Oli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut
lehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo,
joka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: "Sinä vain rahasi
kulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään." --
"No, kun mielesi tehnee, lähde vain", sanoi mies nurkumatta eikä ollut
asiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli
kuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin
taloon, joka lehmän oli tingannut. "No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin
tuli?" sanoi hänet nähtyään porvari. "Niinhän minä tulin", vastasi
emäntä, "en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa
aina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo."
Porvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan
matkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet,
koska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä
mielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin
tuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta
niin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin
hyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi
juovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna
niinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet
hänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen
vaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.
Kun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän
itseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta
muuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: "Tiedättekö, kuka
ja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?" -- "Teitä en tiedä, en
tunne", vastasi porvari. "Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita
oleman", puheli emäntä, "minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi,
enkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet
jossakin?" -- "En ole lehmääsi nähnyt", vastasi porvari. Nyt rupesi
emäntä itkemään ja sanoi: "Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen,
koska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt
musta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo
teidän tallissanne?" -- "Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita
suinkaan en kaikkia tunne", vastasi porvari. "No, siitä minä tiedän, jos
minä olen se mikä ennen", tuumasi emäntä, "kun menen talliin hevosen luo,
niin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta
vieraille on se hyvin äkäinen." Sillä puheen menikin talliin, mutta
siellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi
tunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät
hevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa,
mutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle
ja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: "En totta
tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein
arvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira,
joka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos
nyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut
omaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan
minulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja
hyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään
pääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en
siitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja
leppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa
minut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu."
Näissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin
koirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin
tupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan
piiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän
nyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä
rupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: "En kyllä liene se ihminenkään,
mikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!"
Isäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta
puhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen
huomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet
polvellensa ja sanoi: "Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet
minun vaimoni!" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat
lapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: "Kunka lapset
tuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne
saanut?" -- "Sitä en ainakaan tiedä", vastasi vaimo, "kun kaupungissa
kävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni,
enkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin
lähtiessä." -- "Ole vaiti", sanoi isäntä, "kyllä minun vaimoni olet,
vaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?" -- "En surmaksenikaan
tiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle
makeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja
kun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää
muusta omaisuudestani." -- "No, aika hupakko sinua onkin", sanoi mies,
"ja yhä hupsummaksi taidat tulla", mutta mielessään arveli hän: "Ei
tämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa
kuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin
oma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni
iäksi päiväksi."
Näissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä
muutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka
toisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli
kotoisin. Mies vastasi: "Taivassalosta." Emäntä, joka oli vähäkuuloinen
eikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: "Vai taivaan salista! No,
oletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?" -- "Kyllähän sen siellä
olen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle." -- "Onkos tuolla
minkäänlaisia puutteita sielläkin?" virkkoi emäntä. "Kyllä siellä on
puutteitakin", vastasi mies. "No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle
täältä lahjaa, mitä antaa voin?" -- "Kyllähän se muassani menee",
vastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta
niin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: "Kyllähän
minä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle
veisit." -- "Kyllä minä vien, jos niin tahdotte", sanoi mies, ja emäntä
antoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen
vieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle
viedäksensä.
Eipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi
hänelle asian, sanoi: "Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä
annoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se
lupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen." -- "Voi sinua,
hupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?" sanoi isäntä, otti samassa parhaan
orinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän
tulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen
takaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: "Tuliko
mitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?" -- "Tuli, mutta
kun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne",
vastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli
viskannut. "No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä,
minä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä", sanoi isäntä hädissänsä ja
juoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle
otti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen
paikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli
maantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän
jalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan
jaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi
siis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka
mielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa
tuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: "No, missäpä hevosesi on?" -- "Kun
minä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras
oli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi",
vastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä
kaulaan, halaili häntä ja sanoi: "Nyt minä vasta sinua oikein rakastan,
kun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin."
Mies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta
hevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon,
jossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut
yhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa
parantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi
hän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin
paljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi
kiinni ja säkin töytyytti tupaan. "Mitäs emäntä tuossa tekee?" kysyi
taloon tullut mies. "Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme,
vaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan
kyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä
pussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen
asuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku
niin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen
tupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin." --
"Ehkä tuohon minä keinon keksin", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja
hakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin.
Iloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja
satamäärän palkoista.
"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi
olevan, hullu hupakko on hänkin", mietti mies mielessään. Ottihan
kuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen.
Onpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen,
jota seisahtuu katsomaan. "Eläs huoli", arvelee hän, "lähden tuostakin
koettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on", ja
lähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen
eteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: "Anni, armas ainoiseni, täti
Tiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin." Sitä tehden haastattelee hän
sikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän
mielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: "Mikä mies sinä olet,
joka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?" Siihen ei mies
vastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle,
sillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle,
katselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta:
"Mikä mies sinä olet?" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka
kyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen
sanoo rouva sikaa osoitellen: "No, koska hän on tätisi, niin vie hänet
kotiisi kestiin." Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian
sai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan,
minkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle
metsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä -- hänellä muka oli
vaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin -- jätti hevosensa sinne ja
tuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin
keksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun
päästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen
viereen vartioimaan.
Sill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi
puheekseen hänelle kertonut: "Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies
ja vei meiltä sian." -- "Voi teitä, kun sian annoitte!" sanoi hovin
herra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä
etsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä
seisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen
hiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. "Mitä sinä
siinä vahdit?" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. "Sattui
kultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni
alle peitin; sitä tässä vartioin", sanoi vakavasti ja toimessaan mies.
"No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?" kysyi hovin herra.
"Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka
ajoi sikaa reessä", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin
sitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen
elävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. "No, mitenkä se lintu
sieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?" kysyi hän
mieheltä. "Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken
sen varmaan sieltä korjuuseen saisi", vastasi mies. "Niinpä mene sinä,
käy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun
saalistasi tässä." Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran
hoviin ja sanoo: "Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän
herranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu
kulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän
päänsä, henkensä lunastaisi." -- "Mikä lienet petturi, samanlainen kuin
sekin, joka vasta täältä sian vei", vastasi rouva hänelle. "Ka, en ole
mikään petturi", virkkoi mies, "näettehän, että minulla on herran hevonen
ja värkit ajettavina." Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa
hankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi
rengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden
kaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat
saatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa
luokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä
kotiinsa päin.
Hovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä,
vahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja
odottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta
mieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin
tavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen
nenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin
omaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa
viivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo:
"Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni." --
"Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?" kysyi herra. "Ka, täällä
kävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin
joutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi." -- "No, niinhän tuo
onnettomasti kävi", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko
asiasta sen enempätä.
Emäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin
oli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa
ja sanoi omaan tupaan päästyänsä: "Täällä elän tästä lähtien oman akkani
keralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin
niin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän." Sen kovemmin ei isännän ja
emännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja
rakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin
kohtasi. -- Sen pituinen se.