Oli kerran kauppias ja sillä poika. Kuoli sitten isä, ja pojalle jäi
äijän hyvyyttä perinnöksi. Hän elää siinä isänsä vanhassa talossa
hyvästi, ei ole hänellä huolta, surua mistään. Kuitenkin käypi aikansa
pitkäksi näin yhä yksin eläessänsä, jonka tähden meni muutaman tietäjän
luokse ja sanoi: "Mieleni tekisi naida, mistähän päin tuota hyvän vaimon
kohtaisin?" -- "Se on sinulle yhdentekevä, kunne päin kosimaan lähdet,
sillä syntymähetkenäsi on jo sallittu ja suotu, että sinun pitää naida
kolmisarvinen akka." -- "Minkätähden minä en saa sarvetonta naista, kun
minulla elonainetta ja tavaraa on kyllin, vieläpä enemmän kuin
tarvitsenkaan koko elinaikanani?" sanoi kauppiaan poika. "No, siitä sinä
et pääse, semmoinen nainen pitää ottaaksesi", vakuutti tietäjä. "No,
nythän on kumma", arveli kauppiaan poika, möi kaikki kodit, konnut,
elot, elämiset ja läksi toiseen maahan arvellen lähtiessään: "Tulenhan
minä toimeen muuallakin, kun rahaa on muassani kyllin."
Ulkomaalle tultuaan hyyräsi hän huoneen itselleen ja piti kauppaa siinä;
isältään perimillään rahoilla näet varusti itselleen kaikenlaista
tavaraa runsaasti. Muutamana päivänä sitten päätti hän siellä uudessa
asumaseudussaan kirkkoon mennä, jossa ei vielä ollut käynytkään. Kun nyt
kirkon ovelle tuli, niin siinä kuollut oli kirkon seinään naulattuna, ja
kaikki rahvas, mikä siitä kulki, sylkee kuollutta silmiin. Pidetään
jumalanpalvelusta jonkin aikaa kirkossa sitten, niin poislähtiessä
taaskin kaikki sylkevät sitä ruumista silmiin niinkuin kirkkoon
mennessäkin. Tämän nähtyänsä kysyy mies kirkosta tulijoilta: "Mikä mahti
tämä on tässä maassa, kun kuolijata näin pilkataan?" Väki vastasi: "Se
oli kauppamies tämä kuolija, joka velkaa määrättömän summan mieroon
jätti." Mies sanoi: "No, eikö tuota pantaisi maahan niinkuin muitakin
kuolleita, jos ken hänen velkansa maksaisi?" -- "Kenpä ne maksanee, vaan
kyllähän se maahan pantaisiin, kun joku hänen velkansa maksaisi",
vastasi väki. "No, kun niin lienee", sanoi mies, "pankaa kuolija maahan,
minä maksan ja suoritan hänen velkansa."
Kuolija haudattiin nyt niinkuin ruumiit ainakin, ja mies kävi hänen
velkojaan maksamaan. Siihen tuodaan, tuodaan kirjoja yhä, joita kuolija
eläessään oli veloistaan antanut, ja mies lunasti ne kaikki; vaan siihen
menikin koko hänen omaisuutensa, jonka isältään oli perinyt. Viimein möi
viimeistä velkaa suorittaakseen jo hevosensakin, eikä jäänyt enää kuin
yhdeksän hopeakopeekkaa itsellensä. Tästä tulee mies pahoille mielin,
sanoo: "Kaikki isäni hankkimat elämiset olen nyt menettänyt, hupsu kun
tänne tulinkin! Parasta lienee, kun lähden omaan maahani." Lähteekin
astumaan siitä, niin yhtyy matkalla häneen muudan toveri, sanoo: "Minne
sinä menet, mies?" -- "Niin ja niin on asia", selvitti kotiinsa menijä
ja kertoi toiselle, mitä oli tapahtunut. "No, ota minua kasakaksi",
sanoi toinen. Mies vastasi: "Millä minä, veikkonen, kasakan elättäisin?
