Jos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun "Kaksitoista totista
kalastajaa" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel
Vernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä,
huomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa
ole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että
uskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä
siihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei
häntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta
jälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi
kertomisen vaivan.
Jos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa —
jos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin,
nimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän
pitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin
kokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä
hän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain
kuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän
rohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että
hän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin
vähän luultavaa, että nousisitte kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen
asemaan tavataksenne nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tai
laskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten
joukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa
kuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.
Hotel Vernon, jossa nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" söivät
jokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka,
jonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä,
jonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein
mielipuolisuutta. Hotelli oli "exklusiivisen" liikeyrityksen
mielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen
ei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön
piirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että
he tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat
keinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja
väsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä
niiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli,
jonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti
kuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä
olisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin
auki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel
Vernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa
Belgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava.
Eräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina
suojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä,
se nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä
yhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa
terassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja
josta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen puutarhojen
yli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä
voitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä
seikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin
silloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi
melkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti
pani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden
korkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten
laitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan
keskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen
palvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On
melkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän
hotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja
notkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä
oli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.
"Kahdentoista totisen kalastajan klubi" ei olisi voinut syödä
päivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se
pysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut
olonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan
aikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun "kalastajat" viettivät
jokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä
kaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti
käyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella
taideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa
suuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli
suurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia
menoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä
mitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli.
Ei tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi "Kahdestatoista
kalastajasta"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut
puhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen
puheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.
Jos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta
hotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja
hänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen
henkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle
kultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen,
vieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha
häiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin
asumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä
tämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä
Brownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli
saanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä
oli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan
lähinnä asuvan katolisen papin. Emme välitä siitä, mitä tarjoilija
ripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi
piti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen
hänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan
vääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä
Brown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa
Buckingham-palatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita.
Mr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies
ja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden
matkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin
harvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin
tahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja
huoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä
sinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista
tarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan
hotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden
veljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä.
Sitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja
hänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa
matkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin
elämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos
se vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota
ette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla,
vaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen
ja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin
ja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla
on jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä
odotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen
olisi sijainnut hotellin baari.
Tässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei
kukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja
konttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen
päällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin
ja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa
uloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa
asioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai
kieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti
pappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi
häväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden
osoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti,
oli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule
tunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista
olivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.
Sillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa
harhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä.
Pimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä,
syrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä
hämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä
aikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää
osaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun
tahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien
kolinan säestyksen mukaan. Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän
myös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on
helposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään
kattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun
sekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan.
Sitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei
ainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.
Askeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli,
olivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta
jos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita
askeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat
vieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita
oli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin.
Ei missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain
tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat
niin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai
epätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän
reunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.
Ensin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni
mies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä kohdassa
pysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi
käynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta,
vaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun
viimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea
sipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat
koko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville
— muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina
pysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli
niin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo
näennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista
sen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän
oli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden
piti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin
ja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata
tuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti
käytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän
hyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta
ilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista
ei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät
pimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.
Mutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan
enemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa
näyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja
vertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan
uskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä
voimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet
merkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet
hotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet tallaavat eteenpäin nopeassa
tahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla
ketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei
kuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus
ympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun
he ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan
tai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat
askeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät
synnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä
aiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille
tämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies,
luultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä
elatuksekseen.
Juuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi
askeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella
hänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin
paljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein
siltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä
ei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin
muu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen
kangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli
varmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin.
Äkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen
huoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta
puolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän
koetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli
hän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti
kalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia
yrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.
Kuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai
ei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven
ja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli
ainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
ja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja
sitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi
lopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen
hyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi
kirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin
kaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt
alkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän
kuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas
omituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies _kävellyt_, hyvin kevyesti ja
nopeasti kylläkin, mutta hän oli _kävellyt_. Nyt _juoksi_ hän. Saattoi
kuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin
käytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina.
Oli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen,
mutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan
tuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se
jälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.
Isä Brown heitti paperit pois, ja koska hän tiesi, että konttorin
ovi oli lukittu, meni hän suoraan vaatekomeroon toisella puolen.
