Oli ennen kolme veljestä, kahta vanhempaa pidettiin älykkäinä ja
toimellisina, kolmatta sanottiin Tuhkimoksi ja uunilla makaajaksi.
Heille isänsä kuoltua ei jää perintöä muuta kuin yhdelle keritsimet,
toiselle kissa, Tuhkimolle parkkitukku; niillä pitää heidän toimeen
tulla ja elonsa saada.
Lähtee nyt vanhin veli keritsimien keralla kävelemään ja tulee tien
varrella olevaan taloon, jossa akka lammasta kirveellä keritsee lattiata
vasten villoja leikaten. Sanoo silloin poika: "Annapa tuo lammas minun
käsilleni, eiköhän tuo työ joutuisi minulta paremmin." Saikin lampaan
hoteellensa, ja kun tuosta keritsimensä käteen otti, ei ollutkaan kuin
yks-kaks, niin lampaasta olivat liikavillat poikessa. Akka tämän
nähtyänsä sanoo pojalle: "No, nepähän kapineet somaiset ovat, annapa
noilla minäkin koettelen, tokko noilla minä mitään aikaan saan." Poika
antoi keritsimensä, ja akka kun koettelee niitä, sanoo taas ihastuen:
"No, nämäpä kalut ovat, etkö myö niitä minulle?" -- "Möisin", vastasi
poika, "vaan ne eivät minulta jouda, minä kun niillä päätäni elätän." --
"Myö pois", sanoo toinen houkutellen, "minä näistä annan sinulle ikuisen
leivän." -- "No, kun näiden keritsimien korkunaisen koon hopeata
antanet", vastasi poika, "niin annan minä nämä kuitenkin." -- "Saat",
sanoi akka ja antoi keritsimistä niiden korkunaisen koon. Poika taas,
kun hopeat sai, ei pitemmältä siinä viipynyt, vaan kulki hyvillä mielin
kotiinsa. Siellä toiset veljet kysyivät kohta: "Miten sinä sen joukon
eloa sait?" -- "Neuvoilla sain", vastasi kotiin tulija, ei selittänyt,
millä oli saanut.
Vuorostaan lähtee nyt keskimmäinen veli kissan keralla kävelykseen, elon
saantaan hänkin. Astuu, astuu edelleen, niin tulee taloon ja pyytää
siinä yösijaa. "Kyllä tässä on tilaa", vastattiin talossa, "saat yötä
olla, vaan rotista on elämätön elo, kaikki syödään ruoat, vaatteet, mitä
vain on." -- "No, minä heidät häädän, kun jonkin aikaa tässä olen", sanoi
mies vakavasti. "Jospa semmoinen vieras olisit ja heidät häätäisit,
kyllä me sen maksaisimme", vastasi talonväki. "Missä huoneessa heitä on
enimmän?" kysyi poika. "Aitassa on enin", vastattiin siihen. "Niinpä
minä sinne menen yöksi", sanoi poika ja meni kissansa keralla aittaan,
jossa kattautui hyvästi ja rupesi maata. Ei kaukaa siellä ollut, niin
tuleekin hiirtä, tulee summaton joukko, vaan kissakin samassa rupeaa
tappamisen työhön ja kokonaisen ruon mylhysi heitä oven suuhun, josta
itse tuli isännän ryntäille lepäämään yöksi, rotat kun jo rupesivat
vähenemään aitassa.
Tuli aamu tuosta, niin talon väki alkaa arvella keskenään, että pitäisi
käydä katsomassa, vieläkö tuo vieras lienee hengissä, ja kävivät aittaan
kaikki nähdäkseen, kuinka siellä oli miehelle käynyt. Aukaistaan aitan
ovi, katsotaan sisälle, niin vieras onkin ihko terveenä, eikä hätää
hänellä minkäänlaista. Selällään makaa, korsnaa lavitsalla, kissa
ryntäillä. Tätä ihmetteli talon väki ihmettelemistään, ja vielä
kummempaa oli heistä, kun sen rotan paljouden keksivät, mikä yön aikana
oli tapettu. "Onpas tähän ovinurkkaan rottaa mylhytty", sanoivat he
makuukseltaan heräävälle miehelle, "miten sinä nämä tapoit?" -- "Onhan
minulla tappaja, metsimies mainio", vastasi hän kissaa osoitellen,
"tämähän ne kaikki saattoi hengeltä." Kun talonväki tämän kuuli, alkoi
heidän mielensä tehdä sitä rotantappajaa omakseen saada, jonka tähden
sanoivat miehelle: "Ole veikkonen, moinen vieras, niin hyvä, että myöt
tuon eläväsi meille, koska se semmoinen on, että hiiret, rotat talosta
häätää." -- "Eipä tämä joutaisi minulta myödä, minä sillä päätäni
elätän, vaan kun hänen korkunaisensa koon kultaa, hopeata antanette,
myön hänet kuitenkin kuin myönkin." -- "No, minkä pyydät, sen annamme",
vastasi talonväki, ja annettiin miehelle siitä kissasta sen korkunainen
koko kultaa, hopeata.
