Aristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja
muutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan,
hänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat
kasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään.
Ivan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui
aseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja
yhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien
ympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan
Seinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä
juuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta
pääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen
vartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta
vei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut
ulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka
harjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista
istua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa
pahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.
Niinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että
hän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin,
puhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja
muita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat
hänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla
tarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia
ahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan.
Kun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi
koko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti
käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja
puhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten
vapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että
heidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.
Kun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine
rusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan
harmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa,
jonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun
hän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille
paikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan.
Teräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien
välistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta
niin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että
tällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen
aavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän
erkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli
ollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa
jo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen
seuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin
lähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen,
Sukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn,
hoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine,
ylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret
Grahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella
ja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren,
mustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka
myöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori
Simonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen,
terävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine
etsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska
ne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä
Brownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut
Englannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin
ketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli
kumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan
erikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän
kättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän
oli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu,
mustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva
ja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului
voittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi
tulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana
tutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän
oli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen
piittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä
missä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa.
Kun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady
Galloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.
Mitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät
yhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän
hienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen
silmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin
erästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut
laajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän
odotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän
suuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat
antaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin
siunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan
ei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni
vai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis
mättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun
astiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut.
Muitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista
Shakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän
kärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta
piti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän "edistyskelpoisena".
Hän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia
"edistyskelpoisena", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan
väärin.
Julius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin
päivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä
voivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen
sisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman
vaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan
seurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai
sormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti
taapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset,
käskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset
piirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi.
Mutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa
amerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin,
ja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway
ruokasaliin.
Oli eräs kohta, johon nähden Gallowayt unohtivat tavallisen
suopeutensa ja taipuvaisuutensa. Jos lady Margaret vain ei sallisi
tuon seikkailijan O'Brienin saattaa häntä pöytään, oli hänen isänsä
tyytyväinen. Hän ei sitä tehnytkään, hän oli mennyt ruokasaliin
tohtori Simonin seurassa. Mutta kuinka olikaan, niin näytti vanha
herra Galloway levottomalta, melkein epäkohteliaalta. Hän käyttäytyi
päivällisen aikana jokseenkin diplomaattisesti, mutta sitten kun herrat
olivat alkaneet tupakoida ja kolme nuoremmista, tohtori Simon, pappi
Brown ja tuo "vaarallinen" O'Brien, oli kadonnut, kaiketi mennäkseen
naisten luo tai tupakoimaan kasvihuoneeseen, tuli englantilainen
diplomaatti tosiaankin epädiplomaattiseksi. Joka hetki vaivasi häntä
ajatus, että tuo kelvoton O'Brien jollain lailla pyrki lähentelemään
Margaretia. Hän ei voinut arvata, kuinka se kävisi päinsä. Hän istui
nyt kahvipöydän ääressä Braynen seurassa, tuon valkohapsisen yankeen,
joka uskoi kaikkiin uskontoihin ja Valentinin, tuon harmahtavan
ranskalaisen, joka ei uskonut ainoaankaan. He saattoivat väitellä
keskenään, mutta kumpikaan heistä ei voinut vedota häneen. Vihdoin oli
tämä keskustelu "edistysmahdollisesta" kohonnut ikävimmilleen ja lordi
Gallowaykin nousi mennäkseen salonkiin. Kuusi tai kahdeksan minuuttia
harhaili hän pitkissä käytävissä, mutta vihdoin kuuli hän tohtorin
kimeän, opettavan äänen, sitten papin kumeaa puhetta ja lopuksi yleistä
naurua. Nuokin, ajatteli hän kiukuissaan, keskustelevat varmaan
tieteestä ja uskonnosta. Mutta samassa kun hän avasi salongin oven,
näki hän vain yhden seikan, hän näki — ketä siellä ei ollut. Hän näki,
että kapteeni O'Brien oli poissa ja että myöskin lady Margaret puuttui.
