TUHLARIKUNINGAS

Oli ennen tuhlarikuningas, joka ylellisyydellä ja juonnilla menetti koko

valtakunnan käsistään pois, vaikka hän vielä oli ihan nuori mies.

Häpeissään pakeni hän sitten toiseen valtakuntaan, eikä ollut hänellä

enää muuta omaisuutta jälellä kuin kolme markkaa ja vanha tammahevonen.

Siinä kaupungissa oli sitten semmoinen tapa, että kun köyhä kuoli

jättämättä jälkeensä tavarata, niin se sai maata kadulla jokaisen

jaloissa. Köyhä kuningas, joka kaupunkia katsellessaan näki näitä

ruumiita montakin kaduilla, surkutteli niitä ja hautautti yhden

kuolijoista niillä kolmella markallaan. Nyt, kun oli viimeisetkin

rahansa menettänyt, läksi hän surullisena sillä vanhalla tammallaan

pitkin tietä ajamaan. Tulipa tuossa huonoihin ryysyihin puettu, kasvava

poika hänelle vastaan ja kysyi: "Kukapa ja kusta olet?" -- "Kuningas

olen", vastasi tammallaan ajaja. "Kuinkas kuningas niin yksinään ajaa?"

kysyi vastaantulija. "Minä olen niin köyhä, etten voi palvelijoita

pitää", sanoi kuningas. "No, ei kuninkaallisen miehen kumminkaan sovi

ihan yksinään matkustella; ottakaa minut palvelijaksenne, minä lähden

mielelläni." -- "Sinäpä tarvitset ruokaa ja palkkaa, mutta minulla ei

siihen ole varoja", sanoi kuningas. "Kyllä minä ruokani itse katson, ja

kyllä me palkasta sovimme", tuumasi poika ja tarjoutui yhä vain

palvelijaksi. "No, seuraa jos seuraat", sanoi kuningas viimeinkin, "vaan

kyllä minusta pian erkanet, kunhan nälkä tulee, sillä minulla ei niin

markkaa ole taskussani."

Ajettiin aina iltapuolelle päivää yhdessä sitten, niin sanoo illan

tullessa kuningas: "Iltakin tulee, iltakin tulee! Minkähänlainen yösija

saataneen?" -- "Elkää hätäilkö", sanoo poika, "kyllä minä neuvon tiedän,

tässä on kylä ihan lähellä, minä lähden edeltäpäin sinne yösijaa ja

ruokaa valmistamaan teille." Sillä puheen erosikin poika kuninkaasta

jättäen hänet huonolla hevosellaan kulkemaan jäljestä, meni kylään ja

poikkesi muutamaan taloon, jossa ovesta tultuaan sanoi kohta: "Hyvää

iltaa, isäntä, saadaanko tässä yösijaa? Minun herrani tulee jäljestä."

-- "Mikä mies se on?" kysyi isäntä. "Se on etäinen kuningas", vastasi

poika toimessaan. "Oi, oi!" sanoi isäntä, "kuinkas me otamme niin isoa

vierasta vastaan? Ei ole meidän vierashuoneemmekaan puhdas eikä lämmin."

-- "Kunhan vain yösijan lupaatte, kyllä minä saan huoneen puhtaaksi",

sanoi poika isäntää lohdutellen; lämmitti, lakaisi ja havutti huoneen,

josta juoksi herraansa vastaan maantielle, vei hänet majataloon, riisui

hevosen ja toimitti hyvästi kaikki.

