Aamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun
höyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven
ihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä
halunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään
silmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa
hänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen
vakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki,
valkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen.
Tätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun
ne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen
vaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä
olleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan
vakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen
tosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri,
että valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti
päätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse
Valentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi.
Hän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan
merkittävimmän vangitsemisen.
Flambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten
seuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin
Hollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen
sitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa
pidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti
olevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli
kokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen
varma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski
Flambeauta.
On kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on
lakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin
sanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan.
Mutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau
yhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin "der Kaiser".
Melkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt
jonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen.
Hän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen
atleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia
juttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin
selvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi
molemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä
täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset
tavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin
sopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat
terävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen
hänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma
tarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön
Lontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei
maitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä.
Näille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta
liiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää
kirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa
tarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa.
Useat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja
reippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä
yötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain
houkutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi
muutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen
kulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä.
Sitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi.
Huolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka
ja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti
liikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat
tuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi
lopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.
Mutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri
Valentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.
Oli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään
valepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton
pituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän
hedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain
pitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta
koko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen
Flambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi.
Hän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien
tulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella,
rajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla
keskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta
nousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi
Lontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen
katolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun
Valentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä
purskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen
kansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin
norfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin
Pohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin
käärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä
kongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta
maalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään
nousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista
tyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja
jos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin
kulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt
tietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle
matkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän
oli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain
"puhtaasta hopeasta sinisine kivineen". Hänelle ominainen sekoitus
maalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti
tavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin,
nousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen
näin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä
puhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli
hopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin
silmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää
tai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä.
Flambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.
Viimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä,
ettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan.
Sitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja
ollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän
jälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille.
Juuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian
kaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja
jäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin
ominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. "squarella",
jossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen
ympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät
keskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret
Tyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten
yläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä
yllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs
vanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän
viehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine
sitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen.
Se oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen
tyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle,
jokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu
hengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten
kaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.
Ihmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla
saattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla,
suunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin
kysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut.
Nelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa
sattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi
hän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa,
mitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä
paradoksissaan mainiosti ilmaissut: "Viisaan täytyy ottaa lukuun
aavistamatonkin".
Aristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on
erikoisesti ja puhtaasti _älyä_. Hän ei ollut mikään "ajatuskone",
sillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön
keksintö. Kone on vain _kone_, juuri sen vuoksi, ettei se osaa
ajatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen
mies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka
tuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja
yksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa
maailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan
toteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen
saattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa.
Mutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen
rajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu
automobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei
tiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja,
eittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau
ei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa,
saattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin
tiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin
oli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat
periaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.
Tällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun.
Tapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa,
seurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita
paikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja —
hän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien
talojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi
syrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne
mutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä.
Hän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti.
Hän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka,
mutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa
mahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan
silmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa,
miksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa
portaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain,
mikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen
ja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös
portaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.
Aamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt
aamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa
hänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään
sirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän
muisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien
avulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön
kirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella
tirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti
poliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän
oli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden.
"Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija", sanoi
hän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen.
Mutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa
kahviinsa.
Hän katseli astiaa, josta hän oli ottanut tuota hopean valkoista
jauhetta. Se oli varmasti pieni sokerirasia, yhtä ehdottomasti sokeria
varten aiottu kuin samppanjapullo samppanjaa varten. Miksi oli
siihen pantu suolaa? Oliko ehkä muita rasioita sokeria varten? Kas,
tuossahan oli kaksi aivan täyttä suola-astiaa. Ehkäpä niissä oli jotain
muuta ainetta. Hän maistoi sitä. Se oli sokeria. Ja nyt katseli hän
mielenkiinto uudelleen heränneenä ympärilleen ravintolassa löytääkseen
muita jälkiä tuosta omituisesta tavasta panna sokeria suola-astiaan
ja suolaa sokerirasiaan. Lukuunottamatta omituista, tumman nesteen
valkoiseen seinäpaperiin jättämää pilkkua, näytti koko huone muuten
siistiltä, iloiselta ja hyvin hoidetulta. Hän soitti tarjoilijaa.
