Oli ennen kolme veljestä, yksissä elivät, vaan sattui vihan aika
tulemaan, niin vietiin heidät sotaväkeen. Oli heistä siellä sitten yksi
raakana sotamiehenä, toinen korpraalina, kolmas kersanttina. Pantiinpa
kerran tuosta heidät vahtimaan. Tässä toimessa ollen sanoo nuorin veljes
toisille: "Voi kun on tuima, laskekaa, veikkoset, tuosta talosta ryypyn
käyn ottamassa." Toiset laskivat luvaten vahdinnasta pitää huolta, mutta
ryypylle lähtenytpä jäikin sinne, ei tullutkaan heti takaisin. Lähtee
silloin toinen, keskimmäinen veli, häntä hakemaan ja pyytää taloon
tultuansa nuorinta veljeänsä tulemaan kerallansa pois, häntä kun
vahdintapaikassa tarvittiin. Toinen, joka oli talossa oloon mieltynyt,
sanoi: "Ryyppäähän, veliseni, sinäkin, sitten lähdemme." Korpraali
ryyppäsi kerran, siitä toisen, kohta vielä kolmannenkin, ja kohta ei
juohtunutkaan enää vahdinta mieleen. No, hän kun matkallaan viipyi
kauan, tulee jo vanhin veli, kersantti, siihen ja sanoo: "Minkätähden te
rupesitte juomaan ja minut yksinäni heititte vahtia seisomaan?" -- "No,
ryyppää sinäkin, sitten lähdemme", sanoivat toiset. Kersantti, vaikka
kohta oli vähän nyreissään, ryyppäsi kuin ryyppäsikin, ja kun kerran
makuun pääsi, ei ryyppäämästä herennyt ennenkuin entinen juoma loppui,
eikä siihenkään tyytynyt, mutta osti vielä toista, ja niin unohtui koko
vahdinta hänenkin mielestään. Olipa sillä aikaa kapteeni sotaväen
keralla vahtiin tullut, vaan täällä ei vahtia olekaan. Tämän nähtyänsä
kulki hän taloon vahtimiehiänsä etsimään. No, heitä rikoksestaan olisi
epäilemättä lyöty, räähkätty, jos vain olisi kiinni saatu, vaan nämä kun
kapteenin näkivät, ala lähteä kiireimmittäin toisesta porstuan ovesta
pakoon. Kulkivat sinne asti sitten, kunnekka tuli pimeä yö,
tervankarvainen ihan. Tuli silloin heinikkoniitty semmoinen vastaan
heille, ja kun ei nähty, minne mennä yöksi, niin päätettiin ruveta
tähän. Tehtiinkin tuosta nyt tuli ja ruvettiin niitylle yöksi,
kersantti, vanhin veljes, vahtimaan, toiset makaamaan.
Tuli yöllä korvesta sitten iso, yksipäinen käärme ja sanoi kersantille:
"Mitkä täintappajat te olette tähän tulleet? Minä tapan teidät tähän ja
nielaisen vatsaani." Sen sanottuaan tavoitti käärme hampaillaan sitä
kersanttia purrakseen, vaan kersantti ei pelästynyt, mutta hakkasi
ennättämiseen sapelillaan käärmettä, kunne tämä viimeinkin alkoi jo
voipua ja sanoi rukoilevalla äänellä: "Elä, kersanttikulta, tapa, minä
annan purstostani semmoisen kiven, joka maksaa puolen valtakuntaa."
Kersantti ei tuosta huolinut, sanoi vain: "Elä, räähkä, tyhjiä pakise,
saanhan minä sen kiven, jos kaulankin leikkaan sinulta", ja samassa
sivaltikin käärmeeltä kaulan poikki, jonka tehtyään veti raadon korven
laitaan ja otti kalliin, puolen valtakuntaa maksavan kiven sen
purstosta. Nostatti sitten keskimmäisen veljensä, korpraalin, vahtimaan,
ja itse rupesi maata.
Oli vähän aikaa korpraali vuorostaan vahtina valvonut, niin tulla
pöyhähti häntä vastaan suuri, kaksipäinen käärme sanoen: "Mitkä
täintappajat te olette tänne tulleet? Minä tapan teidät ja nielaisen
vatsaani." Samalla tavoittikin korpraalia hampaillaan purraksensa, mutta
korpraali lyödä sivalsi häntä ristiin rastiin sapelillansa, mikä
kerkesi. Tästä vaipui käärme vähitellen ja sanoi rukoilemalla: "Jätä,
hyvä korpraali, minut henkiin vielä, minä annan sinulle purstostani
semmoisen kiven, joka maksaa kolmatta osaa vajaan valtakunnan." --
"Saanhan minä sen kiven muutoinkin", vastasi korpraali, löi käärmeeltä
päät poikki ja otti sen purstosta kiven. Sen tehtyänsä nostatti hän
nuorimman veljensä, sen raa'an sotamiehen, vuorostaan vahtimaan, ja itse
rupesi tulen ääreen levolle.