Ei ole itsellänikään kuin yhdeksän hopeakopeekkaa oman henkeni
elättämiseksi." -- "No, otahan kumminkin, elämme me sillä", sanoi toinen
ja pyrki vain palvelijaksi. Mies viimein suostuikin tuumaan ottaen
toisen seuraansa, ja lähdettiin siitä nyt yksissä astumaan. Päästiin
sillä tavoin muuan päiväys, niin kauppias jo ruoan ja voiman puutteesta
vaipui tielle. Sanoo silloin kasakka hänelle: "Makaa sinä tiepuolessa
tässä, minä lähden ruokaa hankkimaan." Sillä puheen erosikin
isännästään. Astuu vähän matkaa, niin siinä onkin kylä ihan vierellä,
vaikk'eivät he olleet sitä keksineet. Siihen meni hän, tuli
kestikievariin ja sanoi isännälle: "Laitas hyvä ruoka sekä juomatkin
kunnolliset, ulkomaan herra on ikään tulemassa." Kestikievari silloin
lampaan tappaa, piiraat teettää ja ruoan toimittaa mitä parhaimman.
Tämän ruoan laittamisen toimeen saatuansa palaa matkatoveri kauppiaan
luo ja sanoo: "Nouse pois, siellä jo ruoka on valmis, meitä vain
odotellaan." Käydäänkin kahden miehen kestikievariin siitä, vaan
kauppiaalla kun oli huonot vaaterytäleet päällä niinkuin köyhtyneellä
ainakin, kysyy kestikievari siltä hänen toveriltaan: "Tässäkö sinulla
herrasi onkin nyt?" -- "Siinä sitä herraa täksi kerraksi on kyllältä",
vastasi matkatoveri talon isännän närkästyksestä lukua pitämättä.
Käydään siitä syömään sitten, ja syötyä sanoo matkatoveri kauppiaalle:
"No, anna nyt kolme kopeekkaa, niin ruoan sekä juomat maksamme."
Kestikievarilta taas pyytää kappaa sanoen sitä tarvitsevansa, ja kappa
kun tuotiin, viskasi ne kolme kopeekkaa siihen. Tästäpä tulikin kappa
täyteen hopeata, jolla maksaa ruoat, juomat, ja lopuskan panee salkkuun
talletettavaksi. Siitä yön makasivat vielä talossa, ja aamulla läksivät
matkalle taas.
Matkattiin päivä, niin jo iltapuoleen kauppias vaipui väsyksissä maahan
niinkuin ensimmäisenäkin päivänä, ja matkatoverin taaskin täytyi kylästä
hankkia ruokaa ja syömistä virkistääkseen isäntänsä voimia. Samoin kävi
vielä kolmantenakin päivänä; mutta vaikka ruoista ja juomista kussakin
kohdassa aina hyvä maksu annettiin, hopeat eivät sillä vähenneet, ne
vain pussissa turposivat. Neljäntenä päivänä lähdettiin astumaan taas ja
päästiin viimeinkin kauppiaan omaan taloon, josta hän oli kotoisin.
Siinä kun yötä oli maattu, sanoo matkatoveri isännälleen: "Matkalla olen
sinulle apuna ollut ja sinut onnellisesti kotiin saattanut, vaan nyt
pitää sinun naidaksesi kolmisarvinen nainen; se on kerran sinulle niin
sallittu, etkä muuten kyllä toimeen tulisikaan." -- "No, kun kerran
kaikki elot, elämiset ovat hävinneet, niin sinun olkoon valtasi, vaikka
minut minne viet." -- "Niinpä lähdemme kuninkaan tyttären sulhasiksi",
sanoi matkatoveri, "siellä on kolme tytärtä, ja kaikki ovat
kolmisarvisia. Kun linnaan tulemme, kuningas ensin tuopi vanhimman
tyttärensä katsotukseen. Sillä on pitkät sarvet, ja kun vain tupaan
tulee, hönkäisee hän kohta: 'Ota minut!' vaan sinä sanot vakavasti: 'En
ota sinua'. Siitä tuopi kuningas luoksesi toisen tyttärensä, jolla on
vähäistä lyhyemmät sarvet. Se sanoo niinikään: 'Ota minut!' vaan sinä
älä sitäkään ota. Vasta nuorin kun tuodaan, jolla on lyhyiset, pienet
sarvet vain, ja se kun hiljakkali vienolla, hyvin kauniilla äänellä
sanoo: 'Ota minut!' niin sinä ota se."