Kissastaan semmoisen hinnan saatuansa lähtee mies eloksiensa keralla
kotiinsa. Tänne kun tuli ja rahojaan kävi mittaamaan, kysyivät toiset
veljet: "Milläpä sinä semmoisen elotukun sait?" -- "Neuvoillahan mies
ainakin saa, vaan sinä et, kehno, konsana mitään", sanoi hän kääntyen
Tuhkimo Muuritsaan. Tuhkimo Muuritsa, joka tähän päivään saakka uunilla
vain oli köllöttänyt ja parkkia kuivaillut, arvelee nyt tuosta: "Annas,
lähden minäkin onneani etsimään." Niissä tuumin ottikin kohta
parkkitukun kainaloonsa ja läksi kodistaan maata, mieroa kävelemään.
Astuu, astuu, minkä astuneekin, niin tulee lammin rannalle. Ei muuta,
alkaa siinä nyt parkkitukkuaan kastella, liotella. Keksiipä vetehisen
poika tuon ja tulee lammista maalle, kysyy mieheltä: "Mitä sinä tässä
raadat?" -- "Näistä parkeista arvelen nuottaa tehdä, jolla lammista
vedän kalat sekä vetehisen perheineen päivineen, kotineen kontuineen
kaikki, ettei kynttäkään jää jäljelle." -- "Elä, veikkonen, vielä
taaton, maammon kotia hävitä", rukoili vetehisen poika ja meni siitä
kotiinsa ja sanoi taatolleen, mitä mies raataa arveli. Isä sanoo siihen:
"No, mimmoinen mies hän ollee, kun hän niin käkeää tehdä; jos häntä
olisi koetella, onko hänellä väkeä äijän; mene, poikani, hänen
kerallansa painisille."
Isänsä käskyä kuullen nousi vetehisen poika lammista rannalle, jossa
meni Tuhkimo Muuritsan puheille ja sanoi: "Emmekö rupea väen
koettelukseen, kumpiko meistä on väkevämpi?" -- "Käteni on kipeä, sen
veitsellä vähän vikautin", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "en nyt kehtaa
painisille ruveta, vaan tuolla on veli minulla metsässä, joutilaana
kävelee siellä, mene, koettele hänen kanssansa, se kun pitänee sinulle,
niin pidän minäkin, sillä hän on minua huonompi." Menee nyt korpeen
vetehisen poika nuotantekijän veljeä etsimään, eikä aikaakaan, niin
tulee karhu hänelle vastaan siellä. Tätä luuli nyt Tuhkimo Muuritsan
veljeksi ja lähestyi häntä sanoen: "Tulepa, kuomaseni, painisille", ja
rupesi karhun kanssa sylekkäin painisille. No, ollaan kaksi vahvaa nyt
siinä, väen koetusta tehdään; vaan ei sitä leikkiä kauan kestänyt, sillä
karhu kun vetehisen poikaa kaikin voiminsa kouristi, niin samalla jo
sorti hänet sammaleen ja siihen katti, sammalti tukkunansa. Oli siellä
sitten vetehisen poika, minkä aikaa lienee ollutkaan, mielimuutoksissa,
niin jo tointui viimeinkin, nousi sammalpeitostaan pois ja meni
kotiinsa. Siellä kysyy isä: "Jokos nyt sen miehen kera väkiä koettelit?"
-- "Ei lähtenyt itse", vastasi poika, "kättänsä sanoi kipeäksi, mutta
metsässä oli vanhempi veljensä, niin sen kera rupesin painisille, vaan
tämä murti minut kohta maahan ja oli tappaa peräti, vaikka jo oli
vanhanläntä ja elähtänyt. Totta olisi minulle vielä pahemmin käynyt, jos
olisin painisilla ollut toisen, nuoremman veljen kera, joka itseään
sanoi vielä väkevämmäksi." Isä-vetehinen kuultuansa tämän sanoi
ihmeissään: "No, mies se täydelleen on, se nuotantekijä, kun niin on
väkevä; menepäs nyt ja pyydä häntä juoksemaan, onko tuo yhtä vahva
juoksija kuin painisilla-olija."