Kun tuo olento kiiruhti esiin, tukka pörröllään ja silmät punaisina,
sillä hetki oli verrattain aikainen, pyysi salapoliisi, joka ei
halveksinut pientä pilaa, häntä maistamaan sokeria ja sanomaan, oliko
se hotellin arvon mukaista. Tuloksena oli, että tarjoilija säpsähti ja
tuli täysin valveille.
"Teettekö joka aamu vieraillenne tämän kujeen?" kysyi Valentin.
"Eikö teistä tuo sukkeluus vaihtaa sokeri suolaan käy vähitellen
yksitoikkoiseksi?"
Kun pilkka sai tämän selvemmän muodon, vakuutti tarjoilija, että
laitoksen tarkoituksena tosiaan ei ollut sallia mitään niin
sopimatonta. Sen täytyi johtua jostain omituisesta erehdyksestä. Hän
otti sokerirasian käteensä ja katseli sitä. Hän tarttui suola-astiaan,
katseli sitä ja hänen ilmeensä muuttui yhä sekavammaksi. Lopuksi pyysi
hän aivan äkkiä anteeksi, kiiruhti pois ja palasi muutaman minuutin
kuluttua isännän seurassa. Hänkin tutki ensin sokerirasiaa, sitten
suola-astiaa ja hänkin näytti joutuvan hämilleen.
Äkkiä innostui tarjoilija niin, että tuskin sai sanaa suustansa.
"Minä luulen", änkytti hän, "minä luulen varmaan, että sen tekivät nuo
molemmat papit."
"Mitkä molemmat papit?"
"No", sanoi tarjoilija. "Nuo papit, jotka paiskasivat sopan seinään."
"Paiskasivat sopan seinään?" toisti Valentin, vakuutettuna, että
sanontatapa oli jollain lailla kuvaannollinen.
"Niin", sanoi tarjoilija innokkaasti ja osoitti vaaleassa seinässä
olevaa tummaa pilkkua. "Paiskasivat sopan tuohon seinään."
Valentin katseli kysyvästi isäntää, joka nyt kertoi asian
yksityiskohtaisemmin.
"Niin, hyvä herra", sanoi hän. "Se on aivan totta, vaikka minä
puolestani en usko, että asia on missään yhteydessä sokerin ja
suolan kanssa. Kaksi pappia tuli tänne sisään aikaisin aamulla,
juuri kun luukut avattiin, juomaan lihalientä. Molemmat tekivät
hyvin hiljaisen ja arvokkaan vaikutuksen; toinen maksoi laskun ja
lähti, toinen, joka oli hiukan hitaampiliikkeinen, viipyi muutaman
minuutin ja kokoili kapineitansa. Mutta viimein lähti hänkin. Juuri
kun hän oli astumaisillaan ulos, otti hän vain puoliksi tyhjentämänsä
kupin ja heitti liemen seinään. Itse olin sisähuoneessa samoinkuin
palvelijanikin. Kun syöksyin ulos, oli seinä tahrattu ja huone tyhjä.
Vahinkoa ei voi pitää erikoisen suurena, mutta hävytöntä se oli, ja
minä koetin tavoittaa heitä kadulla. Mutta se ei onnistunut he olivat
jo ehtineet liian kauas. Minä näin vain, että he kääntyivät kulman
ympäri ja alkoivat kulkea Carstairs-katua pitkin.
"Salapoliisi oli jo pystyssä, hattu päässä ja keppi kädessä. Hän oli jo
huomannut, että siinä pimeydessä, mikä vallitsi hänen ajatuksissaan,
täytyi hänen seurata ensimäistä omituista vihjausta, minkä hän sai.
Maksettuaan laskunsa ja paiskattuaan lasioven perässään kiinni, kääntyi
hän kohta lähimmälle kadulle.
"Oli onni, että hänen silmänsä kuumeisimpinakin hetkinä oli kylmä
ja käsityksensä nopea. Vilahdukselta huomasi hän jotain erään
puodin edessä. Puoti oli tavallinen hedelmä- ja vihanneskauppa, ja
koko joukko tavaroita oli näytteillä ulkona, taivasalla, nimi- ja
hintalapuilla varustettuina. Enimmän silmiinpistävät olivat appelsiini-
ja pähkinäkasat. Pähkinäkasan päällä oli lappu, johon oli sinisellä
liidulla kirjoitettu: 'Paraita Tanger-appelsiinejä. Penny pari.'