Näin asiasta sovittua mennäänkin kuninkaan linnaan ja kysytään tytärtä
kuninkaalta. Kuningas sanoo: "En tiedä, miksi näkynee, kunhan tässä
lepäillään, tuumaillaan ensin." Niin tehtiinkin, ja kun jonkin aikaa oli
pakinoitu, toi kuningas ensin vanhimman, sitten toisen tyttärensä
katsotukseen. Nämä olivat käytöksessään semmoiset kuin matkatoveri
edeltäpäin oli sanonut, ja sanoivat kauppiaalle hönkyen kumpikin: "Ota
minut!" vaan kauppias ei heitä ottanut. Siitä tuli viimein nuorin tytär,
lähestyen hänkin sulhasta kuiskasi vienolla, hyvin kauniilla äänellä:
"Ota minut naiseksesi!" Kauppias ottikin sen nuorimman tyttären niinkuin
oli tuumattu, josta lähdetään vihille kirkkoon ja hääpidot laaditaan,
joita kesti viisi päivää pääksytysten. Kun sitten häät olivat
loppumaisillaan, sanoi se matkatoveri, joka kosiomiessä oli ollut,
sulhaselle: "Mene, käy metsästä hienoja vitsoja tukkunen." -- "Miksikä
niitä?" kysyi kauppias. "Menehän vain, tarvitaan ne morsiamesi kanssa
maataksesi", sanoi kosiomatkatoveri. Käskyä kuullen kävi sitten kauppias
metsästä hakemassa yksivuotisia ohuita varpuja, pehmeitä ylen ja hyviä,
ja toi ne matkatoverille. Kohta sen jälkeen veikin jo kuningas nuoren
pariskunnan morsiushuoneeseen maata, ja kaikki vieraat hälvenivät.
Tulipa silloin se sulhasen matkatoveri sinne, hän kun näet kosiomiessä
oli ollut, ottaa sen isäntänsä nuoren, mutta sarvekkaan naisen ja alkaa
niillä varvuilla häntä selkään panna, pani, hauteli häntä niin, ettei
viimein kuin vähän verta vain jäänyt jäljelle. Sen veren nosti miekkansa
terällä sulhaselle viereen sitten, ja tuskin olikaan sen ennättänyt
tehdä, kun sulhasen viereen ilmestyi ylen ihana ja kaunis neiti, sarvet
olivat kadonneet kaikki, ja muotonsa sekä muu vartalonsa oli niin
viehättäväinen, ettei maalla moista.
Kuningas, joka yöllä oli tämän metelin morsiushuoneesta kuullut, sanoi
aamulla herättyänsä: "Annas, lähden nuorta parikuntaa katsomaan, johan
se sulhanen taisi tyttäreni tappaa tykkönänsä." Tulikin huoneeseen
tuosta, vaan kun niin ylen kauniin mutson näki morsiusvuoteella venyvän,
ihastui hän vävyynsä niin, että hänet kohta ylimmäiseksi kenraalikseen
korotti. Kosiomies puolestaan katosi samassa, ettei huomattukaan. Jumala
oli näet itse köyhälle kauppiaalle kosiomieheksi ruvennut ja auttanut
häntä elämään, kun hän syyttömästi pilkatun kuolijan edestä velat maksoi
ja hänet kunnialla hautautti.