Vahtimestari oli juuri poistunut, kaiketi siksi, että ainoat vieraat
istuivat pöydässä ja hänen toimensa oli siis turha. Sittenkun isä
Brown oli kompuroinut päällystakkien välitse, huomasi hän, että
jonkinlainen puoliovi tai pöytä yhdisti melkein pimeän vaatekomeron
voimakkaasti valaistuun käytävään. Tuollaisen korokkeen yli olemme kai
jokainen ojentaneet sateenvarjomme ja ottaneet vastamerkin. Kaaressa
pöydän yläpuolella paloi liekki, heikosti valaisten isä Brownin,
jonka mustat ääriviivat piirtyivät hänen takanaan laskevan auringon
harmaankeltaisessa valossa kiiltävää ikkunaa vasten. Mutta sama liekki
valoi melkein näyttämöllisen valonsa mieheen, joka seisoi käytävässä
vaatekomeron ulkopuolella.
Hän oli elegantin näköinen hyvin yksinkertaisessa seurustelupuvussaan.
Vaikka hän olikin pitkäkasvuinen, ei hän kuitenkaan näyttänyt vaativan
paljon tilaa. Tuntui siltä, että hän olisi voinut häipyä pois kuin
varjo siinäkin, missä moni lyhytkasvuisempi olisi täyttänyt paikkansa
tai ollut tiellä. Hänen nyt lampun valaisemat kasvonsa olivat tummat
ja eloisat, ja kaikesta näkyi, että hän oli ulkomaalainen. Hänellä
oli kaunis vartalo ja hänen käytöstapansa oli hyväntahtoista ja
itsetietoista. Joku arvostelija olisi ehkä huomauttanut, ettei musta
takki oikein vastannut hänen vartaloaan ja käytöstapaansa, vieläpä,
että se siellä täällä muodosti poimuja, eikä istunut oikein hyvin.
Heti nähdessään Brownin tummat ääriviivat auringonlaskua vasten heitti
hän pöydälle numerolla varustetun pahvilapun ja lausui ystävällisen
käskevällä äänellä:
"Olkaa hyvä ja antakaa hattuni ja palttooni; minun täytyy heti lähteä
täältä."
Sanaakaan sanomatta otti isä Brown lapun ja meni tottelevaisesti
hakemaan päällystakkia. Hän ei toimittanut palvelijan tehtäviä
ensimäistä kertaa. Hän tuli takaisin löydettyään takin ja heitti sen
pöydälle. Vieras, joka sillä aikaa oli haeskellut taskuistaan, sanoi
hymyillen:
"Minulla ei ole hopeaa mukanani. Pitäkää tuo." Hän heitti pöydälle
puoli puntaa ja tarttui takkiinsa.
Isä Brownin olemus näytti yhä mustalta ja liikkumattomalta, mutta
tällä hetkellä meni kai hänen päänsä pyörälle. Omituista kyllä, oli
hänellä päästään enimmän hyötyä silloin, kun se meni pyörälle. Silloin
kertoi hän kaksi kahdella ja sai tuloksi neljä miljoonaa. Katolinen
kirkko, joka ankarasti puolustaa tervettä järkeä, ei aina hyväksynyt
tällaista laskutapaa. Joskus ei hän itsekään sitä hyväksynyt. Mutta se
oli todellista haltioitumista, joka oli tärkeä ratkaisevina hetkinä,
silloin, kun se, jonka pää menee pyörälle, suoriutuu leikistä pää
tallella.
"Minä luulen, sir", sanoi hän kohteliaasti, "että teillä kyllä on
hopeaa taskussanne."
Pitkä herra tuijotti häneen:
"Mitä hiiden syytä teillä on valittaa, annanko teille hopeaa vai
kultaa?" huudahti hän.
"Hopealla saattaa joskus olla suurempi arvo kuin kullalla", sanoi pappi
lempeästi. "Etenkin jos sitä on suuri määrä."
Vieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman
katseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen
katseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään
takana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja
silloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä
pöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut,
ja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä
kauluksesta.
"Seisokaa hiljaa", kuiskasi hän sähisten. "En tahdo uhata teitä,
mutta..."
"Minä tahdon sensijaan uhata teitä", sanoi isä Brown äänellä, joka
muistutti ukkosen jyrinää. "Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka
ei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu."
"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija", sanoi herra.
"Minä olen pappi, herra Flambeau", sanoi isä Brown, "ja olen valmis
kuuntelemaan rippiänne."
Toinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin
ja vaipui tuolille.
* * * * *
"Kahdentoista kalastajan" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä
ruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää
ruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä.
Se oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit
käyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä.
Klubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti
olla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin
vakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia,
niinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös,
että sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt
välisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu
oli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa
pöytäpuhetta; se vallitsee siellä _salaisena_ tapana, vaikka todellinen
englantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan
sitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään
jonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista
raha-asiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan
hänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien
runojensa tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota
liberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja
häntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan
suuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu
hyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli
ystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstone-kaulusta.
