.
"Mr Angus", sanoi hän hyvin päättäväisesti. "Ennenkuin olette ehtinyt
jatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin
mahdollista, kertoa teille jotain itsestäni."
"Kuuntelen nautinnolla", vastasi Angus vakavasti. "Kun kerran olette
päässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin."
"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa", sanoi Laura. "Ei ole tapahtunut
mitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka
vuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille,
että on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa
minua."
"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun
takaisin", sanoi Angus varmasti.
"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana.
"Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan'
ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."
"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa
oikeastaan on?" sanoi Angus.
"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä
kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut
ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia,
mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt.
Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon
rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella
baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti
puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä.
Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme
nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin
ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän
laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli,
sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään
baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika
ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se
oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen
heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin
kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin
vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja
hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina
rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan.
Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä,
että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka
olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava
muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän
osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan,
niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin
kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli
Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine
kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän
kengurun.
"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku
Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin
pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli
hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei
hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt.
Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä
hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että
tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä
kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James
Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui
ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön
harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä
vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä
jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika
lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.
"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena
tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni
ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun
antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat
kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä
periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut
itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä
myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla
niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani
olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä
sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja
ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme
kerrotaan.
"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä.
Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö
oli hyvin jännittävä."
"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.
"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään.
"Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt
Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että
pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen.
Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska
hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela
velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin
Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli
ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain
minä viime viikolla."
Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin
silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi
kertomustaan.
"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut
sanat: _Smythen hiljaiset palvelijat_. Muuten ette ole pitänyt
silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa
olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki
palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: _Painakaa
nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen
palvelijaa, jotka eivät kuhertele_. Nuo ilmoitukset olette varmasti
nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne
tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle,
johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on
onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen
tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä
elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."
"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.
Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.
"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita.
Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä
lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai
mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni
kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein,
että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen
olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen
äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."
"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi
itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut
asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa
ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne
kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"
"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt",
sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän,
sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin
nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka
se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut
ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että
muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."
"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään
ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.
Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:
"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor
Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin
Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin
selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.
Lienenkö minä sittenkin hullu?"
"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte
itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella
hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi —
hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte
minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta
pöydälle..."
Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni,
hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen.
Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni
olento kiiltävä silinterihattu päässä.
Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt
iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa
menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta
vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat
arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta
terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin
muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla
kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen,
nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja
tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia
rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla.
Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa
omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän
jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.
Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen
vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:
"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"
"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.
"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies
lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada
selko."
Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli
tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus
hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän,
kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä,
kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten
tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista
kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja
paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te
menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."
"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette
ole hullu."
"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole
nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta.
Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt
uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa,
saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei
epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut
jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa
kun ne, jotka olivat puodissa..."
"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka
olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että
pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan
sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin
vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai
viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian
kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä,
mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani,
herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille,
mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä
tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan
päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau
ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt
aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow
Mansionsissa Hampsteadissä."
"Sepä omituista", sanoi pikku mies ja kohotti mustia silmäkulmiaan.
"Minä asun Himalaya Mansionissa aivan vieressä. Haluatteko
tulla kanssani? Minä menen sisälle ja kokoan nuo omituiset
Welkin-asiapaperit, sillä aikaa, kun te haette ystävänne salapoliisin."
"Hyvin mielelläni", sanoi Angus kohteliaasti. "Mitä aikaisemmin
aloitamme, sitä parempi."
Äkillisellä, molemminpuolisella kunnioituksella kumarsivat molemmat
miehet hyvin muodollisesti puotineidille ja hyppäsivät nopeakulkuiseen,
pieneen autoon. Kun Smythe istuutui ohjauspyörän ääreen ja he
kääntyivät kadun kulman ympäri, silmäili Angus huvikseen noita
suunnattomia ilmoituksia "Smythen hiljaisista palvelijoista", joissa
oli kuvattu suuri päätön rautanukke kastrulli kädessä, varustettuna
päällekirjoituksella: "Keittäjätär, joka ei koskaan ole äkäinen".