Kärsimättömänä poistui hän salongista, aivan kuten ruokasalista vähää
ennen, ja kompuroi taas eteenpäin käytävää pitkin. Ajatus suojella
tytärtä irlantilaiselta legioonasotilaalta ja seikkailijalta oli
muuttunut hänessä maniaksi. Kun hän läheni talon takaosaa, missä
Valentinin työhuone oli, hämmästyi hän kohdatessaan tyttärensä, joka
kiiruhti hänen ohitseen, kalpeana, kasvoillaan halveksiva ilme,
jossa siinäkin oli salaisuus kätkettynä. Jos hän oli ollut O'Brienin
seurassa, missä oli sitten O'Brien? Jos hän ei ollut hänen seurassaan,
missä hän sitten oli ollut? Vanhuuden voimakkaan epäluuloisuuden
ajamana hapuili hän läpi talon pimeitten osien ja saapui viimein
ovelle, jota palvelijat käyttivät, ja sitä tietä puutarhaan. Kuun
sirppi oli nyt leikannut kappaleiksi ja hävittänyt myrskypilvet. Sen
hopeinen valo täytti koko puutarhan. Pitkä, sinipukuinen olento tuli
ruohokentän yli ja lähestyi Valentinin asuinhuoneen ovea; kuun säde
välkkyi hihansuunauhoissa. Mies oli kapteeni O'Brien.
Hän katosi eräästä lasiovesta ja lordi Galloway jäi seisomaan
omituisen mielialan vallassa, joka samalla oli katkera ja hapuileva.
Kuun valaisema puutarha, joka suuresti muistutti näyttämökoristeita,
näytti pilkkaavan häntä tuolla kaikki kiehtovalla haavetunnelmallaan,
jonka kanssa hänen maallinen arvonsa oli syvässä ristiriidassa.
Irlantilaisen reippaat askeleet ja sopusointuiset liikkeet kiukuttivat
häntä, aivankuin hän itse olisi ollut kilpakosija, eikä isä. Kuunvalo
oli tekemäisillään hänet hulluksi. Aivan kuin taikavoimalla oli hänet
vietelty trubaduuripuutarhaan, Watteaun tyyliseen keijukaismaahan,
ja koska hän mielellään sanan voimalla tahtoi häivyttää ilmapiirin,
jonka narrimainen rakkaus täytti, seurasi hän heti vihollistaan. Mutta
samassa lipesi hänen jalkansa kiveen tai puunjuureen ruohostossa ja
hänen katseensa sattui ensin kiukkuisena, sitten uteliaana esineeseen
maassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat kuu ja korkeat poppelit
nähdä harvinaisen näyn: vanhanpuoleinen englantilainen valtiomies
juoksi pakoon täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen juostessaan.
Hänen käheitten huutojensa johdosta ilmestyivät kalpeat kasvot
työhuoneen ovelle. Se oli tohtori Simon välkkyvine silmälaseineen ja
kalpeine otsineen. Hän oli kuullut lordi Gallowayn ensimäiset selvät
sanat. Lordi kirkui: "Ruumis, ruumis ruohossa, verinen ruumis". Nyt oli
hän ainakin unohtanut O'Brienin.
"Meidän täytyy heti ilmoittaa asiasta Valentinille", sanoi tohtori,
sittenkun lordi oli katkonaisin sanoin kertonut kaiken, mistä oli
uskaltanut ottaa selvän. "Onpa onni, että hän on täällä."
Sillä aikaa kun tohtori puhui, oli suuri salapoliisi tullut
huoneeseensa huutojen sinne houkuttelemana. Muutos, joka hänessä
tapahtui, tuntui melkein naurettavalta nähdä. Hän oli tullut isännän
ja gentlemannin levottomuuden ajamana, peläten, että joku vieraista
tai palvelijoista oli äkkiä sairastunut. Kun hänelle kerrottiin
asia kaikessa kamaluudessaan, oli hän, vakavuudestaan huolimatta,
silmänräpäyksessä selvillä kaikesta ja toimeliaana. Oli asia miten
kamala ja odottamaton hyvänsä, koski se kuitenkin hänen ammattiaan.