Hän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän
seuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään,
ei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen
rikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä
hyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi
halunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin
herttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus
edessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu,
kasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän
miellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa
oli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen,
lausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei
keksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin
pidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa
vertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen
ja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut
poliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus
seuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen
vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen,
yksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen
pyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin
vanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä,
jota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta,
varakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen
hän todella olikin.
Kuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle,
ja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis
laittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet
pöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut
ketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä
olivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä
tänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien
riviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo
kaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain
tuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät
seisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät
joukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli
klubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi
kuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi
katosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti.
Ainoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan
paikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden
vallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever,
kadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa
melkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää
myöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia,
kalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin —
aivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan,
joka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka
näytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja
muotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko
hyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon,
jonka Luoja oli niille antanut. Nuo "Kaksitoista totista kalastajaa"
tarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja kalahaarukkoihinsa ja
ryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista
olisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja
ehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden
vallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli
lähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:
"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."
"Ei missään muualla", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen
puhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. "Ei missään
muualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa..."
Tässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta
se seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui
pian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.
"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua.
Mutta kaukana siitä, sir", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana
kuin ankara tuomari. "Kaukana siitä."
"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on", sanoi eräs eversti Pound,
joka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.
"Enpä mene sanomaan niin varmasti", sanoi Chesterin herttua, joka
oli optimisti. "Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan
voittamaton..."
Tarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän
pysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset
ja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja
heidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he
säpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta.
He tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma
näyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.
Tarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa
kaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme —
kokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta
nykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka
nykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen
ylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla
ja lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella
suoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä
tekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät voineet
kärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai ystävä.
Se, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain ikävää
ja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa tahtoneet
olla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää hyväntahtoisilta. He
tahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä, pian olisi lopussa.
Se olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut jonkun hetken aivan
kuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi hän ja syöksyi ulos.
Kun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli hänen
seurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella vilkkaudella
kuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui ensimäinen
vahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen kanssa. Kun
vihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan synoodiin, arveli
mr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan sopivaksi hiljaisuuden
rikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran asemesta käytti hän kovaa
rykäisyä ja sanoi:
"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu
kansallisuus maailmassa voisi..."
Viides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:
"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella teitä?"
Ällistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt
katseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman
hätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen
kasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli
niillä terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.
"Suokaa anteeksi, mr Audley", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt
hengenahdistusta. "Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän
kalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden
mukana?"
"Niin minun tietääkseni", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.
"Näitte kai hänet?" läähätti hätääntynyt isäntä. "Näitte kai
tarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?"
"Minäkö tuntisin tarjoilijan?" kysyi mr Audley harmistuneena. "Varmasti
en!"
Mr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.
"Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli.
Minä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi,
että ne jo olivat korjatut."
Mr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota
valtakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan
sanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo sähkövirta
oli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi istuimeltaan,
vaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin silmäkulmaansa ja
alkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin olisi puoleksi
unohtanut puhumisen taidon.
"Luuletteko", sanoi hän, "että joku on varastanut kalahopeamme?"
Isäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja
silmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.
"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?" kysyi eversti matalalla, karkealla
äänellään.
"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt", huudahti nuori herttua ja työnsi
innokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. "Minä lasken heidät aina kun
minä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä seistessään
rivissä pitkin seinää."
"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti"... alotti mr Audley raskaasti
ja epäröiden.
"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin", huusi herttua
innokkaasti. "Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista
tarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei
enempää eikä vähempää."
Isäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.
"Te sanotte, sanotte", änkytti hän, "että te laskitte minun
tarjoilijani viideksitoista?"
"Niinkuin tavallisesti", vakuutti herttua. "No, mitä siitä?"
"Ei mitään", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. "Mutta se on
varmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa kuolleena
huoneessaan."
Järkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista — sillä
sanalla "kuolema" on yliluonnollinen voima — että jokainen näistä
tyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen
pieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli
herttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:
"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Hänen luonaan on ollut pappi", sanoi juutalainen osoittaen vähäistä
liikutusta.
Kuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa tuntoon.
Muutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella tulleet
siihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen
tarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget
ja kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset.
Mutta hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä
voimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin
askelin ovea kohti.
"Jos täällä oli viidestoista mies", sanoi hän, "niin oli se, hyvät
ystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja
sulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin neljäkolmatta
helmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi."
