"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa
viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä
viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti
olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa
vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen
oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan
jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana
paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata
pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata
tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café
Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa
Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään
helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna
tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja
harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja
joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä —
olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän
esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian
vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.
"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se
oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos,
rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa
porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa,
jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi
apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä
olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli
sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo
samana iltana."
Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin
katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan
käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä
siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa
oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori
tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille
leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen,
mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli
kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät
olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna,
joka käveli takajaloillaan.
Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja
rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne
kuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli
linna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai
holvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan.
Kun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai
viidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa
laakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista
muodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän
ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi
katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin
kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.
"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."
Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies,
jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä
olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen
väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä
selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina,
ainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan.
Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei
välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin
heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.
"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan tyynesti.
"Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa
hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään
pahaa."
"Kuinka voitte puhua noin?" huudahti tyttö.
"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella", vastasi nuori
mies, "en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää sen yli."
"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä",
sanoi tyttö.
"Useinpa en tiedä sitä itsekään", vastasi mr Crook. "Mutta nyt olen
minä muurin oikealla puolella."
"Ja mikä puoli muurista on oikea?" kysyi nuori tyttö hymyillen.
"Se, missä te olette", vastasi nuori Crook.
Kun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua kohti,
kuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja hieno,
vaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun nopeudella esiin
ja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja läähätti.
"Katsos vain", sanoi punakravattinen nuorukainen. "Siellä tulee
sellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt,
miss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista sorttia."
"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina meille
toisena joulupäivänä."
Lyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi
eräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:
"Hän on hyvin kiltti."
Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn
suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei
ollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty
jokseenkin pahoin eräissä _Sotatorven_ ja _Uuden Ajan_ artikkeleissa.
Mutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton
lastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa.
Suuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta,
pikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he
ukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa
hänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty
tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin,
turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet
luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit
loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain
ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen
näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen
turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.
Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa,
olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams,
turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään
kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin
vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua,
jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai
pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut
lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja
-tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän
seurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta
kirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen,
ja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen
lapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan
mitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin
oli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet
kotiinsa, kun suku oli ollut koolla.
Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja
hänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan
rakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat
niin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa
päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka
yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko
seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold
Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten
perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi
vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo,
joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan
kummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli
jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon
kaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat
puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske
räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä
lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät
sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä
hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön
hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä
kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.
"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer ja
pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani
tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään
'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan
kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes
tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan.
Olisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi
ollut mahdotonta."
"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi
punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat
siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes
kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."
"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette
te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt
onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka
mielellään syleilisi nuohoojaa?"
"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.
"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby
tarkoittaa sosialistia."
"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti
Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka
valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa,
tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa.
Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat
nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."
"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan", lisäsi pappi
hiljaa.
Crook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. "Kukapa
sitten tahtoisi huolehtia noesta" kysyi hän.
"Sellaistakin sattuu", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. "Olen
kuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä
eräänä jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta
ainoastaan noella, ulkonaisesti käytettynä."
"Oi kuinka hauskaa", huudahti Ruby. "Jospa te tahtoisitte huvittaa
meitä samalla lailla!"
Meluisa kanadalainen, mr Blount, osoitti äänekkäästi hyväksymistään,
hämmästynyt rahamies taas paheksumistaan, kun kaksinkertaiselle
ulko-ovelle äkkiä kolkutettiin. Pappi meni avaamaan ja taas aukeni
hämärä puutarha vihreine kasveineen, apinanleipäpuineen ja pensaineen,
komea, sinipunainen auringonlasku taustana. Sellainen taulu,
sellaisissa kehyksissä, näytti niin värikkäältä ja omituiselta,
niin teatterin taustakoristeiden kaltaiselta, että ovella seisova
vähäpätöinen olento hetkeksi unohtui. Hän näytti tomuiselta ja hänen
takkinsa oli kulunut; tulija oli kai tavallinen pikalähetti vain. "Onko
joku herroista mr Blount?" kysyi hän ja ojensi epäröiden kirjettä. Mr
Blount säpsähti ja lakkasi kirkumasta bravootaan. Revittyään kuoren
silminnähtävästi hämmästyneenä, luki hän kirjeen. Hänen kasvonsa
pimenivät hiukan, mutta kirkastuivat taas, ja sitten kääntyi hän
isäntänsä ja lankonsa puoleen.