"Tosiaankin ihmeellistä, hyvät herrat", sanoi hän kiiruhtaessaan
puutarhaan. "Olen hakenut salaisuuksia ympäri koko maailman, ja nyt
putoo sellainen omaan puutarhaani. Mutta sanokaapa, missä se on?"
He kulkivat nyt hiukan epäröiden ruohokentän yli, sillä virrasta oli
alkanut nousta kevyttä sumua. Syvästi järkytetyn lordi Gallowayn
johdolla löysivät he kuitenkin kuolleen pitkään ruohoon peittyneenä.
Se oli hyvin pitkä ja leveähartiainen mies. Hän makasi suullaan, niin
etteivät he nähneet muuta kuin mustan veren, joka peitti hänen leveitä
hartioitaan, ja hänen suuren päänsä, joka oli kalju lukuunottamatta
muutamia ruskeita hiustöyhtöjä, jotka olivat tahmettuneet päälakeen
kuin meriheinä. Kiemurteleva verivirta luikerti maahanpainuneitten
kasvojen alta.
"Ei hän ainakaan ole kukaan meidän seurastamme", sanoi tohtori Simon
syvällä, omituisella äänenpainolla.
"Tutkikaa häntä, tohtori", huudahti Valentin kiivaasti. "Ehkei hän
olekaan kuollut."
Tohtori kumartui katsomaan. "Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta
pelkään kuitenkin, että hän on kuollut", sanoi tohtori. "Auttakaa minua
nostamaan häntä."
He kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla
tavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli
lyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa,
oli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. "Sillä
miehellä on täytynyt olla gorillan voimat", mutisi hän.
Vaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori
Simonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain
mitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se
vahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut
että sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti
se roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin
ulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan
kylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata,
kuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean
paidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin
tohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta
oli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän
oli puettu seurustelupukuun.
Valentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella
ruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä.
Tässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän
englantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan
muutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken
ja heitti menemään.
"Muutamia oksia", sanoi hän vakavana. "Muutamia oksia ja aivan vieras
mies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta."
Syntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi
Galloway kovalla äänellä:
"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?"
Pikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi
epäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta,
mutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme,
joka oli jäänyt salonkiin.
"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi. "Mutta eihän tähän puutarhaan ole
mitään veräjää."
Valentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin
periaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian
oikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.
"Olette oikeassa", sanoi hän. "Ennenkuin yritämme tutkia, kuinka hänet
on murhattu, täytyy meidän ottaa selvä siitä, kuinka hän on tullut
tänne. Kuulkaapa nyt, hyvät herrat. Siinä määrin kuin se voi tapahtua
loukkaamatta asemaani ja velvollisuuttani, olemme kai yksimielisiä
siitä, ettei eräitä huomattavia nimiä mainittaisi tämän asian
yhteydessä. Meillä on täällä keskuudessamme naisia, hyvät herrat, ja
myöskin ulkomainen lähettiläs. Jos asiaa on pidettävä rikoksena, täytyy
sitä myös tutkia kuin rikosta. Ennenkuin se on tapahtunut, toimin
minä oman pääni mukaan. Olen poliisipäällikkö; olen niin julkinen
henkilö että mielelläni maksaisin vaikka mitä saadessani hetkenkin olla
vain yksityinen. Jumalan avulla tahdon vapauttaa jokaisen vieraani
vastuusta, ennenkuin kutsun väkeni hakemaan oikeaa rikollista.
Luvatkaa kunniasanallanne, hyvät herrat, ettei kukaan teistä poistu
tästä talosta ennenkuin huomenna keskipäivällä. Makuuhuoneita riittää
kaikille. Tehän tiedätte, Simon, missä kamaripalvelijani on. Sanokaa
hänelle, että hän jättää jonkun muun palvelijoista vartioimaan, ja että
hän heti tulee luokseni. Te, lordi Galloway, osaatte parhaiten selittää
naisille tapahtuman ja estää heitä kauhistumasta. Heidänkin täytyy
jäädä tänne. Isä Brown ja minä jäämme ruumiin luo."