Mr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into
gentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla
syöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.
Samassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli
löytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta
hopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.
Päivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat
käytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat
isäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku
mennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pari
muuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden huoneeseen,
koska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut sitä tietä.
He kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja huomasivat
pienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka seisoi
varjossa.
"Halloo!" huusi herttua. "Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä ohi?"
Lyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:
"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät."
He pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni
peremmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä kiiltävää
hopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle. Hopea näyttäytyi
tusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.
"Te — te", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa
täydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja
huomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin
puvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli
rikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.
"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai
kuinka?" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.
"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?" sopersi mr Audley
säikähtynein silmin.
"Siinä tapauksessa", sanoi pappi, "jätän minä ne ainakin takaisin."
"Mutta sitä te ette ole tehnyt", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen
rikottuun ikkunaan.
"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä", sanoi pieni mies hieno iva
äänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle jakkaralle.
"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt", sanoi eversti.
"Hänen oikeaa nimeään en tunne", sanoi pappi hiljaisesti. "Mutta tiedän
jokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan. Sain
edellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa minut, ja
hänen siveyskäsitteistään, kun hän katui."
"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!" huudahti nuori Chester kimeästi
nauraen.
Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:
"Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja seikkailija
voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät
kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille?
Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka
te epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa
tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette
nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki
hopeakalanne. Mutta _Hän_ on tehnyt minusta ihmisten kalastajan."
"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.
Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.
"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja
näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea,
vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata
hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."
Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen
löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan
kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin
paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja
pureskellen mustia viiksiään.
Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela
veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."
"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä, ketä
tarkoitatte vielä sukkelammalla."
"Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei
ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen.
Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan
pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte
miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko
seurassamme."
Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä
vastaan.
"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä,
kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään
syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja,
jotka itse keksin."
Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti
Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt
pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän
jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.
"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen
huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä
harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo.
Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä
olisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä
varpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia
askeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä.
Mutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat
askellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten
raskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi,
sitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti
noita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista
kuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies,
joka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan
luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta
en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan
matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli
ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin
kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli
selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan
kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana
liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että
rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä
sen."
Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat
silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.
"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä", jatkoi
hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita
taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista.
Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma
kulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen,
vaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. _Hamletissa_
esimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset,
Osricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys
vain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen,
murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."
"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan,
"täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän."
"Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko
tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin
_Hamletissa_, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse.
Sitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei
olisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat
pöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu
rikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan,
joka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa
kätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri,
hyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon
tuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että
herrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli
näyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."
"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan.
"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."
"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön
lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki
ainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin
tässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään
loukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän
liikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä
hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla.
Älkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet
kuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa
olitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun
hän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla
nopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin.
Hän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa
kyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois
kirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa
viimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui
aivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän
tuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet
isäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari,
tultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla
kuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien
herrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi
kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin
ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja
kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan
vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää
huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut
epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa
uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä
huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän
sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja
sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen
huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän
tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta
hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.
"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet
riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen
paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä
yhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu
meni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin
kun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi
vain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois,
muuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti
hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta
paisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin
hänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän
taas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia.
Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä
elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin
vaatevartijan tointa."
"Mitä te teitte hänelle?" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. "Mitä
hän teille sanoi?"
"Suokaa anteeksi", vastasi järkkymätön pappi, "mutta tähän loppuu
kertomus".
"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli", mutisi Pound.
"Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta teistä en ole
onnistunut saamaan selkoa."
"Nyt täytyy minun lähteä", sanoi isä Brown.
He kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat Chesterin
herttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli reippain askelin
heitä vastaan.
"Kuulkaapa, Pound", huusi hän hengästyneenä. "Olen etsinyt teitä
kaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo
pitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas, ikuistaaksemme
tapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka hankitte hopeat
takaisin, voinette kai esittää jotain?"
"Miksi ei?" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti,
puoleksi hyväksyen. "Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme vihreitä
pukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa tapahtua,
kun on aivan tarjoilijan näköinen."
"Mitä hittoja", sanoi nuorukainen. "Gentlemanni ei ole koskaan
tarjoilijan näköinen."
"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä", sanoi
eversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. "Teidän ystävänne,
arvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä gentlemannia."
Isä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka, sillä
ilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa säiliöstä.
"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia,
mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla
tarjoilijana."
Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat
ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein
askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn
raitiovaunua.