Vetehisen poika, joka isäänsä totteli kaikessa ja miehelle mielellänsä
tahtoi etevyyttään näyttää, kulki Tuhkimo Muuritsan luokse ja sanoi:
"Lähtekäämme nyt kilpaa juoksemaan, kumpiko meistä on ripeämpi." Tuhkimo
Muuritsa vastasi: "En minä työltäni jouda; mene tuonne vaaran alle,
siellä on vesakossa minulla nuorin veljes; kun sen ensinnä voittanet,
sitten minä vasta kilpaan lähden kerallasi."
Vetehisen poika meni siitä nyt vesakkoon, ja siellä päätyi olemaan
jänis, vaan tämä kun riskeen kuuli, alas juosta, alas juosta, minkä
ennätti. Toinen lähtee perästä, juosta könkyyttää hänkin, vaan mitäpäs
hän jänikselle pitäisi. No, kun ei saavutettavaansa yhdyttänyt, palasi
hän Tuhkimo Muuritsan luo ja sanoi: "Muuten olisin veljellesi juoksussa
pitänyt, vaan koukkua kun löi, niin sillä jätätti." -- "Niinpä kun et
nuorimmalle veljelleni juoksussa pitänyt, joka on jaloilleen minua
paljon hitaampi, en sitten kehtaa kerallasi kilpaan ruveta." Vetehisen
pojalla ei nyt muuta neuvoa ollut, vaan täytyi kotiinsa lähteä, jossa
haastoi isälleen, että niin ja niin hänelle kilpaillessa oli käynyt.
"No, sehän vasta mies on, kun ei häntä missään voita", sanoi
isä-vetehinen, "mene sinä nyt, ota tuo kurikka ja pyritä miestä sitä
lykkäämään, tokko hän saa kurikkata etäälle viskatuksi."
Poika ottaa kurikan ja tulee Tuhkimo Muuritsan luokse, sanoo: "Sinä jo
muissa portsaissa voitit minut, koetellaanpas nyt kurikkata lykätä,
kumpiko sen etemmäksi saa." Tuhkimo Muuritsa kuunteli hänen puhettaan ja
vastasi: "Lykkää sinä kurikkata ensin, sitten minä lykkään häntä."
Vetehisen poika otti nyt kurikan ja lykkäsi sen syltä kolmekymmentä
eteenpäin, jonka tehtyänsä sanoi Tuhkimo Muuritsalle: "No, menepäs nyt
sinä, nouda se kurikka ja viskaa tänne minun luokseni." Tuhkimo Muuritsa
meneekin kurikan luokse ja rupeaa nostamaan sitä, mutta ei saanut kuin
vähän vartta vain kohoamaan. Pitäähän kurikkata kuitenkin kädessänsä,
kohottelee vartta vähän aina ja katsoo taivaalle. "Mitä sinä taivaalle
katsot?" kysyi vetehisen poika kummastellen tätä. "Tuota odotan pilveä
tuolta", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "se kun nousee tänne minun kohdalleni,
niin sille nakkaan tämän sinun kurikkasi." -- "Elä, veikkonen, taaton,
maammon kalua hävitä", rukoili silloin vetehisen poika peloissaan eikä
antanut kurikkata viskata, vaan sieppasi sen Tuhkimolta pois ja meni
kotiinsa, jossa sanoi isälleen: "Pilveen oli se mies kurikan lykätä,
vaan en antanut hänelle valtaa toki." -- "No, kyllä on mies kuin onkin
se rannalla-olija", tuumasi ukko-vetehinen, "ei nyt muusta apua, vaan
mene hänen luoksensa ja rukoile, eikö hän läksisi pois siitä
virkailemasta. Lupaa hänelle, minkä tahtoneekin, kunhan menee
matkaansa." Käskyä kuullen kulki vetehisen poika taas Tuhkimo Muuritsan
luo rannalle ja sanoi rukoillen: "Mene, velikulta, pois täältä
irveilemästä, ota mitä tahdot, kunhan lähdet." -- "Lähden", sanoi
Tuhkimo Muuritsa, "kun tämän hatullisen kultaa, hopeata saanen." --
"Saat, saat", virkkoi vetehisen poika mennen samalla kotiinsa ja kävi
sieltä kulta- sekä hopearahaa seulalla hakemassa täyttääkseen toisen
vaatimusta, mutta Tuhkimo Muuritsa oli sillä aikaa hattunsa asettanut
onnen kannon päähän, ja kun vetehisen poika tuosta nyt luoda solahutti
rahaa hattuun, se ei vielä täyttynytkään siitä, vasta vähän pohjalla
näkyi rahoja. Tuosta ei vetehisen poika kuitenkaan ollut millänsä. Haki
uudelleen kotoansa rahaa, jolla täytti koko hatun sisuksen ja sanoi
siitä Tuhkimolle: "Joko nyt tyydyt tähän?" -- "Jo nyt tyydyn", vastasi
Tuhkimo Muuritsa, "vaan tule nyt saattamaan kotiini, nämä elot kanna
minulle valmiiksi, äsken tästä lähden sillä vahvalla lupauksella, etten
tule enää elinpäivinäni enkä vettä maista isäsi ja äitisi lammista."