Kun Valentin esiintyi päällikkönä, toteltiin hänen sanojaan kuin
torven merkkejä. Tohtori Simon meni asehalliin ja haki Ivanin,
julkisen poliisin yksityisen seuralaisen. Galloway meni salonkiin ja
kertoi kauhean tapauksen hyvin tahdikkaasti, niin että kun seurue
taas kokoontui siellä, olivat naiset jo jokseenkin tointuneet
säikähdyksestään. Sillä aikaa seisoivat hyvä pappi ja hyvä ateisti
liikkumattomina kuun valossa kuolleen pää- ja jalkapuolessa aivankuin
omien kuolemaa koskevien teoriojensa vertauskuvalliset patsaat.
Ivan, uskottu palvelija, arpineen ja viiksineen, tuli ulos talosta
kuin tykistä ammuttuna ja juoksi ruohokentän yli herra Valentinia
kohti, niinkuin koira isäntänsä luo. Hänen tuhkanharmaat kasvonsa
olivat muuttuneet aivan eläviksi tämän kodin piirissä tapahtuneen
salapoliisijutun vuoksi ja hän pyysi isännältään melkein loukkaavalla
innolla lupaa saada tutkia jäännöksiä.
"Niin, katselkaa niitä, jos tahdotte, Ivan", sanoi Valentin. "Mutta
älkää viipykö kauan. Meidän täytyy mennä sisään ja ottaa selvä asiasta."
Ivan nosti päätään, mutta antoi sen taas painua.
"Se ei voi olla mahdollista", läähätti hän. "Ei, sitä se luonnollisesti
ei ole. Tunnetteko tämän miehen, sir?"
"En", vastasi Valentin välinpitämättömästi. "Nyt on parasta mennä
sisään."
He auttoivat toisiaan kantamaan ruumiin sohvalle Valentinin
työhuoneeseen ja sitten menivät he kaikki salonkiin.
Salapoliisi istuutui varovasti, melkein epäröiden erään pöydän ääreen,
mutta hänen katseensa oli teräksinen, niinkuin tuomarin oikeussalissa.
Hän teki nopeasti joitakin muistiinpanoja paperille, joka oli hänen
edessään ja sanoi sitten aivan lyhyesti:
"Ovatko kaikki läsnä?"
"Mr Brayne ei ole", vastasi Mont St. Michelin herttuatar ja katseli
ympärilleen.
"Niin", sanoi lordi Galloway käheällä ja korkealla äänellä. "Eikä
myöskään herra Neil O'Brien, luulen. Minä näin sen herran kävelevän
puutarhassa, kun ruumis vielä oli lämmin."
"Ivan", sanoi salapoliisi. "Mene kutsumaan tänne kapteeni O'Brien ja
mr Brayne. Tietääkseni lopettelee mr. Brayne sikariaan ruokasalissa
ja luulen, että kapteeni O'Brien kävelee kasvihuoneessa. Siitä en
kuitenkaan ole varma."
Tottelevainen palvelija kiiruhti ulos huoneesta, ja ennenkuin
kukaan oli ehtinyt liikahtaa tai puhua, jatkoi Valentin samalla
sotilaallisella vauhdilla esitystään.
"Täällä tietävät kaikki, että puutarhasta löydettiin kuollut mies pää
poikkileikattuna. Te tutkitte ruumiin, tohtori Simon. Arveletteko, että
on tarvittu paljon voimia miehen kaulan poikkileikkaamiseen tuolla
lailla? Voisiko sen tehdä tavallisella terävällä veitsellä?"
"Väittäisin puolestani, ettei sitä millään lailla voi tehdä veitsellä",
vastasi kalpea tohtori.
"Voitteko", jatkoi Valentin, "ajatella jotain asetta, jolla sen voisi
tehdä?"
"Ei millään nykyään käytännössä olevalla", sanoi tohtori ja rypisti
miettien otsaansa. "Ei ole helppoa kömpelöstikään jyrsiä poikki kaulaa
ja tämä on nopea sivallus. Sen olisi voinut tehdä sotakirveellä tai
kaksiteräisellä miekalla."