Talon isäntä, jonka luona nyt kuninkaallinen mies ensi kertaa kävi

vieraana, sanoi kahden kesken, kuninkaan kuulematta, pojalle: "Kyllä

meillä, hyvä vieras, olisi kaikenlaista ruoan ainetta, mutta emme osaa

niistä semmoisia ruokia laittaa kuin kuninkaalliset ovat tottuneet

syömään." -- "Antakaa avaimet minulle", sanoi poika, "kyllä minä ruoat

valmistan, olkaa huoletta." Avaimet annettiinkin kuninkaan palvelijalle,

ja tämä laittoi herralleen kauniin ruokapöydän iltaseksi, teki siitä

tilan ja toimitti kaiken passuun hyvästi ja jalosti. Aamulla laittoi

niinikään taas eineruoan ja toimitti herransa tielle, vaan itse jäi

vielä taloon sopimaan yösijasta isännän kanssa. Tulikin isäntä

saapuville tuosta, niin kysyi isännältä poika: "Mitä yösija maksaa?" --

"Voi vieraskulta", sanoi isäntä, "kuinka vain olette tulleet toimeen,

niin sillä olen tyytyväinen." -- "Hyvästi on toimeen tultu", sanoi

poika. "No, ei se maksa teille mitään", sanoi silloin isäntä, "mutta

minä olen maksava teille, kun olette niin korkean vieraan sillä lailla

palvellut, ettei talolle häpeätä tullut; mitä nyt tahdotte, niin sen

annan mielelläni." -- "Käydäänhän tuonne aittaan", sanoi poika. Isäntä

vei hänet sinne, käski siellä olevista tavaroista valita, mitä mielensä

teki. Oli hyvin vanha huopahattu aitan naulassa siellä, ja muitakin

uusia hattuja oli paljon, niin poika osoitti sitä vanhaa hattua, sanoi:

"Tuon minä tahtoisin." -- "Mitä turhaa!" sanoi isäntä, "onhan tässä

uusiakin, ottakaa näitä", vaan poika ei uusista huolinut, pisti sen

vanhan hatun päähänsä siitä ja sanoi isännälle: "Suuri kiitos, jääkää

hyvästi!" Meni siitä matkalle sitten, tapasi herransa ja sanoi hyvillä

mielin: "Jo minä siellä isännän sovitin." -- "Se hyvä", sanoi kuningas,

"vaan milläs sinä sen sovititkaan?" -- "Kaikki on hyvällä pohjalla",

sanoi poika, "vieläpä antoi minulle isäntä tämmöisen hatunkin

päälliseksi." Kuningas katseli hattua, sanoi: "Eipä tuosta paljon ole,

kun olisi edes paremmankaan antanut, kun kerran antamaan rupesi." Poika

puolestaan oli lahjaansa tyytyväinen ja sanoi: "Kyllä se paikassaan

paljonkin maksaa, olkaa huoleti!" johon taukosi sillä kertaa heidän

puheensa.

Matkustivat siitä toisen päiväyksen, niin iltasella kuninkaalle taaskin

tuli huoli, minkälaiseen yöpaikkaan nyt satuttaisiin. "Kyllä minä taas

menen edeltäpäin yösijaa tiedustamaan, olkaahan huoletta", sanoi

palvelija, meni kylään, jossa keksi hyvästi raketun talon, ja virkkoi

sinne tultua isännälle: "Löytyykö talossa huonetta vieraalle?" -- "On

huonetta siksi", sanoi isäntä, "mikä mies teidän herranne on?" -- "Se on

kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oho! Kuinkas me sellaista vierasta

saatamme vastaan ottaa, meillä kun on siivoamattomat huoneet ja muut

varat laittamattomat", tuumasi talon isäntä. "Elkää hätäilkö", sanoi

poika, "kyllä minä huoneet siivoan ja ruokavarat laitan, valmistelen."

-- "No, jospa te niin hyvä olisitte", sanoi isäntä, "tässä on avaimet,

ottakaa talon varoista vaikka mitä, että tuo noin ylhäinen vieras täällä

oloonsa tyytyisi."

Poika kun tämän vallan isännältä sai, lämmitti, lakaisi ja siivosi

huoneet kaikin puolin välttävästi, josta juoksi jo herraansa vastaan

maantielle ja ajoi hänen kanssansa sieltä taloon. Täällä laittoi

herralleen hyvän iltasen sitten -- mikäs laittaessa, kun kaikki talon

varat olivat hänen hoteellansa. Talon väkeä ei näkynyt ei kuulunut, ne

olivat näin ylhäisen vieraan tuloa paenneet toiseen taloon kaikki.

Yötä talossa oltua valjasti poika taas aamun tullen herrallensa hevosen

ja toimitti hänet edeltäpäin tielle, vaan itse jäi isäntää odottamaan

kotiin tulevaksi sopiakseen hänen kanssansa maksusta. Odottaa, odottaa

jonkin aikaa siinä, niin jo näkeekin isännän tulevan kylästä ja käypi

puhuttelemaan häntä, sanoo: "Herrallani oli kiire matkalle, se läksi jo

ajamaan edeltä. Mitä nyt, hyvä isäntä, olemme velkaa niin yösijasta kuin

muustakin?" -- "Velassa ette ole missään", sanoi isäntä kohteliaasti,

"kunhan vain olisitte hyvin toimeen tulleet minun vähäisessä majassani;

vaan mitäs saan minä nyt teille maksaa siitä, kun ylhäisen herranne

olette minun puolestani vastaan ottaneet ja passanneet, sillä siinä

olette vaivaa nähneet paljonkin?" -- "No, käykäämmehän tuonne aittaanne,

koska niin on tahtonne", sanoi poika, "kenties löytäisin sieltä jotakin

muistoksi otettavaa, jota ehkä itse ette havaitsekaan."

