Toisella puolella lahden asui vuorenpeikko, toisella Suomen mies. Oli
miehellä kolme poikaa, joista nuorin oli nimeltä Helli. Kerran puhui
vanhus pojillensa: "Se on meidän tiellämme tuo vuorenpeikko, mitenkähän
me saisimme sen hävitetyksi?" -- "Kyllä sen minä hävitän", sanoi Helli.
Mutta toiset veljet, jotka aina olivat pitäneet Helliä pilkkanansa,
koska se oli heitä heikompi ja paljoa nuorempi iältänsä, nauroivat
Hellin puheelle, mitenkä hän nyt oli puheessansa urhoollinen ja
uskalias. "Ei sinusta taida paljon apua olla", sanoivat he, "vaan
lähtekäämmehän kaikki yhtenä koettelemaan, jos voisimme jollakin tavalla
vuorenpeikkoa petoksella hävittää." Helli suostui siihen, ja he läksivät
nyt kaikki yhtenä vuorenpeikon majaan. Tultuansa sinne kysyivät he
vuorenpeikolta nöyrästi, jos he hänen asunnossansa saisivat yötä olla.
Vuorenpeikko lupasi sen mielellänsä ja sanoi: "Sepä oli hyvä, kun
tulitte, otan teidät vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta
tytärtä." Pojat eivät tohtineet vastustaa mitään, vaan tyytyivät siihen,
minkä vuorenpeikko oli määrännyt.
Illan tultua teki vuorenpeikko kolme vuodetta lattialle ja asetti pojat
morsiantensa viereen maata, mutta pani punaiset lakit poikien päähän ja
valkoiset lakit tytärten päähän erottaaksensa yöllä omat lapsensa
pojista, jotka hän aikoi sinä yönä tappaa vuoteillensa. Hellipä oli
salaa kuunnellut, mitenkä vuorenpeikko tuumasi sitä vävyjensä tappamista
ämmällensä, ja tiesi siis olla varoillansa. Yöllä, kun kaikki muut
olivat nukkuneet, nousi hän hiljaa vuoteeltansa, otti punaiset lakit
veljiensä ja omasta päästään ja muutti ne tytärten päähän. Vaihdettuansa
lakit rupesi hän maata vuoteellensa ja odotti vain vuorenpeikkoa
tulevaksi. Sepä kohta tulikin ja löi niiltä, joilla oli punaiset lakit
päässä, kaulat poikki tietämättänsä, että hän sillä tavoin tappoi omat
tyttärensä. Mutta Helli herätti nyt veljensä, puhui niille asian ja
pelasti ne vuorenpeikon luota kotiin, sillä vuorenpeikko ja hänen
vaimonsa olivat nukkuneet sikeästi. Pojat puhuivat nyt isällensä, mitä
he vuorenpeikolle olivat tehneet, ja sanoivat: "Nyt me jo hävitimme
tyttäret."
Kului aikaa taas vähäsen, niin sanoi Helli isällensä: "Vuorenpeikolla on
mahdoton hyvä hevonen, jolla on karva kultaa, toinen hopeata; nyt minä
menen ja noudan sen sieltä pois." Isä oli surullinen, että jos
vuorenpeikko Hellin saa käsiinsä, niin se sen tappaa, ja varotti
poikaansa lähtemästä. Mutta Helli sanoi vain: "Ei se minua saa hengeltä
pois", ja läksi noutamaan hevosta. Toisten veljien ei enää tehnyt mieli
lähteä mukaan, vaan jäivät isänsä luokse kotiin. Hellin tullessa
vuorenpeikon asuntoon oli ämmä vain yksinänsä kotona, itse oli vanhus
kululla. Ämmä ihastui tunnettuansa Hellin ja koki viivyttää häntä siinä,
kunne vuorenpeikko tulisi kotiin, että se muka kostaisi Hellin entisiä
pahatöitä. Sentähden sanoi hän nöyrästi Hellille: "Olisi meillä hevonen
juotettava, vaan minä en joutaisi ulkona käymään, etkö, Helli, menisi
sitä juottamaan?" -- "Kyllä minä lähden juottamaan", sanoi Helli, meni
talliin, istui hevoselle selkään ja oli rantaan ajavinansa, mutta
ajoikin sitä tietänsä kotiin. Tuleepa vuorenpeikko kotiin itse, niin
kysyy ämmältänsä: "Missä minun on hevoseni?" Ämmä selvitti: "Helli kävi
täällä, se sitä meni juottamaan, vaan taisi häjy viedä hevosen
mennessänsä." Vuorenpeikko torui ämmäänsä kovasti siitä, kun oli
laskenut Hellin hevosen kanssa pakenemaan, juoksi samassa rantaan ja
huusi poikki lahden Hellille, joka jo oli toisella puolella: "Oletko
sinä vienyt minun hevoseni?" -- "Olen minä senkin tehnyt", huusi Helli
vastaan.