"Mutta hyvä herra", huudahti herttuatar melkein hysteerisesti. "Eihän
tällä paikkakunnalla ole sotakirveitä eikä kaksiteräisiä miekkoja."
Valentin puuhaili yhä edelleen paperilla, joka oli hänen edessään.
"Sanokaa minulle", virkkoi hän ja juoksutti kynäänsä paperia pitkin,
"olisiko sen voinut tehdä pitkällä ranskalaisella ratsusapelilla?"
Samassa kuului ovelta hiljainen kolkutus ja, omituista kyllä, teki
se kaikkiin jokseenkin saman vaikutuksen kuin Macbethin kolkutukset.
Jäätävän hiljaisuuden vallitessa sai tohtori Simon sanotuksi:
"Sapelilla — luulen kyllä."
"Kiitos ilmoituksesta", sanoi Valentin. "Astu sisään, Ivan."
Palvelija avasi oven kapteeni Neil O'Brienille, jonka hän lopulta oli
löytänyt taas kävelyltä puutarhassa.
Irlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä,
uhmaavassa asennossa.
"Mitä tahdotte minusta?" huusi hän.
"Olkaa hyvä ja istukaa", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti.
"Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?"
"Panin sen kirjaston pöydälle", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin
tavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. "Se oli epämukava kantaa
— se alkoi..."
"Ivan", sanoi Valentin. "Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta."
Sitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: "Lordi Galloway sanoo, että hän
näki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin.
Mitä teitte puutarhassa?"
Kapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. "Niin",
huudahti hän pahasti murtaen. "Minä katselin kuuta. Nautin luonnon
kauneudesta, hyvä herra."
Raskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti
jälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi
kädessään. "En löytänyt muuta kuin tämän", sanoi hän.
"Pane se pöydälle", sanoi Valentin ylöskatsomatta.
Aavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä
hiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin
edessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi
Gallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt.
Se ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.
"Sen voin minä kertoa teille", huudahti lady Margaret tuolla
kirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen,
kun hän puhuu julkisesti. "Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien
teki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta.
Hän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että
perhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin
kunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan
suurtakaan arvoa kunnioitukselleni."
"Ja nyt kysyn minä", lisäsi hän heikosti hymyillen, "välittääkö hän
siitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt.
Olen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt
tällaista rikosta."
Lordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään
hiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.
"Etkö voi pitää suutasi, Maggie", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten.
"Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa?
Missä on hänen kirottu ratsuväen...?"
Ukko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella,
jolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.
"Sinä vanha hupsu", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän
kunnioittavalla äänellä. "Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä
vakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun
kanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi
täytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä?
Vihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman
tyttäresi...?"
Lady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan
mitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt
näyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien
välillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine,
kalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija,
kuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli
täynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja
rikollisista rakastajattarista.
Tämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:
"Se oli kai hyvin pitkä sikari?"
Ajatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat
ympärilleen hakien puhujaa.
"Minä tarkoitan", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. "Minä
tarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut
ainakin kävelykepin pituinen."
Vaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot
hänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.
"Olette oikeassa", sanoi hän terävästi. "Ivan, mene hakemaan herra
Braynea ja tuo hänet heti tänne."
Heti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen
äänessään jyrkkä vakavuus.
"Lady Margaret", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme
sekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten
sovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta
todistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt,
tapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja
vasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni
yhä käveli."
"Ajatelkaapa", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään,
"että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti
emme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni,
sanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella,
että joutui syytteeseen murhasta."
"Noina minuutteina", sanoi Valentin miettiväisenä, "olisi hän kyllä..."
Taas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän. "Mutta mr Brayne on poistunut
talosta."
"Poistunut talosta!" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa
seisoalleen.
"Poissa, kadonnut, häipynyt!" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla.
"Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin,
kaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni
löytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Valentin.
"Sen saatte kohta nähdä", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi
heti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen.
Jokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut
Ivan jatkoi aivan tyynesti.
"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän
päässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä
paikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen
paetessaan."