Appelsiinikasalla oli lappu, josta yhtä selvillä kirjaimilla luettiin:
'Parhaita brasilialaisia pähkinöitä. Naula 4 pennyä.' Herra Valentin
tarkasti molempia lappuja. Hän oli ollut huomaavinaan samanlaisen
onnistuneen sukkeluuden jo kerran ennen, jopa aivan äsken. Hän käänsi
punaposkisen kauppiaan huomion kirjoituksien erehdyttävään sisältöön.
Mies, joka oli seisoskellut aivan jörönä katsellen milloin ylös,
milloin alas katua, ei sanonut mitään, vaan vaihtoi äkeissään laput.
Salapoliisi, joka seisoi vieressä nojaten sirosti kävelykeppiinsä,
jatkoi puodin tarkastelua. Viimein sanoi hän: 'Suokaa anteeksi, hyvä
herra, että siirryn puhumaan sellaisesta, mikä ei näytä kuuluvan tähän,
mutta tekisin teille mielelläni kysymyksen kokeellisen sielutieteen ja
ajatusyhtymäin alalta'."
Punaposkinen kauppias katseli häntä uhkaavasti, mutta Valentin jatkoi
aivan huolettomasti, heilutellen keppiään: "Mitä yhteyttä on" sanoi
hän, "vaihdetuilla hintalapuilla hedelmäkaupassa ja lierilakkisella,
joka on tullut huvimatkalle Lontooseen? Taikka, puhuakseni selvemmin,
mikä salaperäinen side yhdistää kasan appelsiineiksi ristittyjä
pähkinöitä ajatukseen kahdesta papista, joista toinen on pitkä, toinen
lyhyt?"
Hedelmäkauppiaan silmät tunkeutuivat ulos päästä kuin etanan. Ei
näyttänyt mahdottomalta, ettei hän heittäytyisi vieraan kimppuun.
Lopuksi sopersi hän harmistuneella äänellä: "Minä en tiedä, mitä se
teitä liikuttaa, mutta jos olette heidän ystäviään, niin kertokaa
terveisiä minulta ja sanokaa heille, että jos he vielä; kerran kaatavat
minun omenani, niin saavat he selkäänsä ja perin pohjin, olkoot he
sitten pappeja tai ei!"
"Todellako", huudahti salapoliisi innokkaasti osaaottaen. "Kaasivatko
ne teidän omenanne."
"Niin, sen teki se toinen", vastasi kuumaverinen hedelmäkauppias. "Ne
vierivät yli koko kadun, ja olisinpa antanut hänelle osansa, minä, jos
minun ei olisi ollut pakko noukkia omenoita kadulta."
"Mihin suuntaan ne papit menivät?" kysyi Valentin.
"Ne lähtivät kulkemaan toista katua vasemmalle täältä ja menivät sitten
vinosti puistikon yli", vastasi mies arvelematta.
"Kiitos", sanoi Valentin ja katosi kuin salama. Mainitun puiston
toisella puolen tapasi hän poliisin ja sanoi tälle: "Tämä on tärkeää,
konstaapeli. Oletteko nähnyt paria pappia, leveälieriset hatut päässä?"
Poliisi alkoi nauraa. "Kyllä kaiketi, sir", sanoi hän. "Ja jos kysytte,
vastaan, että toinen oli kokolailla toisella kymmenellä. Hän seisoi
tuossa kadulla niin pökerryksissään, että..."
"Mihin suuntaan ne menivät?"
"Ne nousivat keltaiseen raitiovaunuun tuolla", vastasi mies. "Yhteen
niistä, jotka menevät Hampsteadiin."
Valentin näytti poliisikorttinsa ja sanoi hyvin nopeasti:
"Kutsukaa pari miehistänne tulemaan kanssani seuraamaan noita
pappeja." Sitten meni hän yli kadun niin tarttuvan innokkaasti, että
mahtava poliisi norjeni nopeajalkaisen tottelevaiseksi. Puolitoista
minuuttia sen jälkeen yhtyi vastakkaisella katukäytävällä komisaario ja
siviilipukuinen poliisimies ranskalaiseen salapoliisiin.