Muutaman ajan kuluttua sanoi Helli taas isällensä: "Vuorenpeikolla on
rahoja kovasti, pitäisi minun ne sieltä noutaa." Isä sanoi: "Kyllä
kaikitse se hyvä olisi, jos sinä vuorenpeikolta rahat saisit, mutta
katsohan vain, ettei se sinua kynsiinsä saa." -- "Elkäähän pelätkö!"
vastasi Helli, "kyllä minä tiedän olla varoillani, ei se minua ensi
yrityksessä käsiinsä saa." Isä antoi nyt luvan, ja Helli meni
vuorenpeikolta rahoja noutamaan. Vuorenpeikko oli itse taas poikessa, ja
ämmä oli vain kotona leipiä paistamassa. Se tervehti Helliä nöyrästi
eikä ollut hänen entisiä petoksiansa muistavinansakaan, saadaksensa
sillä tavoin häntä siinä viipymään, kunne vuorenpeikko kotiin tulisi,
että se kostaisi Hellille kaikki hänen juonensa. Mutta vuorenpeikko
viipyi kauan, ja ämmä, joka oli työstänsä väsynyt, sanoi Hellille: "Etkö
sinä rupeaisi näitä leipiä paistamaan, minä heittäytyisin mielelläni
vähäksi aikaa levähtämään?" -- "Kyllä minä senkin teen", sanoi Helli ja
rupesi työhönsä, mutta kun ämmä ennätti nukkua, rupesi hän katsastamaan
huonetta ja silmäili joka paikan tarkasti. Lavan alla oli vuorenpeikon
rahalaukku, niin Helli sieppasi sen sieltä, meni hiljaa tuvasta ja
kantoi laukun kotiinsa. Siellä kun aukaistiin laukku, oli se täynnä
hopeita. Isä mittasi hopeat, ja niitä tuli koko nelikollinen. Tulipa
vuorenpeikkokin kotiinsa, ja kun ei nähnyt rahalaukkuansa, vaan kuuli
ämmältänsä että Helli oli heillä käynyt, juoksi hän kohta rantaan ja
huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun rahani vienyt?" Helli
vastasi taas toiselta puolen: "Olen minä senkin tehnyt."
Jonkin ajan päästä puhui Helli taas isällensä: "Olisi sillä
vuorenpeikolla kaunis sulkusta ja kullasta kudottu peite, se olisi nyt
sieltä noudettava." Isä varotti ja sanoi: "Kunhan ei vain saavuttaisi
itseäsi?" -- "Elkäähän hätäilkö", sanoi Helli, "kyllä minä tiedän
neuvotella." Hän läksi siis matkalle taas ja otti vintilän ja vähän
hiivaa mukaansa. Tultuansa vuorenpeikon taloon nousi Helli kohta tuvan
katolle ja kaivoi vintilällä reiän sille kohdalle, jossa vuorenpeikon
vuode oli alhaalla. Siitä reiästä voi hän nyt nähdä kaikki, mitä tuvassa
tehtiin. Illan suussa tuli vuorenpeikko kotiin, söi ensinnä hyvän
iltasen ja rupesi sitten ämmänsä viereen maata, kullasta ja sulkusta
kudottu loimi peitteenä. Kun nyt Helli arvasi niiden nukkuneen, tipautti
hän tuvan lakasta hiivaa vuoteelle, siksi kun vuorenpeikko heräsi. Tämä
havahti unestansa, koetteli peitettä ja tunsi sen märäksi. Samassa
herätti hän myös ämmänsä ja sanoi: "Nouse ylös korjaamaan vuodetta,
peite tuntuu märältä." Akka koetteli silloin peitettä ja sanoi: "Tuvan
katto vuotaa, siitä se on peite kastunut." -- "Eipä sen katon pitäisi
olla hatara", sanoi vuorenpeikko, "eihän siitä koskaan ennen ole
vuotanut, vaan on taitanut tuuli repiä sen, koska tähän on satanut,
siltä se näyttää." Ämmä nousi nyt vuoteelta, heitti kultapeitteen
orrelle kuivumaan, muutti toisen peitteen vuoteelle ja rupesi peikon
viereen maata jällensä. Kun Helli näki heidän nukkuneen, isonsi hän
vähäsen vintilän reikää, ja kun peite oli orrella reikää likellä
kuivamassa, veti hän sen reiästä katolle ja vei kotiinsa. Isä ihastui ja
sanoi: "Nyt sait sinä sulkusta ja kullasta kudotun peitteenkin; jo
kaikki vuorenpeikon rikkaudet ovat nyt meillä." Mutta Helli vastasi:
"Vielä sillä on kaunis kultatiuku, joka kuuluu mainion kauaksi, se minun
pitää sieltä vielä hakea." Isänsä varottaa häntä taas ja sanoo: "Kunhan
vain et joutuisi hukkaan; kyllä se vuorenpeikko sinua ei säästä, jos
vain kynsiinsä saapi." -- "Ei ole hätiä", sanoi Helli, "enhän minä ensi
kertaa semmoisilla töillä ole."