"Minä käytän niitä omassa asunnossani", sanoi pieni mustaparta
hymyillen. "Osaksi reklaamin vuoksi, osaksi, että ne tosiaankin ovat
mukavia. Suoraan sanoen voin vakuuttaa teille, että minun koneelliset
nukkeni tuovat hiiliä, viinitarjottimen tai aikataulun paljon nopeammin
kuin yksikään minun tuntemani elävä palvelijatar, ja silloin tarvitsee
vain painaa nappia. Näin meidän kesken sanoen täytyy minun myöntää,
että sellaisilla palvelijoilla on pahatkin puolensa."
"Tosiaanko?", sanoi Angus. "Mitä ne sitten eivät osaa tehdä?"
"Niin", sanoi Smythe lyhyesti. "Ne eivät osaa sanoa, kuka jätti tuon
uhkauskirjeen minun huoneeseeni."
Smythen automobiili oli pieni ja nopea niin kuin hän itsekin, tai
niin kuin hänen palvelijansa, sillä hän oli itse rakentanut molemmat.
Vaikka hän elikin reklaamilla, luotti hän sentään tavaroittensa
käyttökelpoisuuteen. Tunnelma jostain pienestä ja lentävästä
kasvoi, kun he iltapäivän vähenevässä, mutta vielä jokseenkin
kirkkaassa valaistuksessa liukuivat valkean tien käänteestä toiseen.
Pian muuttuivat valkeat mutkat jyrkemmiksi ja epäselvemmiksi.
Ajajat kiitivät nimittäin pitkin _nousevaa kierrettä_, niin kuin
nykyaikaisissa uskonnoissa sanotaan. He kulkivat nimittäin ylöspäin
siinä Lontoon osassa, joka on melkein yhtä korkealla kuin Edinburg,
vaikka se ei viehätäkään silmää yhtä paljon. Terassi kohosi terassin
yläpuolelle ja se pilvenpiirtäjä, vuokrattuine kerroksineen, jota
he hakivat, kohosi niitä korkeammalle kuin egyptiläinen pyramiidi
laskevan auringon vaakasuorien säteiden kultaamana. Kun he kiersivät
kulman ja saapuivat puolikuunmuotoiselle torille, jonka nimi on
Himalaya Mansions, vaikutti muutos korkeussuhteissa yhtä äkilliseltä
kuin ikkunan avaus. Tornintapainen kerroskasautuma kohoaa nimittäin
Lontoon yli kuin vihreän liuskakivimeren huuhtomana. Tätä rakennusta
vastapäätä, hiekoitetun aukean toisella puolen, oli pensaita kasvava
aitaus, joka mieluummin muistutti loivaa pensasaitaa tai vallia kuin
puutarhaa, ja hiukan kauempana keinotekoinen puro, jonkunmoinen
kanava, jota saattoi pitää tuohon lehtevään linnoitukseen kuuluvana
juoksuhautana. Kun automobiili kiersi puolikuun, kulki se sen toisen
kärjen kohdalla kastanjakauppiaan matalan kojun ohitse ja kauimpana
toisella puolen näki Angus hämärästi sinipukuisen poliisin hitaasti
astelevan edestakaisin. Muita inhimillisiä olentoja ei tässä korkealla
sijaitsevassa esikaupunki-erämaassa näkynyt, mutta ne vaikuttivat
häneen kuin Lontoon mykkää runoutta edustavilta. Ne olivat hänestä kuin
kertomuksen henkilöitä.
Pikkuinen auto surisi tulista vauhtia oikean talon eteen ja
heitti ulos omistajansa kuin pommin. Smythe kysyi heti komealta,
kiiltäväkaluunaiselta vahtimestarilta ja pieneltä, paitahihasillaan
liikkuvalta ovenvartijalta, oliko joku käynyt hakemassa häntä tai
jättänyt hänelle jotain kutsua. Palvelevat henget vakuuttivat, ettei
ollut tapahtunut mitään, sittenkun hän viimeksi kysyi samaa asiaa,
jonka jälkeen Smythe ja hiukan ällistynyt Angus lensivät raketin
nopeudella hissillä ylöspäin, kunnes saapuivat ylimpään kerrokseen.
"Olkaa hyvä, tulkaa sisään hetkeksi", sanoi Smythe hengästyneenä.
"Haluaisin mielelläni näyttää teille nuo Welkinin kirjeet. Sittenhän
voitte mennä hakemaan ystäväänne."