Taas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan,
tarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi
kunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.
"Herra kapteeni", sanoi hän. "Me luotamme siihen, että te millä
hetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi
sitä tutkittavakseen. Sitä ennen", ja nyt pisti hän miekan takaisin
tuppeen, että se helähti, — "sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin
ja pitämään miekkanne."
Teon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.
Neil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän
koittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä
puutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen
ilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla
onnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt
häneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady.
Hän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin
tyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen
kukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä
ja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä
olikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon
painostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen
miljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki
oli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.
Mutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien
istahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies
heti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää
ajateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.
"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua", sanoi irlantilainen
aivan avoimesti. "Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä.
Braynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli
miehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen
jälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin
— Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari
taskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen.
Minusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia."
"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja
muurien sisällä", sanoi tohtori tyynesti. "Älkää käsittäkö minua
väärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa
todistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys.
Ensimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella,
kömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme
vaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa.
Toinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja?
Onko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa
heilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella,
vartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi
pujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan?
Neljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa
päästä ulos puutarhasta?"
"Ja viides", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia,
joka hitaasti liikkui käytävällä.
"On kai vähemmän arvoinen", sanoi tohtori. "Mutta omituiselta se
minusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu,
arvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin
tarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli
toisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne
tosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun
valossa?"
"Kauheaa!" sanoi O'Brien ja värisi.
Isä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena
kainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän
kömpelösti:
"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan,
mitä on tapahtunut."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä
silmälasiensa läpi.
"Niin — ikävää kyllä", sanoi isä Brown hiljalleen. "Katsokaas, on
tapahtunut vielä yksi murha."
Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että
horjuivat.
"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä
silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin
edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen,
virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni
Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän..."
"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"
"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.
Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan
päätä."
Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen.
Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä
hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten
vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi
kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään
vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen
kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin
oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain
nationalistinen lehti, _La Guillotine_, joka joka viikko esitti
jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät
seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin
verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena
säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen
vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka
kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti:
goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien
raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset
pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa
toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen
pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden
vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen
huipulla.
Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä
lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea
punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän,
lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo
kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman
suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot
näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli
nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana.
Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista,
joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt
olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki
sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta,
jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja,
joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet
ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt
sitä ympäriinsä.
"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja
sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime
kokeesta teurastajanammatin alalla?"
Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi
päätään nostamatta:
"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut
tämänkin pään?"
"Se tuntuu otaksuttavalta", sanoi Valentin kädet taskuissa. "Mies on
murhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän
päässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen
ottaneen täältä."
"Niin, niin, minä ymmärrän", vastasi isä Brown alistuvasta "Mutta minä
epäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään."
"Miksi niin?" kysyi Simon ihmetellen.
"Niin — kuulkaapa tohtori", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään
siristellen. "Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni
se ei käy päinsä."
O'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä
hänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori
esiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.
"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne", sanoi pappi tyynesti. "Hänen vasen
korvansa oli juuri noin muodostunut."
Salapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt
pappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: "Te
näytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown."
"Niin kyllä" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Olen ollut
pari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän
kirkkoomme."
Fanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. "Ja ehkäpä hän aikoi
testamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne", sanoi hän.
"Ehkäpä hän tekikin sen", sanoi Brown tyynesti.
"Se on kyllä mahdollista."
"Siinä tapauksessa", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, "tietänette
kai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen..."
Kapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. "Älkää toistako
tuota tyhmää parjausta, Valentin", sanoi hän. "Sillä siitä saattaisi
seurata useampiakin miekan sivalluksia."
Mutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän
katseen vaikutuksesta.
"Hyvä on", sanoi hän. "Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä
mielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä,
teidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille,
jos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja
kirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos
jotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa."
"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?" kysyi tohtori Simon, kun
poliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.
"Vain yksi seikka, sir", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita
kasvojaan. "Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet
selville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta", ja
hän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista
ruumista.
"Niinkö!" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. "Kuka hän sitten on?"