Huomisaamuna kun vuorenpeikko heräsi, rupesi hän kaipaamaan
kultapeitettä, jota ei enää orrella ollutkaan. Kohta arvasi hän, että
Helli oli sen varastanut, juoksi siis lahden rannalle, ja huusi
Hellille: "Sinäkö minun sulkusta ja kullasta kudotun peitteeni
varastit?" Helli vastasi: "Olen minä senkin tehnyt." Nyt meni
vuorenpeikko kotiinsa varsin pahoilla mielin ja sanoi ämmällensä: "Nyt
on Helli varastanut kaikki, mitä meillä oli rikkautta, ettei ole muuta
kuin tämä kultatiuku nyt enää, mutta jos hän vielä senkin viepi, niin
sitten hän mies on." Tällä aikaa tuumasi vain Helli kotonansa, millä
neuvoin hän vuorenpeikolta kultatiu'un saisi. Viimein otti hän sahan ja
vääntimen mukaansa ja läksi matkalle. Kuitenkaan ei hän uskaltanut
lähestyä vuorenpeikon kotia ennenkuin pimeä tuli, vaan iltasella, kun
vuorenpeikko jo oli nukkunut, kävi hän hiljaa seinävierelle ja väänsi
vääntimellä tiu'un kohdalle seinään reiän, sillä tiuku riippui
sisäpuolella naulassa. Otti sitten sahan, sai sillä pölkynpalasen
seinästä irti ja rupesi nyt siitä reiästä tavoittamaan tiukua, mutta
tiuku rupesi soimaan, ja vuorenpeikko pääsi siinä Hellin käteen kiinni,
veti sisälle ja sanoi: "Ahas, veitikka, jopa nyt sinut saavutin
viimeinkin, vaikka tapoit tyttäreni, veit hevoseni, varastit rahani ja
sait kultapeitteeni; nyt minä sinut tapan ja syön paistikseni." Helli
koki rukoilla, minkä ennätti, vaan ei auttanut mikään. Vuorenpeikko
sanoi ämmällensä: "Minä menen hakemaan vieraita pitoihin, lämmitä sinä
sillä aikaa uuni ja tee Helli paistiksi."
Ämmä lämmittikin uunin kuumiin ja rupesi Helliä paistamaan sanoen:
"Rupeapas nyt piakalle istumaan!" -- "En minä nyt osaa ruveta siihen",
sanoi Helli, "emännän pitää itsensä ensinnä ruveta siihen koettamaan."
Ämmä rupesi nyt näyttämään, mitenkä sinä ollaan, ja kyyristyi piakalle,
mutta Helli oli varoillansa, työnsi samassa ämmän uuniin ja tukki uunin
suun. Kun muori oli paistunut kypsäksi, veti Helli sen uunista pois ja
asetti pöydälle. Mutta ämmän vaatteet täytti hän oljilla, että siitä
tuli ikäänkuin ihminen, asetti sen vaatekääryn ämmän vuoteelle ja läksi
itse pois. Vuorenpeikko kun tuli kotiin, oli paisti pöydällä, mutta
emäntää ei näkynytkään. Vaan kun vuorenpeikko näki oljilla täytetyt
vaatteet lavalla, luuli hän akkansa makaavan ja sanoi vieraillensa:
"Astukaamme vain ruoalle, muori on näemmä väsynyt ja nukkunut lavalle!"
Ruvettiin nyt syömään, ja vieraat, muu vuoren väki, kiittivät paistia
hyväksi, mutta vuorenpeikko kun rupesi leikkaamaan paistilta päätä
poikki, niin veitsi kävi ämmän kaulassa oleviin helmiin. Vuorenpeikko
tunsi nyt akkansa helmet ja sanoi: "Nyt on muori syöty, koska on helmet
paistilla kaulassa!" Vieraat hämmästyivät ja älppivät syödessänsä, vaan
vanha peikko sanoi: "Pankaa vain kaikki loppuun, koska kerran alulla on,
ei siitä enää ole säästämistä!" Vasta syömästä päästyänsä meni
vuorenpeikko rannalle ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä
minun akkani paistanut?" Olipa aurinko ikään nousemassa silloin, niin
huusi Helli vastaan: "Tuolta se tulee takaisin!" No, vuorenpeikon sen ei
kuulu saavan katsoa aurinkoon, mutta ei vuorenpeikko nyt sitä
muistanutkaan eikä älynnyt, vaan vilkaisi aurinkoon päin ja rävähti
samassa halki. -- Sen pituinen se.