Katsasteltiin aittaa sitten. Siellä riippui kolme sapelia seinällä, ja

muuta tavaraa oli myöskin paljon, mutta yksi sapeleista oli katkennut ja

ruosteessa hyvin. "Tuon aseen minä tahtoisin", sanoi poika osoittaen

vanhaa ruostunutta sapelia. "Mitä joutavia", vastasi isäntä, "ottakaa

tästä parempi ja ehyempi." -- "Kyllä tämä on minulle hyvä", sanoi poika,

otti sen vanhan sapelin kuin ottikin, jätti isännälle hyväiset ja läksi

herraansa tavoittamaan. Tämä kun puolestaan oli odotellut maantiellä

häntä, niin pojan ei pitkälle tarvinnut kulkeakaan ennenkuin jo keksi

herransa, jolle iloissaan puheli: "Nyt on taas majatalossa kaikki

maksettu, ja tuommoisen sapelin vielä sain isännältä päälliseksi." --

"Voi poikaparka", sanoi kuningas sapelia katsellen, "mitä sinä tuolla

teet? Kun olisi edes parempi ollut!" Poika ei herransa moitteesta

huolinut. "Kyllä se paikoissa paljonkin maksaa", sanoi hän vain ja sitoi

sen sapelin vyöllensä, että hän näytti miehuulliselta niinkuin kuninkaan

palvelija ainakin.

Kulkivat siitä kolmannen päiväyksen yhtenä niinkuin ennenkin, niin

kuningas illan pimetessä alkaa jo yöpaikasta olla huolissaan kuten

edellisinäkin iltoina ja sanoo surullisena: "Missähän tätäkin yötä

vietettäneen?" -- "Olkaa huoletta, ehkä tästä vielä hyvänkin yösijan

löydämme", tuumasi poika, "minä käyn teidän tässä levätessänne semmoista

paikkaa tuolta kylästä tiedustamaan." Sillä puheen läksikin sanotulle

asialleen ja tuli muutamaan taloon, jossa kävi puhuttelemaan isäntää

sanoen: "Muudan herra pyytäisi yösijaa, tokko isäntä sitä antamaan

suostuisi?" -- "Mikä herra se on?" kysyi talon isäntä. "Onpahan etäältä

matkustava ruhtinas", vastasi poika. "Kyllä teidän täytyy mennä toiseen

taloon", sanoi tämän kuultuaan isäntä, "ei meidän käy semmoista vierasta

vastaan ottaminen." -- "Mitäs teiltä puuttuu?" kysyi poika. "Huoneet

ovat kylmät ja ruoat valmistamattomat." -- "Antakaa vain minulle

avaimet, niin kyllä minä ruoat ja muun kaiken valmistan", sanoi poika.

Isäntä antoi avaimet mielellään ja läksi itse kaiken perheensä ja

väkensä kanssa kylään näin ison ja mahtavan vieraan tieltä pois. Poika

silloin siivosi huoneet, teki tilat ja valmisti kaikki hyvästi, että

herransa oli siinä hauska ja hupaisa yön seutua viettää. Aamulla

toimitti herransa taaskin matkalle, vaan jäi itse taloon odottamaan

isäntää kotiin tulevaksi, ja tämä kun aikanaan kylästä joutui, niin kävi

hänelle vastaan ja kysyi: "Mitä, hyvä isäntä, yösija maksaa?" -- "Ei,

vieraskulta, se teille maksa mitään", vastasi tämä, "mutta minä olen

teille velkapää maksamaan, mitä vain palkoistanne tahdotte; tulkaa minun

kanssani aittaan tuonne, kukaties siellä jotakin mielenne mukaista

tavaraa löytyisi." Poika seurasi isäntää ja katseli aittaan tultua

ympärilleen; siellä on tavaraa kaikenlaista, mutta seinällä riippuu

kolme silkkikukkarota: yksi vanha, vaan toiset olivat uusia. Poika

osoitti sitä vanhaa silkkikukkarota, sanoo: "Tuon minä tahtoisin, tuon."

-- "Onhan täällä uusiakin, ottakaa niitä", houkutteli isäntä, vaan poika

otti sen vanhan kukkaron, kiitti ja läksi tiehensä. Matkalla pani sitten

kukkaron käsivarteensa riippumaan, josta juoksi herransa luokse ja huusi

iloissaan: "Kas, tuommoisen lahjan minä isännältä taaskin sain." --

"Voi, miesrukka, kun olisit edes paremman saanut", sanoi kuningas

säälien, mutta poika oli yhtä iloinen vain ja sanoi: "Kyllä se minun

kukkaroni paikoissa paljonkin maksaa, saattehan nähdä."