"Olen pahoillani, että vaivaan sinua, eversti hyvä", virkkoi hän
hilpeästi kanadalaisella kohteliaisuudella. "Mutta haittaako sinua,
jos eräs vanha tuttavani tulee tänä iltana tänne asioissa? Se on
itse Florian, tuo kuuluisa ranskalainen silmänkääntäjä ja koomikko.
Tutustuin häneen monta vuotta sitten tuolla Lännessä — hän on syntyjään
Kanadan ranskalainen — ja nyt näyttää hänellä olevan jotain puhuttavaa
kanssani, vaikka en arvaa mitä se on."
"Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita, hyvä veli", vastasi eversti
huolettomasti. "Ja hänhän on oikea aarre."
"Niin, kyllä hän mielellään naamansa nokeaa, jos sitä tarkoitat",
vastasi Blount nauraen. "Minä en epäile, etteikö hän osaisi kääntää
meidän kaikkien silmiä. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, en ole niin
hieno luonnostani. Minä pidän noista vanhoista pantomiimeistä, joissa
päähenkilö istuutuu sylinterihattunsa päälle."
"Kunhan hän ei vain istu minun hattuuni", sanoi sir Leopold arvokkaasti.
"Älkäämme väitelkö sellaisista", sanoi Crook. "Onhan tyhmempiäkin
kujeita kuin silinterin päälle istuminen."
Vastenmielisyys punakravattista nuorta miestä kohtaan, kaiketi
aiheutunut hänen mielipiteistään ja hänen tuttavallisuudestaan sievän
kummityttären kanssa, sai Fischerin sanomaan pilkallisimmalla ja
käskevimmällä äänellään:
"Te kai ainakin tiedätte, mikä on tyhmempää kuin silinterin ruttuun
istuminen. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle se."
"No, esimerkiksi panna silinteri istumaan korkeimmalle oksalle",
vastasi sosialisti.
"No niin, no niin", huusi kanadalainen farmari hyväntahtoisella
äänekkäisyydellään. "Älkäämme pilatko hauskaa iltaa. Keksikäämme
jotain huvittaaksemme seuruetta. Älkäämme noetko naamojamme, älkäämme
myöskään istuko hattuja ruttuun, vaan keksikäämme jotain muuta yhtä
hauskaa. Miksi emme esimerkiksi esittäisi oikeaa, vanhaa englantilaista
pantomiimia, jossa esiintyisi Pierrot, Colombine ja niin edespäin.
Palasin vasta viime vuonna vanhaan kotimaahani ja tuo kaikki oli sillä
aikaa joutunut pois muodista. Nyt huvitellaan vain joutavanpäiväisillä
keijukaisnäytelmillä. Minä tahdoin nähdä kuumennetun hiilihangon
ja poliisin, josta tehtiin kananruokaa, ja niin tarjottiin minulle
kuutamossa järkeileviä prinsessoja, sinisiä lintuja ja muuta sellaista.
Minä pidän enemmän Ritari Siniparrasta ja hän on minusta hauskin
muuttuessaan Pantaloneksi."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poliisista tehdään
kananruokaa", sanoi John Crook. "Se määritelmä sosialismista on parempi
kuin äskeinen. Mutta näyttämölle-asetus tulisi kai liian vaikeaksi."
"Vielä mitä!", sanoi Blount hyvin innoissaan. "Narripeli on kahdesta
syystä helpoin panna toimeen. Ensiksi voi ladella omasta päästään miten
paljon haluttaa ja toiseksi ei tarvita mitään suuremmoisia laitoksia,
vain pöytiä, pesutelineitä vaatekoreja y.m. sellaista."