Hän painoi seinään kätkettyä nappia ja ovi avautui itsestään.
He tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta
merkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia
kuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin
näytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat
vielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa
rapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää
ihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone
hyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten
kantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi
tai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan.
Ne olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti
kiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä
tehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon
mieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa:
valkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja
punaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä,
juuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle.
Punainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:
"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut."
Tuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:
"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä."
"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta", sanoi Angus jörösti. "Tämä
asia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä."
"Siinä teette oikein", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. "Tuokaa
hänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista."
Mutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen
painavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin
lattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo
ja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies
elottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun
ovi sulkeutui.
Kuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen
miehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä —
antamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan
siksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi
lupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti
kulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan
olemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian
yksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa.
Tyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai
hänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän
ostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä
viipyisi paikalla.
Kastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi,
ettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli
tosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle
koko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.
"Lämmitelkää kastanjoillanne", sanoi hän kehoittavalla äänellä. "Syökää
koko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan,
jos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten
ilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään
tuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo."
Ja sitten kulki hän reippaasti eteenpäin luotuaan viime katseen
piiritettyyn torniin.
"Olen ainakin ympäröinyt tuon talon renkaalla", ajatteli hän. "Eiväthän
kaikki nuo neljä saata olla Welkinin rikostovereita?..."
Lucknow Mansions oli niin sanoaksemme alemmalla kumpareella sillä
täyteen rakennetulla kukkulalla, jonka huipulla Himalaya Mansions
oli. Mr Flambeaun puolivirallinen asunto oli ensikerroksessa ja
muodosti kaikin puolin amerikkalaisen koneiston ja hotellin tapaisen
ylellisyyden silmiinpistävän vastakohdan, kun sinne siirryttiin
"Hiljaisen palvelusväen" talosta. Flambeau, joka oli Anguksen ystävä,
otti hänet vastaan pienessä rococokammiossa konttorin takana, jossa
oli suuri paljous miekkoja, hakapyssyjä, itämaisia harvinaisuuksia,
italialaisia viinipulloja, kummallisia patoja, paksuturkkinen
persialainen kissa ja pieni, tomuttunut katolinen pappi, joka ei oikein
tuntunut sopeutuvan ympäristöön.
"Tämä herra on minun ystäväni isä Brown", sanoi Flambeau. "Olen useasti
toivonut, että te tapaisitte toisenne. Kaunis ilma tänään. Ehkä liian
kylmä minunlaiselleni etelämaalaiselle."
"Se tulee kyllä pysymään kauniina", sanoi Angus ja istuutui
violettiviiruiselle itämaiselle ottomaanille.
"Ei", sanoi pappi tyynesti. "On jo alkanut pyryttää."
Ja hänen puhuessaan alkoivatkin ensimäiset lumihiutaleet
kastanjakauppiaan ennustuksen mukaan pudota tummenevalle lasiruudulle.
"Asiaan", sanoi Angus yskäisten. "Olen valitettavasti tullut tänne
erään seikan vuoksi, jolla sitäpaitsi on sangen roskainen luonne.
Asianlaita on nimittäin sellainen, Flambeau, että kiven heiton päässä
talostanne on eräs, joka ehdottomasti tarvitsee apuanne; häntä seuraa
ja uhkaa lakkaamatta näkymätön vihollinen, jota ei kukaan koskaan ole
nähnyt."
Sillä aikaa kun Angus kertoi kaiken Smythestä ja Welkinistä aloittaen
Lauran tarinalla ja jatkaen omallaan, kuvasi yliluonnollisen naurun
kahden aution kadun kulmassa ja teki selkoa omituisista sanoista, jotka
selvästi olivat lausutut tyhjässä huoneessa, alkoi tapaus yhä enemmän
kiinnittää Flambeaun mieltä, mutta pikku pappi istui paikoillaan
yhtä välinpitämättömänä, kuin olisi hän ollut eloton kappale. Kun
Agnus oli kertomuksessaan päässyt tuherrettuun ikkunaan kiinnitettyyn
liimapaperiin, nousi Flambeau ylös ja täytti koko huoneen leveillä
hartioillaan.
"Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan", sanoi hän, "niin pidän minä
parempana, että kerrotte minulle lopun tarinastanne lyhyimmällä tiellä
tuon miesparan asuntoon. Arvelen, ettemme saa menettää hetkeäkään."
"Teen sen mitä suurimmalla mielihyvällä", vastasi Angus. "Vainottu on
tosin hyvässä turvassa, sillä olen pannut neljä miestä vartioimaan
hänen luolansa sisäänkäytävää."
Pian olivat he ulkona kadulla, ja pieni pappi tepsutti toisten jäljessä
kuin tottelevainen koira. Aivan kuin olisi hän tahtonut säilyttää
rauhallisen tunnelman hän sanoi iloisesti:
"On omituista, kuinka nopeasti ja pehmeästi lumi laskee vaippansa maan
päälle."
Heidän kulkiessaan hopealla jauhotettuja, jyrkkiä sivukatuja pitkin
lopetti Angus tarinansa, ja kun he tulivat puoliympyrän muotoiselle
korkeitten talojen edessä olevalle kentälle, sai hän tilaisuuden
suunnata tarkkaavaisuutensa noihin neljään vartioivaan mieheen.
Kastanjakauppias vakuutti pyhästi, sekä saatuaan kultarahan että sitä
ennen, että hän oli pitänyt silmällä porttia, eikä yksikään kulkija
ollut astunut siitä sisään. Poliisin lausunto oli vielä jyrkempi. Hän
selitti, että hänellä oli kokemuksia kaikenlaisista roistoista, sekä
silinteriin että ryysyihin puetuista, hän ei ollut niin tyhmä, että
olisi luullut epäilyttävien lurjusten olevan epäilyttävän näköisiä.
Kun kaikki kolme sitten kokoontuivat kultanauhaisen vahtimestarin
ympärille, joka yhä seisoi porttikäytävässä hymyillen ja hajasäärin,
vaikutti lausunto vielä vakuuttavammalta.
"Minulla on oikeus kysyä keneltä hyvänsä, olkoon hän sitten herttua tai
kadunlakaisija, mitä asiaa hänellä on tähän taloon", sanoi puhelias,
loistavaan virkapukuun vaatetettu jättiläinen. "Ja minä voin vannoa,
ettei minun ole tarvinnut kysellä keltään sen jälkeen, kun tämä herra
läksi."
Vaatimaton isä Brown, joka oli pysytellyt toisten takana ja pää
kumarassa tarkastellut jalkakäytävää, uskalsi tässä tehdä nöyrän
huomautuksen.
"Eikö tosiaan kukaan", sanoi hän, "ole noussut näitä rappuja ylös, sen
jälkeen kun lumisade alkoi? Alkoi pyryttää, silloin kun me kaikki kolme
olimme koossa Flambeaun luona.
"Ei kukaan ole ollut täällä, sir. Luottakaa sanoihini", sanoi
vahtimestari ja pullisti rintaansa.
"Silloin ihmettelen mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi ja tuijotti
lumeen ilmeettömästi kuin kala.
Kaikki muutkin katsahtivat maahan ja Flambeau teki ranskalaisen
liikkeen ottaen vapauden käyttää vahvempaa sanontatapaa. Sillä oli
kieltämätön totuus, että keskellä kultahetaleisen miehen vartioimaa
käytävää, vieläpä jättiläisen hajoitettujen jalkojen välissä, näkyi
harmaita jälkiä valkeassa lumessa.
"Jumala!" huusi Angus vaistomaisesti. "Näkymätön mies!"
Sanaakaan sanomatta kääntyi hän ja syöksyi portaita ylös Flambeau
kintereillään. Mutta isä Brown seisoi paikoillaan alhaalla katsellen
ympärilleen lumen peittämällä kadulla, aivan kuin olisi hän menettänyt
kaiken halun jatkaa tutkimuksia.
Flambeau oli nähtävästi siinä mielentilassa, että olisi murtanut oven
jykevällä olkapäällään, mutta nuori skotlantilainen osoitti suurempaa
ymmärrystä, vaikka pienempää innostusta ja etsiskeli oven pielestä,
kunnes löysi näkymättömän nappulan, ja ovi avautui.