Neljännen päivän matkattuansa pääsivät siihen kaupunkiin sitten, jossa

sen valtakunnan kuningas asui. Kaupunki oli muutoin kaunis ja komea,

mutta kuninkaan linna oli mustalla veralla peitetty. Tästä ihmeissään

meni tuhlarikuningas tovereineen muutamaan kaupungin ulkopuolella

olevaan taloon, jossa olivat yötä aina huomeneen.

Aamulla vasta, kun matkastaan oli levännyt, meni poika kuninkaan linnaan

tiedustamaan, minkätähden se niin oli mustaksi peitetty. Siellä kuuli

hovipalvelijoilta, että julma, pitkäkarvainen ja monisarvinen peto, jota

ei näkynyt muuten kuin yöllä, uhkasi hävittää koko kuninkaallisen

linnan, ellei kuningas antaisi tytärtään hänelle vaimoksi. Tähän

vaatimukseen eivät kuningas eikä tyttärensä vielä olleet suostuneet,

vaan joka ilta pimeän tultua täytyi kuninkaan tyttären aina jonkin aikaa

käydä häntä puhuttelemassa ja rukoilla, ettei hän uhkaustaan vielä

täyttäisi. Tämän tiedon saatuaan meni poika viivyttelemättä kuninkaan

eteen ja puhui siellä suoraan, että hän oli vieraan valtakunnan

kuninkaan palvelija, ja että herransa mieli tulla kuninkaan tytärtä

naimaan. Kuningas tämän kuultuaan käski pojan kutsumaan isäntäänsä, sitä

vierasta kuningasta, siksi päivää päivälliselle. Poika toimitti

kutsumuksen herrallensa, ja tämä läksi puolipäivän aikana linnaan, jossa

ruokapöydässä istuttaessa selvitti asiansa, että hän muka aikoisi

kuninkaan tyttären naida, jos kuninkaallinen perhe hänet vävykseen

ottaisi. Vanhemmat kyllä suostuivat siihen, mutta tytär pudotti

sormuksensa lattialle ja sanoi sulhasellensa: "Jos tämän sormuksen

huomenna tähän ruokapöytään tuot, niin sitten sinä minut saat." No,

eihän se kuninkaan poika juljennut sitä sormusta sieltä pöydän alta

kurkistella eikä etsiä, se jäi sinne, ja kuninkaan poika palasi

majataloonsa. Täällä kysyi palvelija: "Mitä nyt kuninkaan linnaan

kuuluu?" -- "Kuuluuhan sinne hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas,

"kyllähän minä siellä olisin naimiskaupan toimeen saanut, mutta tytär

pudotti sormuksensa pöydän alle, ja se pitäisi minun nyt löytää ja

huomenna ruokapöytään tuoda."

Huomenna ei olisi kuninkaan pojan mieli tehnytkään päivälliselle linnaan

mennä, kun ei hänellä sitä sormusta ollut, mutta palvelijapoika kehoitti

häntä lähtemään, sanoi: "Menkää vain rohkeasti, ja kun sormusta

kysytään, niin koettakaa vain lakkarianne!" Tuhlarikuningas meni nyt

kuin menikin linnaan, jossa kohta ruvettiin ruoalle. Syömästä päästyä

koetteli hän lakkariaan, löysi sieltä sormuksen ja laski sen kaikkien

nähden kuninkaan tyttären pöydälle. Kuninkaan tytär otti sen, vaan sanoi

samalla: "No, sitten sinä minut saat, jos huomenna tänne päivälliselle

tullessasi sanoa voit, kenelle minä tänä iltana ennen maata menoani

suuta annan."

Huolissaan meni vieras taikka tuhlarikuningas tämän kuultuansa

majataloon palvelijansa luokse. Tämä kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäs

kuninkaan linnaan kuuluu?" -- "Kuuluupa sieltä hyvää sekä pahaa",

vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän sormus lakkaristani löytyi, vaan nyt

pantiin toinen temppu eteen: pitäisi muka huomeneen arvatakseni, kenelle

kuninkaan tytär tänä iltana ennen maata menemistään viimeiseksi suuta

antaa." -- "Se ei ole mikään vaikea asia", sanoi palvelijapoika, "ketä

hän muita suutelisi kuin vanhempiansa; mutta voin minä asiasta paremman

selvän saada. Se vanha huopahattu, jonka majatalon isännältä lahjaksi

sain, on semmoinen näet, että sen kun päähänsä panee, niin kulkee

näkymättömänä vaikka missä; minä lähden sen avulla asian laitaa

tiedustamaan." Sillä puheen pisti hän sen vanhan huopahatun päähänsä,

josta kohta kävi näkymättömäksi, ja läksi kuninkaalliseen linnaan.