"Se on totta", sanoi Crook innokkaasti päätään nyökyttäen ja
kävellen ympäri permantoa. "Mutta pelkään, etten voi saada tuota
poliisinvirkapukua. En ole viimeaikoina tappanut yhtään poliisia."
Blount rypisti tuumaillen otsaansa, mutta sitten löi hän kämmenellä
sääreensä.
"Sen voin minä hankkia", huusi hän. "Minulla on Florianin osoite ja hän
tuntee jok'ikisen pukukaupan Lontoossa. Minä soitan hänelle ja pyydän
häntä tuomaan mukanaan poliisin puvun."
Hän kiiruhti telefoniin.
"Oi, kuinka ihastuttavan hauskaa, kummisetä!" huusi Ruby melkein
hyppien ilosta. "Minä rupean Colombineksi ja sinä Pantaloneksi."
Miljoonamies pysyi hyvin jäykkänä ja juhlallisena.
"Minä luulen, pikku ystäväni", sanoi hän, "että saat hankkia jonkun
muun Pantalonen osaan."
"Minä näyttelen mielelläni Pantalonea", sanoi eversti Adams, joka otti
sikarin suustaan ja puhui ensimäistä ja viimeistä kertaa.
"Sinä ansaitsisit muistopatsaan", huudahti kanadalainen, kun hän perin
onnellisena palasi telefonista. "Nyt on kaikki selvää. Mr Crook rupeaa
ilveilijäksi, hän on sanomalehtimies ja tuntee kaikki vanhat vitsit.
Minä rupean Harlekiniksi, joka tarvitsee vain pitkät koivet, joilla
harpata. Ystäväni Florian sanoi, että hän ottaisi mukaansa poliisin
puvun ja vaihtaisi pukua matkalla. Voimmehan näytellä täällä hallissa,
katselijat istuvat tuolla rapuilla, leveillä astuimilla, monessa
rivissä toistensa yläpuolella. Nuo ovet muodostavat taustan, avoimina
tai suljettuina. Jos ne ovat suljettuina, näette englantilaisen
sisäkuvan, avoimina: kuun valaiseman puutarhan. Kaikki käy kuin
taikavoimalla."
Hän otti liitupalasen, joka hänellä sattumalta oli taskussaan, ja
piirsi viivan keskelle lattiaa, sisäänkäytävän ja portaitten väliin,
merkiten siten rampin paikan.
Mitenkä sellainen sekamelska paljasta pötyä valmistui niin äkkiä,
jää arvoitukseksi. Mutta he kävivät asiaan tuolla rajuudella ja
innolla, mikä herää henkiin, kun nuorisoa on koolla. Ja sinä iltana
oli talossa nuoruutta, vaikkeivät ehkä kaikki täysin käsittäneet tuota
sydän- ja kasvoparia, joista se säteili. Niin kuin aina tapahtuu,
kiihoitti käytettävänä olevan ainehiston yksinkertaisuus keksimiskykyä.
Colombine oli viehättävän näköinen viuhkahameessaan, joka ihmeesti
muistutti salin suurta lampunvarjostinta. Klowni ja Pantalone
valkaisivat kasvonsa jauholla, jota he olivat saaneet kyökkipiialta,
ja maalasivat naamansa punaisiksi iho värillä, jota he olivat saaneet
joltain muulta palvelevalta hengeltä, joka, niin kuin kaikki muutkin
kristillismieliset hyväntekijät, pysyi tuntemattomana.
Sikarilaatikoista otetulla hopeapaperilla koristeltu Harlekin saatiin
vain vaivoin erkanemaan vanhoista, venetsialaisista kynttiläjaloista,
joiden välkkyvillä kristalleilla hän aikoi somistaa itseään. Hän
olisi varmasti irroittanut ne, jollei Ruby olisi hakenut vanhoja,
vääriä jalokiviä, joita hän itse oli pitänyt naamiaisissa esittäessään
Timanttikuningatarta. Hänen enonsa, James Blount, oli tullut niin
vallattomaksi, että oli vaikea saada häntä kuuntelemaan totista
puhetta. Hän oli kuin koulupoika. Hän pisti äkkiä pahvisen aasinpään
isä Brownin päähän, joka kantoi sitä kärsivällisesti ja keksipä vielä
tavan liikuttaa korviaankin. Blount meni niin pitkälle, että hän koetti
kiinnittää aasinhännän sir Leopold Fischerin takinhelmaan, mutta tämän
synkät ilmeet estivät kujeen täytäntöönpanon.