Nyt aukeneva sisuskuva oli kokonaisuudessaan muuttumaton. Halli oli
tullut pimeämmäksi, mutta auringonlasku heitti vielä sinne tänne
punaisen heiastuksen, ja pari päätöntä konetta oli jostain syystä
muuttanut paikkaa, niin etteivät ne enää seisoneet oikein hyvässä
järjestyksessä hämärissä. Takkien vihreä ja punainen väri pisti
nyt esiin tummempana, mutta ihmisen näköisyys suureni ääriviivojen
epäselvyyden takia. Mutta niiden keskellä, juuri siinä, missä valkoinen
paperilappu punaisine kirjaimineen oli ollut, näkyi nyt jotain, mikä
suuresti muistutti pullosta läikähtänyttä punaista mustetta. Mutta se
ei ollut punaista mustetta.
Ranskalaiselle luonteenomaisella johdonmukaisuuteen yhtyneellä
kiihkeydellä huusi Flambeau vain sanan: _Murha!_ ja syöksyi
sisähuoneisiin, joissa hän vähemmässä kuin viidessä minuutissa haki
joka nurkan ja loukon. Mutta jos hän oli luullut löytävänsä ruumiin,
pettyi hän. Isidor Smytheä ei ollut siellä kuolleena eikä elävänäkään.
Mitä tarkimman etsinnän jälkeen tapasivat molemmat miehet toisensa
ulkohallissa kasvot hiessä ja tuijottavin silmin.
"Ystäväni", sanoi Flambeau, joka hämmingissään puhui ranskaa, "murhaaja
ei ainoastaan ole näkymätön, vaan hän tekee uhrinsakin näkymättömäksi".
Angus tarkasteli puolihämärää huonetta, jossa koneellisia nukkeja
vilisi, ja jostain kelttiläisestä sopesta hänen skotlantilaisessa
sielussaan lähti värähdys. Yksi ihmisen kokoisista nukista seisoi aivan
veritäplän vieressä, ehkäpä murhatun kutsumana silmänräpäystä ennen
kuolemaansa. Toinen käyristä koukuista, jotka koneella oli käsinä, oli
hiukan kohollaan, ja äkkiä tuli Anguksen mieleen se kamala ajatus,
että Smythen oli tappanut joku hänen rautaisista lapsistaan. Aine oli
noussut kapinaan ja nämä koneet olivat tappaneet mestarinsa. Mutta jos
asianlaita oli sellainen — mihin olivat ne panneet hänet?
"Ne ovat syöneet hänet", kuiskasi taikausko hänen korvaansa, ja
muutaman hetken vaivasi häntä ajatus, että nuo päättömät, koneelliset
nuket olisivat raadelleet ja syöneet ihmisruumiin.
Voimakkaalla ponnistuksella sai hän kuitenkin älyllisen tasapainonsa
palautetuksi ja hän sanoi Flambeaulle:
"Seikka on sellainen, että mies parka on häipynyt kuin pilvi,
jätettyään vain punaisen viirun lattialle. Tapaus ei ole tästä
maailmasta."
"Nyt on jäljellä vain yksi tehtävä", sanoi Flambeau, "olkoon se sitten
tästä maailmasta tai toisesta. Minun täytyy mennä alas puhuttelemaan
ystävääni."
Kun he laskeutuivat portaita alas, tapasivat he miehen likaämpäreineen
ja tämä todisti, niinkuin kaikki muutkin, ettei ketään
asiaankuulumatonta oltu päästetty sisälle. Samaa toisti jälleen
vahtimestari alikerroksessa, sekä yhä viivyttelevä kastanjakauppias.
Molemmat väittivät lisäksi olleensa täysin valppaita. Mutta kun Angus
katseli ympärilleen saadakseen neljännen vahvistamaan todistuksen, ei
hän nähnyt tätä ja huusi hiukan hermostuneesti:
"Missä on poliisi?"
"Anteeksi", sanoi isä Brown. "Se on minun vikani. Minä lähetin hänet
kauemmas tielle tutkimaan jotain, mitä pidin tutkittavana."
"Jospa hän pian tulisi takaisin", sanoi Angus lyhyesti. "Sillä onneton
tuolla ylhäällä ei ole ainoastaan murhattu, vaan myöskin hävinnyt."
"Mitä se merkitsee?" kysyi pappi.