Nuorin veli jäi nyt vartijaksi, vaan hänelle kävi samoin kuin
toisillekin. Kolmipäinen käärme tuli hätyyttämään häntä ihan samoilla
sanoilla kuin hänen vanhempia veljiänsä uhaten syödä hänet; mutta poika
leikkasi käärmeeltä kulkut poikki ja alkoi vetää raatoa korpeen
otettuaan kiven sitä ennen purstosta pois, vaan kulkipa liian loitolle,
ei malttanutkaan matkallaan tauota ennenkuin oli jo korpeen eksynyt,
ettei osannutkaan enää niitylle veljiensä luoksi, vaan jäi heistä
erilleen. Kulkihan kuitenkin yhtä hyvin edelleen tietämättä suuntaakaan,
niin oli kumpu siellä korven keskessä, josta näkyä tuijotti tuli.
Hyvillä mielin meni hän sinne ja tuli siellä saunamökkiin, jossa oli
kolme vanhaa akkaa asumassa. Hän sen keksittyään akkunasta asettui
siihen kuuntelemaan. Yksi akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa,
tuossa olisi sapeli, jolla voittaa puolen valtakuntaa." Toinen akka
sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi pyyhe, tuo
lessinkinen tuommoinen, jonka kun hajottaa, niin se sikiää kaikenlaista
hyvyyttä täyteen." Kolmas akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa,
tuossa olisi kivääri, jolla osaisi seitsemän virstan päästä kärpäsen
ampua." Poika kun kuuli sen, hyppäsi saunaan, löi akoilta kaulat poikki,
otti sapelin vyölleen, lessinkisen huivin taskuunsa ja kiväärin
olkapäälleen. Lähtee siitä nyt saunasta pois ja kulkee, kulkee, minkä
aikaa kulkeneekin, siellä pimeässä korvessa, jossa kyllä olisi jo
nälkään kuollut, ellei hänellä olisi sitä akoilta saamaansa liinaa
ollut. Tietämättä, minne hän meni, tuli hän viimeinkin korkealle, josta
hän seitsemän virstan päästä näkee tulirovion, jossa kolme jättiläistä
on härkää paistamassa, ja yksi heistä ikään repäisee härän jalan ja
pistää sen kulkkuunsa koetellakseen, onko tuo kypsä. Sotamies silloin
sieltä seitsemän virstan päästä ampua paukaisi sen härän jalan
jättiläisen suusta pois. Suuttuen tästä tämmöisestä sanoi jättiläinen
tovereilleen: "Minkätähden te paasisiprun viskasitte minulle suuhun?" --
"Emme ole viskanneet", väittivät toiset, "kuka lienee muualta
viskannut." Jättiläinen rupesi nyt toisen kerran härän jalkaa syömään,
vaan sotamies niinikään taas samassa ampui lihan häneltä suusta pois.
"Minkätähden te kivellä lihan suustani viskasitte?" ärjäisi jättiläinen
vihoissaan toisille. "Emme ole viskanneet", sanoivat nämä, "tuo pieni
mies tuolla korvessa, se sinulta lihan suustasi ampuu." Jättiläinen
silloin suuttui silmittömästi, tempasi ison tervaksisen kuivan hongan,
pisti sen tuleen, sytytti siinä, läksi se palava honka kädessä miestä
kohden astumaan. Seitsemällä askeleella saikin jo miehen kiinni ja pani
hänet ampukaluineen taskuunsa, josta kun taas seitsemän virstaa
jäljelleen kulki, niin tuli toveriensa luokse takaisin, jossa söivät sen
härän suuhunsa. Läksivät sitten yhtenä astumaan, seitsemän virstaa
kulkivat, niin tulivat erään kaupungin portille, vaan tämä oli kiinni,
ja vallilla haukkui äkäinen koira. Jättiläiset pelkäsivät sitä, se kun
siinä rähisi ja härisi, ja kysyivät pieneltä mieheltä, jota yksi heistä
kantoi taskussaan: "Jokohan ylettäisit ampua tuon rakkikoiran vallilta?"
-- "Enköpä ylettäne", vastasi pieni mies, joksi häntä jättiläiset
sanoivat, ja kun kiväärinsä sai ja kerran vain laukaisi, niin koira
pudota pökeltyi vallilta maahan.