"Eno on aivan hassu", huusi Ruby Crookille, jonka olkapäitten ympäri
hän oli ripustanut koristeen nauhaan pujotelluista makkaroista. "Miksi
hän on noin vallaton?"
"Hän on Harlekin ja te olette Colombine", sanoi Crook. "Minä olen vain
klowni, joka esittää vanhoja, tavallisia ilveitä."
"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin", sanoi tyttö ja juoksi pois
pantuaan makkarat heilumaan.
Isä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken,
mitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin
muovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän
katselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin
lapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli
vähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat.
Sir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä
turkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku
papilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut
kuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin
sekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli
taipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia
näyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä
pää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa,
tyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu
nuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä
kasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli
sitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa —
kuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri.
Näytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan
pianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä
mahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.
Tämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä
silmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis,
kuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin
nähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna.
Klovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa "Penzancen merirosvoista",
mutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon
joka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin
käytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen
aika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: "Sä mist' oot
saanut hatun tuon?" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä,
ja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun
pianisti rämpytti: "Ja sitten saimme toisen viel’." Harlekin hyökkäsi
nyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä
myrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras
näyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä
tänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen
voisi näyttää niin elottomalta.
Suuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja
käänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta,
pianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin
vaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: "Mä
herään, nousen unestain"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: "Eespäin
ja reppu selkähän"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että
tämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel,
jonka sanat kuuluivat olleen: "Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä
hukkasin sen."
Jokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä
Brownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään
ojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista
taskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi
etsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui
todenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi
hän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti,
kiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.
Pappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista,
mutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa
ympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä
taidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan
puutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla
ja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin
korea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta,
hopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet
tanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että
joku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan
everstin työhuoneeseen.
Hän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei
hullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä
istui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu
nuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme,
että se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer
seisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi
tapahtunut.
"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown", sanoi Adams. "Totuus on se,
että nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen
ystäväni takataskusta. Ja koska te..."
"Koska minä", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, "istuin aivan hänen
takanaan..."
"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan", sanoi eversti Adams luoden
Fischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta
oli ollut puhe. "Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota
gentlemannilta voi odottaa."
"Ja joka on siinä, että käännetään taskut nurin", sano isä Brown
ja teki sen heti, jolloin seitsemän shillinkiä ja kuusi penniä,
paluupiletti, pieni, hopeinen ristiinnaulitun kuva, pieni rukouskirja
ja suklaapalanen tulivat näkyviin.
Eversti katseli häntä kauan ja sanoi:
"Tiedättekö mitä? Minä tahtoisin mieluummin nähdä mitä teidän päässänne
on kuin mitä teidän taskunne sisältävät. Minun tyttäreni kuuluu teidän
joukkoonne, tiedänhän sen, ja viimeaikoina..." Hän keskeytti.
"Vai niin", sanoi vanha Fischer. "Viime aikoina on hän avannut isänsä
talon ovet tuolle sosialisti-hirtehiselle, joka aivan avoimesti sanoo
voivansa varastaa rikkaalta mieheltä mitä hyvänsä. Sellainen on
asianlaita. Tässä on tuo rikas mies, — joka ei ole rikastunut tulemalla
tänne."
"Jos haluatte nähdä, mitä minun päässäni on, niin ottakaa se ja
katsokaa", sanoi isä Brown hiukan väsyneellä äänellä. "Voitte
sanoa jälkeenpäin, minkä arvoinen se voi olla. Se minkä minä itse
ensimäiseksi löydän tästä ajatuskotelosta on, että miehet, jotka
puhuvat sosialismista, eivät varasta timantteja. On uskottavampaa, että
varkaat varjelevat itseään siltä ajatussuunnalta."