Päästäkseen Tuhkimosta suostui vetehisen poika tähän tuumaan mielellänsä
ja kantoi rahat Tuhkimon kotiin. Sinne tultaessa sattui haasia olemaan
riihimaalla, niin vetehisen poika kummastellen sitä kysyi: "Mikä se tuo
on?" -- "Se on minun äitini pirta", vastasi Tuhkimo Muuritsa. "Vai
pirta", sanoi vetehisen poika itsekseen, ja kuljettiin taas vähän matkaa
siitä, kunne tultiin saunapihaan, niin siinä on tuo iänikuinen ruuhi
semmoinen, joka oli hylyksi heitetty ja maalle vedetty. "Mikäs se tuo
on?" kysyi vetehisen poika. "Se on minun äitini kenkä", vastasi Tuhkimo.
"Kylläpäs sinulla aika äiti lienee, kun hänellä on semmoinen pirta kuin
se, minkä tullessa näimme, ja taaskin tämmöinen kenkä kuin tämä", sanoi
vetehisen poika matkatoverilleen ja kulki hänen kerallaan aina
tupapihalle. Täällä taaskin oli suurenlainen myllynkivi tuvan
seinuksella -- miten lienee siihen jätetty -- niin sekin oli vetehisen
pojasta outo kalu, jonka tähden hän ihmeissään katseli sitä ja kysyi:
"Mikäs se sitten tämä on?" -- "Se on minun äitini värttinänkehrä",
vastasi Tuhkimo Muuritsa, "ne kapineet kaikki minä lähtiessäni lahjoitan
sinulle." Tämä oli vetehisen pojan mieleen tämmöinen lupaus. Hän kantoi
Tuhkimon elokset aittaan kaikki ja rupesi sen tehtyään kotiinsa
lähtemään ja saamiansa lahjoja viemään kerallansa, vaan nämä olivat
hankalat kuljettaa hänen. Tuhkimo Muuritsa otti silloin ensiksi tuvan
seinukselta myllynkiven ja ripusti sen vetehisen pojan kaulaan. Siitä
asettaa sitten sen vanhan ruuhen hänelle kengäksi kaulaan ja nostaa
viimeksi kolmannen kalun, sen haasian, hänelle niskaan sanoen: "Tuolla
tavoin ne kannat huokeasti kaiketta vaivatta."
Nämä antimet saatuansa mennä könkkysi vetehisen poika näissä valjaissa
lammille, vaan kun veteen tuli, siinäkös pulaan joutui. Kaulassa oleva
myllynkivi painoi häntä pohjaan päin, johon matkansa olisi ollutkin,
mutta haasia taaskin ja ruuhi pidättivät häntä veden pinnalla. Tässä
hädässään ei hän tiedä, mitä neuvoa pitää, vaan huutaa siinä ja parkuu,
läiskää, räiskää pahanpäiväisesti, kunne isänsä ukko-vetehinen kuulee
äänen ja tulee tähän hätään pelastamaan poikaansa, jonka riisuu kaikista
Tuhkimon antamista kaluista, sekä jauhinkivestä että ruuhesta ja
haasiasta. Täten pääsi Tuhkimo Muuritsa rikkaaksi -- ja äijänkö oli
ensinnä elämistä hänellä? -- Sen pituinen se.