Kun ei koirasta enää pelkoa ollut, teki jättiläisten mieli vallin yli
nousta, mutta mies sanoi heille: "Elkää nousko, siellä tykillä ammutaan
teidät, nostakaa ensinnä vallin yli minut, niin minä panen kaupungin
väen makaamaan ja tuon sieltä orat, joilla kaivan reiät valliin, mistä
kaiketta vaivatta pääsette kaupunkiin." Jättiläisistä oli tämä tuuma
hyvä, ja he nostivat pienen miehen vallin yli. Tämä kun kaupunkiin
pääsi, pani kaikki väen makaamaan niinkuin oli luvannut, meni siitä
kaikkien nukuttua kuninkaan linnaan, jossa rupesi kuninkaan tyttären
viereen maata ja sepäsi, halaili häntä. Kun viimeinkin linnasta läksi --
tuskin olisi näet lähteä raahtinutkaan, kun ylen oli hyvä hänen siellä
ollaksensa -- suuteli hän kuninkaan tytärtä kerran vielä hyväisiksi,
otti orat ja muut aseet, mitkä hän tarvitsi, kanssansa, ja kaivoi niillä
kaupungin valliin reiän, josta sanoi ensinnä yhdelle jättiläiselle:
"Tule nyt tuosta reiästä!" Jättiläinen teki niinkuin käsketty oli, vaan
kun sai päänsä reiästä sisään, pieni mies samassa leikkasi pään häneltä
poikki ja vetäisi ruumiin siitä reiästä sisään. "Joko se sai sisään?"
kysyi toinen jättiläinen. "Jo se on täällä", vastasi mies. Tämän
kuultuaan pisti toinen jättiläinen niinikään päänsä vallin reiästä
sisään, vaan mies taaskin sipaisi häneltä pään poikki miekallansa ja
vetäisi ruumiin vallin sisäpuolelle. Samaten kävi kolmannellekin
jättiläiselle, ja kun sotamies oli kaikki kolme tappanut, leikkasi hän
kielet heidän suustansa ja pani ne talteensa. Siinä kaupungin
likitienoossa eli hän sen lessinkisen liinansa avulla sitten, kun ei
näet kotiinsa osannut, ja mielensä muutoinkin teki kuninkaan tytärtä
kerran vielä tavata.
Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuninkaan tytär tulikin raskaaksi. Tästä
hätä käteen kuninkaan linnassa. Keksi kuningas kerran sitten niiden
jättiläisten raatojen siinä kaupungin ulkopuolella röhjöttävän ja mietti
mielessään: "Nuo ne ovat salaa kaupungissa käyneet ja siellä pillojaan
tehneet, hengeltä ne pitää saada", luuli näet jättiläisten makaavan.
Itse ei kuitenkaan tohtinut lähestyä heitä, ne kun näyttivät niin
julmilta, vaan kuulututti kaupungissaan, että joka jaksaisi heidät
tappaa, sen hän panisi kenraaliksi ja antaisi hänelle tyttärensä
vaimoksi. No, oli muuan kapteeni, uros muka mielestänsä, joka jo tiesi,
että ne pelättävät miehet olivat kuolleita, niin hän tarjousi luvatusta
palkasta heitä tappamaan. Tämä kuninkaasta mieleen, kun hän nyt
pahantekijöille heidän ilkeyttään kostaa saisi, jonka vuoksi hän koko
perheensä kanssa seurasi kapteenia kaupungin vallin luo, jossa kapteeni
urhokkaasti kävi miekallaan hakkaamaan niitä kuolleita raatoja, kun näet
tiesi, ettei niitä tarvinnut pelätä. Muut kaikki uskoivatkin, että
kapteeni oli koko ihmetyön tehnyt, mutta kuninkaan tytär, joka heti
paikalle tultua näki, että päät olivat ruumiista erillänsä, sanoi: "Ei
sinussa ole niiden tappajata, etkä sinä ole heitä hengiltä saanut, en
minä sinulle rupea ennenkuin minun sormukseni sormessasi näytät."
Kuningas ei tähän ollut tyytyväinen, vaan ei kuitenkaan tahtonut
tytärtään väkisellä naimiseen pakottaa. "Tyydytänmähän kapteenin muulla
tavalla", ajatteli hän, ja asia jäi sillensä.
Kuninkaan tytär siitä lähtien ei enää kuitenkaan oikein isänsä linnassa
viihtynyt, kun ei kapteenia suvainnut nähdäksensä, ja kun hänen
isällänsä kuninkaalla kaupungin ulkopuolella oli hovi, niin muutti sinne
asumaan pahalle päivälle. Sattuipa tuosta sotamies, joka sillä aikaa
ikävissään oli kulkenut, missä lienee kulkenutkin, kävellessään tulemaan
siihen samaan hoviin, jossa kohta tunsi kuninkaan tyttären. Nöyrästi
tervehtien lähestyi hän kohta häntä, otti taskustaan jättiläisen kieltä
kolme ja näytti sormessaan olevan sormuksen. Tuosta näki nyt kuninkaan
tytär, että tuo se onkin jättiläisten tappaja ja se, joka hänen kanssaan
sormuksia vaihtoi. Tervehti siis sotamiestä niinkuin sulhastaan ainakin
ja laittoi asiasta isällensä kirjan, että niin ja niin on muka asia, ja
se ja se hänen sulhasensa on. Kuningas taaskin kun kuuli sen, pani
raa'an sotamiehen ylimmäiseksi kenraalikseen ja tyttärensä kanssa
naimiseen; mutta kapteenille ja hänen urostyöllensä, kun hän kuolleita
raatoja miekallaan hakkasi, nauroivat kaikki kaupungin asukkaat. -- Sen
pituinen se.