Toiset olivat melkein valmiit myöntämään, että hän oli oikeassa, ja
pappi jatkoi:
"Katsokaas, me tunnemme näitä ihmisiä jossain määrin. Tuon sosialistin
olisi yhtä vaikea varastaa timantti kuin Egyptin pyramiidit. Meidän
täytyy heti ottaa tarkempi selko ainoasta henkilöstä, jota _emme_
tunne; tarkoitan tuota Floriania, joka näytteli poliisia. Ihmettelenpä
missä hän nyt on."
Pantalone nousi nopeasti ja meni ulos huoneesta. Syntyi hiljaisuus,
jonka aikana miljoonamies tuijotti pappiin ja pappi rukouskirjaansa.
Kun Pantalone tuli takaisin, sanoi hän jyrkästi korostaen ja hyvin
vakavasti:
"Poliisi makaa yhä näyttämöllä. Esirippu on kuudesti noussut, mutta hän
makaa yhä siellä."
Isä Brown pudotti rukouskirjansa ja tuijotti sen näköisenä, kuin ei
olisi ymmärtänyt mitään. Mutta harmaissa silmissä alkoi hiljalleen
valeta ja hän esitti jokseenkin merkillisen kysymyksen:
"Anteeksi, eversti! Mutta koska vaimonne kuoli?"
"Minun vaimoni!" toisti hämmästynyt upseeri. "Hän kuoli vuosi ja kaksi
kuukautta sitten. Hänen veljensä tuli Englantiin tapaamaan häntä
viikkoa liian myöhään."
Pikku pappi hypähti kuin kaniini, johon laukaus on sattunut.
"Seuratkaa minua!" huusi hän tavattoman kiivaasti "Seuratkaa minua!
Meidän täytyy mennä katsomaan tuota poliisia."
He syöksyivät teatteriin, jossa esirippu nyt oli lopullisesti
laskeutunut, sysäsivät kursailematta syrjään Colombinen ja klovnin,
jotka tyytyväisinä kuiskailivat toisilleen, ja sitten kumartui isä
Brown lattialla makaavan koomikkopoliisin puoleen.
"Kloroformia", sanoi hän ylös noustuaan "Tulin ajatelleeksi sitä."
Kaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi
eversti hitaasti:
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee."
Isä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli
yhä nauruhalua vastaan sanoessaan:
"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy
lähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti
poliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan
yksinkertaisesti." — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin
aikeissa lahtea menemään.
"Mikä hän oli?" kysyi Fischer.
"Oikea poliisikonstaapeli", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.
Kauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa
laakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat
etelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien
laakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin
kristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta
puiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka
teki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi
kiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun.
Oikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden
piirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä
lyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä
siitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja
huutanut hänelle:
"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta
lentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava."
Kiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana
pakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.
"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli
mainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin
lipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei
tilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta
todistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana
päivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää
voi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien
varastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella
muulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta
siinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin."
Hopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin
hypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti
alhaalla puun juurella seisovaan mieheen.
"Niin, katsokaas", sanoi tämä. "Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän,
että te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä
hyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa
hiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä
jo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan
jälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen
varotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo
mielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien
joukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä,
sopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli
lähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan
mutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin,
joutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä,
jossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet,
sillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan
kaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule
tekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo
timantit."
Vihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään.
Mutta ääni jatkoi:
"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että
lopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa
ja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa.
Hyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää
luulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä
tiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi,
oikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta,
jotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia
varkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta,
mutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa.
Maurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien
suojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja
ilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry
Burke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt
kiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä
sisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa
osaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä.
Kapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli
hullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun
tavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet
hänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta
ja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte
kadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja
harmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin
sydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet
puiden latvoista."
Tuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla
pidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:
"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan
tehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te
kohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään
moni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja
joka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen
kuolemaanne, varmasti tekemään."
Kolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui
niitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt
pois puun vihreästä häkistä.
Kallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista
kyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan,
ja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille,
että vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin
vapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia
henkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään
tietämättömiksi maailmasta.