Siellä oleskeli kaiken päivää sitten näkymättömässä tilassa ja seurasi

kuninkaan tytärtä, mihin ikään hän meni, nähdäksensä kaikki, mitä hän

teki ja toimitti, vaan ei mitään erinomaista huomannut. Viimein

iltasella myöhään erosi hän kuitenkin muusta hoviväestä lähtien linnan

suuresta salista ulos. Poika silloin pistäytyi hänkin huoneesta ulos

nähdäkseen, jos kuninkaan tytär vanhempiaan suutelee levolle mennessään,

vaan tämä ei sitä tehnytkään, mutta kulki suoraan linnan edustalla

olevaan saarnipuistoon, johon hetkeksi seisahtui. Samassa alkoi maa

järistä kauhealla tavalla, ja sen sisuksesta nousi julma ja hirmuinen

peto, jolla oli pitkät pahannäköiset korvat ja monihaaraiset sarvet

päässä. Tämä lähestyi nyt kuninkaan tytärtä ja syleili, suuteli häntä.

Poika, jolla oli se matkalla saatu sapelin tynkä ja vanha silkkikukkaro

muassa, lähestyi näkymättömänä petoa, silpaisi sapelillaan häneltä pään

poikki ja pisti sen kukkaroonsa, jonka vei kotiinsa ja pani talteensa.

Aamulla antoi hän sen kukkaronsa herralleen sitten ja sanoi: "Kun

linnaan tultuanne teiltä kysytään, kenelle kuninkaan tytär illalla suuta

antoi, niin tyhjentäkää kukkaronne pöydälle ja sanokaa kuninkaalle:

'Tuossa on sen pedon pää, jota tyttärenne illalla suuteli'."

Tuhlarikuningas teki niinkuin palvelijansa oli neuvonut, ja kun

päivällisellä oltiin linnassa, pudisti hän pedon pään kukkarosta

pöydälle. No, tuostakos nyt ilo yleinen linnassa nousi! Kuninkaan

tyttären oli näet vasten tahtoansa täytynyt käydä sitä petoa

suutelemassa, ettei se suuttuisi ja koko linnaa hävittäisi, mutta nyt ei

hänestä enää pelkoa ollut, kun pää kerran pöydällä makasi. Kuningas

laittoi heti miehiä katolle mustaa peitettä vetämään pois, ja

siihen vedettiin uusi punainen verka sijaan, josta laitettiin

tuhlarikuninkaalle ja hänen pelastuneelle morsiamellensa suuret ja

komeat häät, joita kesti monta päivää perätysten.

Palvelijapoika pysyi siinä nuoren kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa

palveluksessa aina eteenpäin vielä, kunne heillä jo oli iso, lattialla

kävelevä lapsi. Silloin tuli hän herransa puheelle kerran ja sanoi: "Nyt

alkaisi aika olla minun lähteä pois." Kuningas sanoi: "No, sitä en

sinulta kieltää voi, vaikka kyllä mielelläni pitäisin sinua, kun niin

hyvästi minua olet palvellut; vaan koska niin on, että erota tahdot,

niin puhukaamme nyt palkastasi." -- "Saankos minä palkoistani mitä

tahdon?" kysyi poika. "Saat", vastasi kuningas. "Niinpä palkoistani lyön

tuolta lapseltanne kaulan poikki", sanoi poika. "Kyllä paljon tahdot,

mutta paljon olet ansainnutkin", vastasi kuningas mielipahoissaan. Poika

silloin löi samassa lapselta kaulan poikki, joka kyllä näytti

hirmuiselta, ja sanoi: "Jääkää hyvästi", mutta se oli vain äkki silmäin

muutos; lapsi jäi terveeksi ja elämään kuitenkin. Nuori kuningas, vaikka

hän omaisuutensa oli tuhlannut, oli näet semmoisen suojelushengen saanut

avukseen, kun hän siinä kaupungissa, johon hän ensin tuli, ainoalla

rahallaan sen kuolijan hautautti, joka turvatonna kadulla makasi

kaikkien jaloissa. Nyt kun ei häntä enää tarvittu, hävisi tämä henki

taas pois ja tuli entiseen olentoonsa. -- Sen pituinen se.