Metsällä käydessään ajoi kuningas muutamaan mökkiin ja olisi hevosineen
päivineen tullut sisälle tupaan, vaan oli ovi niin ahdas ja alhainen,
että täytyi kumarruksissa ollen oven kohdalla seisahtua, pää vain
huoneen sisällä. Tästä kurkisteli nyt tupaan ja kysyi: "Onko täällä
ketään huoneessa?" -- "On puolitoista miestä ja hevosen pää", vastasi
samassa mökin poika, joka sattui yksin olemaan kodissa. "No, missäs
sinun isäsi on", kysyi kuningas. "Se on vähästä paljoa pyytämässä",
vastasi poika. "Entäs äitisi, missä se on?" kysyi kuningas. Poika
vastasi sanoen: "Se on menneenvuotisia leipiä leipomassa." -- "No,
missäs veljesi on?" kysyi taaskin kuningas. "Se on metsällä", vastasi
poika, "ja sen linnun, jonka saa, sen heittää metsään, vaan jota ei saa,
sen hän tuo kotiin." -- "Missäs sinun sisaresi on?" tiedusti kuningas
yhä. Poika vastasi toimessaan: "Se on menneenvuotisia naurujaan
itkemässä."
Kuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään
ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja
ajoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan
vastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa
sanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa
kaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas,
käskien pojan eteensä, kysyi häneltä: "Missä sinun isäsi silloin oli,
kun se vähästä paljoa oli pyytämässä?" Poika vastasi: "Se oli naurista
kylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo
monta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä." Kuningas kysyi
taas: "Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä
oli leipomassa?" Poika selvitti asian, sanoi: "Meidän otettiin mennä
vuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa." --
"No, mitenkäs", kysyi kuningas, "sinun veljesi silloin metsää kävi, kun
sen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa
toi?" Poika vastasi: "Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen
tappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä
kotiin." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se
menneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?" Poika sanoi: "Se mennä vuonna
nauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja
valittelee, kun on lapsia saamasa."
Kuningas sanoi siitä nyt pojalle: "Sinun kujeelliset ja kierteleväiset
vastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä
rangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata,
minkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt,
päiväkö on valkoisempi vai maito?" -- "Päivä valkoisempi on kuin maito",
vastasi poika. "Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste
näkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt,
niin maitohan ainakin näyttää valkeammalta", sanoi kuningas ja panetti
pojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle
kuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas
poikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei
pimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka
poika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille,
ja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi
poika: "Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi
päivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon
astuneet."
Mitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta
suvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: "Nyt minä tylystä
puheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla
minun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä
tien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et
sisään etkä ulos."
Käskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista
itsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti
koetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään
maantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien
viertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta
kun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta
pihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot
jäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki.
Oudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä
tavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella,
toinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. "No, kuinkas nyt tänne olet
tullut?" kysyi kuningas pojalta. "Minä tulin nelinryömin maantienojan
pohjaa", vastasi poika, "niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja
sitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en
tullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten
sisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla,
toinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella." Tällä lailla vapautti
poika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna
tulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas
oli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä,
jonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: "Elä
tule, koirat repivät, tappavat sinut." Mutta poika, jolla oli nuttunsa
alla varoilla jänis, vastasi: "Käydä käsketyn pitää", ja kun linnan
pihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa
alta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja
läksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten
pienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen
ilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: "Mitä ne
nuo koirat ajavat?" -- "Sitä, joka edellä juoksee!" huusi poika
kuninkaan puhetta vastaten. "No, mikäs se on, joka edellä juoksee?"
kysyi kuningas. "Se, jota koirat jäljestä ajavat", sanoi poika nauraen
ja meni koko linnasta matkaansa.