"Saanko kysyä, sire" aloitti ensinmainittu, hymyillen tärkeän näköisenä.
Valentin viittasi kepillään. "Kerron teille kaikki tuon raitiovaunun
katolla", sanoi hän ja ahtautui kaikin voimin tungoksen läpi. Sittenkun
kaikki kolme olivat hengästyneinä istuutuneet keltaisten vaunujen
katolle, sanoi komisaario:
"Ajaisimme nelinkerroin nopeammin automobiilillä."
"Siinä olette täysin oikeassa", vastasi heidän johtajansa tyynesti,
"jos me vain tietäisimme, minne meidän matkamme vie."
"No, minne me sitten menemme?" kysyi toinen ja tuijotti ulos.
Valentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.
Sitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:
"Jos te _tiedätte_, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että
ehditte ennen häntä, jos te vain _arvaatte_ sen, niin pysykää hänen
perässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy;
kulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä,
mitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi."
"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista."
"Minkälaista arvelette?" kysyi komisaario.
"Minkälaista hyvänsä", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen
mykkyyteensä.
Keltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui,
tuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja
on mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä
asian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa
hiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika
oli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät
venyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka
oli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen
jo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt
Sufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin
ravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi,
merkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen
ja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi
kolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa
vieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän
edessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla
tutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he
olivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein
nukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi
heitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.
He hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä
häirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti
Valentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna
oli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen
pitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta
oli "päivällispuoli" ja esiintyi nimellä "restaurant". Ikkuna, jota
Valentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s.
jäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka
näytti tähdeltä jään pinnalla.
"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme", huudahti Valentin ja
heilutti keppiään. "Talo rikottuine ikkunoineen."
"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka", kysyi poliisiapulainen. "Mitä
todisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?"
Valentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.
"Todisteita"! huusi hän. "Herra Jumala! Mies hakee todisteita.
Luonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei
sillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä?
Ettekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän
todennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?"
Reippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana
ja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja
katselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään
näyttänyt kovin selittävältä.
"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle
laskua maksaessaan.
"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."
"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman
uteliaana.
"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija.
"Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla
täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja
meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi
rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon.
'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut
liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette',
vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian
laita. Mutta silloin nolostuin."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.
"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta
nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."
"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin
silmin. "Ja sitten."
"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että
olen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'.
'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki
ruudun sateenvarjollaan."
Kaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi
kuiskaten: "Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?"
Tarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:
"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos
ovesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja
sitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten
tavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin."
"Bullock-katua", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia
kuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.
Heidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien
välissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä,
vieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat
näyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut
sanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin
varma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in
puistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta
loistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi
hetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken
hän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä
ja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän
haki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.
Kulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän
hämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän
ovessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.
"Vai niin", sanoi hän. "Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo
lähettänyt sen."
"Paketista!" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää
hämmästyneeltä.
"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi."
"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen
todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille
oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."
"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin
puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän
minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen
tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko
unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä.
Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään
sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se
postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta.
Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon
käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia
näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut
tänne."
"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto
tässä lähellä?"
"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."
Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat
perässä vastahakoisesti hölköttäen.
Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta
saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma
vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla
reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten
maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet
loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt
päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja
tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat,
jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet;
muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa
kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja
kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä,
laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.
Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin
musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista
miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin,
että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin
lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies
oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat
yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla
vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot
kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä
hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut.
Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään.
Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku
pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.
Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman
päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä
oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti,
suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden
papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen,
sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies
junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin
oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan
huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi
safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta
kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että
Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin
tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin
yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne
hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä
kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa
Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä,
ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa
takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa
alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin
ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea
mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan
hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta
varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen
välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla
nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa
ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta
jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui —
mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan,
vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut
rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.
Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset
korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet
keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat,
mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä
kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua
hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä
pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien
keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että
he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan
kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla,
melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat
papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä
näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin
he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle,
mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla
tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut
puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta
keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja
vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen
yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja
tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta
mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä
suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli
hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.
Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys.
Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle
asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon
nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa
on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein
pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui
yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä
kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton
taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei
olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan
synkissä tuomiokirkoissa.
Ensimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi:
"mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli
mahdoton lahjoa!"
Pitempi nyökäytti päätään ja sanoi:
"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat
järkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin,
tuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän
järkemme on hulluutta."
"Ei", sanoi toinen pappi. "Järki on aina järki, vaikkapa helvetin
esikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa
rajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta,
mutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa
järkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä
mielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin."
Pitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:
"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman
kaikkeudessa...?"
"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite", sanoi pikku pappi ja muutti
kiivaasti asentoa. "Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se
ei olisi totuuden lakien alainen."
Valentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän
luuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän
sille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän
arvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä
lörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta
pitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen
kuunteli, puhui isä Brown.
"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita.
Katsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja
ja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai
geologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat
jalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri.
Mutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi
vähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen.
Opaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte
ilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!"
Valentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja
hiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta
suuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain,
mikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän
viimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin
ja kädet polvilla:
"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat
järkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja
minun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä."
Ja pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään
lisäsi hän:
"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme
yksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi
kuin olkinuken."
Juuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun
puhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija
käänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen
yksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt
toveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.
"Niin", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja
muuttamatta asentoaan. "Niin, minä olen Flambeau."
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:
"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?"
"En", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.
Nyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui
penkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.
"Ettekö", huudahti hän. "Te ette tahdo antaa minulle sitä, te
ylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä
mustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun
povitaskussani."
Pikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet
kasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:
"Oletteko, oletteko varma siitä?"
Flambeau kirkui ihastuksesta.
"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi"; sanoi hän.
"Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas
tehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen
saanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu."
"Niin kyllä", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä
tavallaan. "Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan."
Rikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti
kasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.
"Oletteko _te_ kuullut siitä puhuttavan?" kysyi hän.
"Ja missä olette _te_ kuullut puhuttavan siitä?"
"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on", vastasi pikku mies
yksinkertaisesti. "Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän
oli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä
käärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon
miesparan menettelytavat."
"Kun te aloitte epäillä minua?" toisti rosvo kiihkeämmin. "Olitteko te
todella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin
teidät tänne, puiston autioimpaan osaan?"
"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei,
katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta
pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät
piikkirannerengastaan."
"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?"
ärjäsi Flambeau.
"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown
kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa,
oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä
heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta
joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni,
ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin
ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."
"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen
äänessään soinut yksistään voiton riemu.
"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä
teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin,
olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen
kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut,
sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se
siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia
jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni
Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä
eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan
käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan
sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa
anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille
mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."
Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei
sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös
penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:
"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä
kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne
ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan
sen väkisin."
"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä
väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja
toiseksi, koska emme olekaan yksin."
Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.
"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja
suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne
tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä
minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista
oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En
ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata
omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni,
ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa
suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee
sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin
sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely,
jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa
sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin
laskun ja te maksoitte sen."
Nyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin
hyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt
häntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.
"Koska teillä ei", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi
ja sitovasti, "ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi
seurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä
olemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi
puhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä,
kaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti
tulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää
tosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä."
"Millä?" kysyi Flambeau.
"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä",
sanoi pappi ja irvisti. "Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti
liian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää
aasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin
tanakat."
"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?" keskeytti toinen.
"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat", sanoi Brown,
miellyttävästi yllätettynä. "Ettehän sitten olekaan joutunut kovin
pitkälle pahuuden tiellä."
"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?"
huusi Flambeau.
Hymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien
kasvojen yli.
"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki", vastasi
hän. "Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee
juuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia
syvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta
minun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette
ollut pappi!
"Mitä sitten?" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.
"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."
Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia
varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että
urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.
"Älkää kumartako minulle, _mon ami_", sanoi Valentin kaikuvalla
äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."
Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen
essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.