"Hänen nimensä on Arnold Becker", sanoi alidetektiivi. "Vaikka hän
usein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on
tiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä
on pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei
juuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen
Saksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin
kanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis
Becker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa
hänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun
näin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin
en koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin
mestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa.
Mutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka..."
Innokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut
häntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli
hypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä
äkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.
"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen", huusi hän. "Sillä nyt käsitän minä
jo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni
käsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin
jokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä
Tuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään
selkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet."
Hän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan,
tai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä
kahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.
Kun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot,
yhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:
"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin
mahdollista."
Hän kääntyi tohtorin puoleen: "Tohtori Simon, teillä on luja pää ja
kuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä
asiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin."
Simon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään,
mutta hän vastasi heti:
"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän
miehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen
veitsellä?"
"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä", vastasi Brown tyynesti. "Ja kaulan
taittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä."
"Miksi niin?" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.
"Sitten toinen kysymys", keskeytti isä Brown.
"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?" kysyi lääkäri.
"Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa."
"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia", sanoi pappi ja meni ikkunan
luo, josta murhapaikka näkyi. "Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan
niihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista?
Ne oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan
miekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi
kappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten
kumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka
irroitti pään."
"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta", sanoi tohtori hitaasti.
"Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä."
Pappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan
kysymyksiä.
"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori.
"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"
Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut
puutarhaan."
Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein
lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään
muutamia pilkallisia huomautuksia.
"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta,
lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei
kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"
"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.
"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."
"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei
tulla."
"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka
kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"
"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta
jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos
puutarhasta?"
"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos
ikkunasta.
"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.
"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.
Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän
raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta
tai ei tulla", ärjäsi hän.
"Ei aina", sanoi isä Brown.
Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:
"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän
kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä
tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."
"Tohtori", sanoi hengen mies herttaisesti. "Olemmehan aina tulleet
hyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja
toistaa viidennen kysymyksenne."
Tohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi
aivan lyhyesti:
"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä
kuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen".
"Niin", sanoi liikkumaton pappi. "Ja se oli tehty sitä varten, että
johtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se
oli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen."
Se ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli
hyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki
mielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen
mielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan
hänen korvaansa: "Varo puutarhaa, missä kasvaa kahdenlaisia hedelmiä.
Vältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli." Täytyy kuitenkin
tunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset
olennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli
hänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti
huomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin
tuohon pieneen, omituiseen pappiin.
Isä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa
vasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta
saattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin
järkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut
olemassa.
"Hyvät herrat", aloitti hän. "Puutarhasta emme löytäneet tuon
muukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista.
Huolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä,
että Becker oli vain osittain läsnä täällä."
"Katsokaapa tätä", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista.
"Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?"
Hän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan
vieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne
vainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.
"Murhaaja", jatkoi Brown tyynesti, "katkaisi vihollisensa kaulan
ja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän
päänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja
koska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme
muukalaisen."
"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!" huudahti O'Brien tuijottavin
silmin. "Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?"
"Ei", vastasi isä Brown käheästi. "Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa,
niitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö
Aristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni,
kuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut
kappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa
sitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö
koskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että
hän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen
sen, mitä hän sanoi "_ristin taikauskoksi_". Sitä varten on hän
taistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka
siroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan
vaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut
kuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva
epäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain
toista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan
rutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti
sellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin "_La Guillotine_".
Taistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa
ajatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri
silloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi
ainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän
Beckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi
sitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei
kuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan.
Valentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia
kuivia oksia havaintovälineinä ja..."
Arpikas Ivan hyppäsi pystyyn:
"Te olette järjiltänne!" huusi hän. "Te menette kohta isäntäni luo,
vaikka minun täytyisi..."
"Minä ajattelin juuri tehdä niin", sanoi Brown synkästi. "Minun täytyy
kehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e."
Ajaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät
nyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.
Suuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin
vaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan... He
seisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä
selässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi
silloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että
Valentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla
kasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.