"Isä Brown", sanoi Flambeau vaiettuaan hetken. "Luulenpa melkein,
että tämä kuuluu teidän alaanne paremmin kuin minun. Ei ystävää
eikä vihollista ole tullut sisään tähän taloon, mutta Smythe on
kadonnut aivan kuin noidat olisivat ryöstäneet hänet. Jos se ei ole
yliluonnollista, niin..."
Puheen katkaisi omituinen näky. Suuri, sinipukuinen poliisi tuli
juosten kulman ympäri. Hän ohjasi kulkunsa suoraan Brownia kohti.
"Olette oikeassa, sir", sanoi hän. "Mr Smythen ruumis on äsken löydetty
tuolta kanavasta."
Angus vei hämmästyneenä käden otsalleen:
"Onko hän juossut alas asunnostaan ja hukuttautunut?" kysyi hän.
"Hän ei ole tullut portaita alas, sen voin vannoa", sanoi poliisi.
"Eikä hän ole hukuttautunutkaan, sillä hän kuoli sydämen yläpuolelle
saamastaan veitsen haavasta."
"Ettekä kuitenkaan nähnyt kenenkään menevän taloon"? sanoi Flambeau
vakavasti.
"Menkäämme hiukan matkaa pitkin tietä", sanoi pappi.
Kun he olivat tulleet talorivin toiseen päähän, virkkoi hän äkkiä:
"Olinpa minä tyhmä. Unhotin kysyä erästä seikkaa poliisilta.
Ihmettelenpä, ovatko he löytäneet vaaleanruskean säkin?"
"Miksi juuri vaaleanruskean säkin?" kysyi Angus ihmeissään.
"Kas, jos säkki olisi muun värinen, täytyisi tapausta tutkia toiselta
kannalta", sanoi isä Brown. "Mutta jos säkki oli vaaleanruskea, on
tutkimus lopussa."
"Sepä oli hauskaa kuulla", sanoi Angus hyvin iroonisesti. "Eihän
tutkimusta, minun nähdäkseni, ole vielä aloitettukaan."
"Kertokaapa meille kaikki", sanoi Flambeau melkein lapsellisen
yksinkertaisesti.
Melkein vaistomaisesti olivat he kiiruhtaneet askeleitaan kulkiessaan
loivaa rinnettä alaspäin puolikuun muotoisen, korkealla sijaitsevan
kentän toiselle puolen. Isä Brown käveli etunenässä, nopeasti mutta
vaieten. Lopuksi sanoi hän äänellä, jossa oli jotain liikutuksen
tapaista:
"Minä pelkään, että te tulette pitämään sitä kovin jokapäiväisenä. Me
otamme aina lähtökohdaksi asioitten abstraktisen puolen, ja tätä asiaa
ei voikaan käsitellä muulta kannalta."
"Ettekö ole huomanneet, että ihmiset eivät koskaan vastaa siihen, mitä
heiltä kysytään? He vastaavat siihen mitä tarkoitetaan, tai mitä he
luulevat tarkoitettavan. Otaksukaapa, että nainen kysyisi toiselta,
joka asuu maalla: Onko teillä nyt ketään? Se, jolta kysytään ei
vastaakaan: On, meillä on hovimestari, kolme palvelijaamme, sisäkkö
j.n.e., vaikka sisäkkö juuri olisi huoneessa ja hovimestari seisoisi
hänen tuolinsa takana. Hän vastaa: Ei, meillä ei ole ketään — ei
nimittäin ketään sellaista, jota hän luulee tarkoitettavan. Mutta
otaksukaamme, että kulkutauteja tutkiva lääkäri kysyisi: Ketä teillä on
talossanne? Silloin luettelee tuo kunnon rouva tarkasti hovimestarit,
sisäköt ja kaikki muut. Sillä lailla käytetään kieltä. Kysymykseen
ei koskaan vastata kirjaimellisesti, vaikka siihen vastattaisiinkin
rehellisesti. Kun nuo neljä perin rehellistä miestä sanoivat, ettei
kukaan ollut mennyt taloon, eivät he tarkoittaneet kirjaimellisesti,
ettei _kukaan_ ollut mennyt sinne. He tarkoittivat, ettei ketään
sellaista, kuin te arvelitte, ollut mennyt sisään. Olipa sentään
henkilö, joka sekä meni taloon, että tuli ulos, mutta häneen he eivät
kiinnittäneet huomiota."
"Näkymätön mieskö?" kysyi Angus ja kohotti punaisia kulmakarvojaan.
"Tavallaan näkymätön mies", sanoi isä Brown.
Parin minuutin kuluttua jatkoi hän samalla vaatimattomalla äänellä,
niin kuin mies, joka etsii ajatuksen lankaa.
"Sellaiseen henkilöön ei tietysti koskaan ilman suoranaista syytä
kiinnitetä huomiota. Sen vuoksi häntä onkin vaikea keksiä. Tulin
kuitenkin ajatelleeksi häntä parin pikkuseikan vuoksi, jotka
esiintyivät mr Anguksen kertomuksessa. Ensiksi oli tuolla Welkinillä
tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä. Sitten kiintyi huomioni pitkän
liimapaperiliuskan jättämiin merkkeihin ikkunassa ja lopuksi sanoi
nuori tyttö pari seikkaa, jotka eivät voineet olla totta. Älkää
suuttuko," sanoi hän huomatessaan, että skotlantilainen sävähti. "Tyttö
oli kyllä omasta mielestään puhuvinaan totta, mutta sitä hän ei tehnyt.
Kadulla ei _voi_ olla aivan yksin sekuntia ennen kuin saa kirjeen.
Kadulla ei voi olla aivan yksin, jos heti aukaisee ja lukee juuri
saadun kirjeen. Jonkun täytyy olla lähellä, jonkun, johon huomio ei
kiinny."
"Miksikä on jonkun täytynyt olla läheisyydessä?" kysyi Angus.
"Siksi että jonkunhan on täytynyt jättää kirje hänelle, koska
kirjekyyhkystä ei toistaiseksi yleisesti käytetä."
"Tahdotteko tosiaan väittää", kysyi Flambeau hyvin tarmokkaasti, "että
Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet lempensä esineelle?"
"Kyllä", vastasi pappi. "Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet
lemmitylleen. Olihan hänen pakko tehdä se."
"En kestä tätä kauempaa", jyrähti Flambeau. "Kuka hän on? Minkä
näköinen hän on? Mitenkä näkymätön mies yleensä pukeutuu?"
"Hän pukeutuu kaikkea muuta kuin huonosti, punaiseen, siniseen ja
kultaan", vastasi pappi reippaasti ja pontevasti. "Tässä kirjavassa,
etten sanoisi loistavassa puvussa meni hän Himalaya Mansionsiin neljän
henkilön nähden. Hän tappoi Smythen kylmäverisesti ja palasi kadulle
kantaen kuollutta..."
"Arvoisa isä", keskeytti Angus ja pysähtyi äkkiä. "Oletteko te vai minä
aivan pähkähullu?"
"Te ette ole lainkaan hullu, ehkä vain hiukan tarkkaamaton joskus.
Ettehän esimerkiksi ole tarkannut tuon näköistä miestä."
Hän astui kolme nopeaa askelta eteenpäin ja laski kätensä tavallisen
kirjeenkantajan olalle. Mies oli huomaamatta mennyt heidän ohitseen
puitten varjossa.
"Kukaan ei, omituista kyllä, kiinnitä huomiotaan kirjeenkantajiimme",
sanoi hän ajatuksissaan. "Ja kuitenkin on heillä intohimonsa, niin kuin
muillakin miehillä, ja he kantavat sitäpaitsi suuria säkkejä, joihin
helposti voi pistää pienen miehen."
Sen sijaan, että olisi tavalliseen tapaan käännähtänyt, mies kyyristyi
ja kaatui aitaa vasten. Hän oli laiha, vaaleapartainen, hyvin
tavallisen näköinen mies, mutta kun hän käänsi hätääntyneet kasvonsa
kolmeen toverukseen, hämmästyivät he hänen silmiensä pirullista ilmettä.
Flambeau palasi miekkojensa, itämaisten mattojensa ja persialaisen
kissansa luo, sillä hänellä oli paljon hommaa. John Turnbull Angus meni
takaisin leipomoon nuoren neitonsa luo, jonka kanssa tuo varomaton
nuori mies sittemmin tuli hyvin onnelliseksi. Mutta isä Brown kulki
monta tuntia edestakaisin tähtien valossa lumisilla kukkuloilla
murhaajan seurassa. Mitä he puhuivat toisilleen, ei kukaan saa koskaan
tietää.