Oli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta
ollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi
häviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran
sitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ
tuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt
kiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: "Heidän tauttansa täytyy meidänkin
tämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että
halpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa
kadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä
paratiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta." -- "No, Eeva
siihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut
olla ottamatta", sanoi ukko, "vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä,
kun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa
kurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita." Tämän
ukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä
kuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Täällä
olette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne
ala tämmöinen työ käydä raskaaksi?" -- "Mitäs, kyllähän se raskaaksi
käypi", sanoi mies, "vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä
ihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä." --
"No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea", sanoi kuningas, "niin
seuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman
ja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni
ettekä kieltojani vastaan riko." Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko
ja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät
vietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja
korea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki
ja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko
onnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan
pienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän
astian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle
huoneesta lähtiessään: "Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta
tähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois."
"Raahtiihan tuohon olla katsomatta", vastasivat ukko ja akka yhtä
suutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa
vastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja
ihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä.
Mutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin
ennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen
hopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: "Ei nyt
minulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras
ruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta
vähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä
mahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa
edes kurkistella." -- "Jätä astia koskematta", sanoi ukko varoitellen,
"onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta
tiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi." --
"Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan", sanoi akka kiivastuen eikä
miehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta
kun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se
kuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä.
Tästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti
lattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli
tiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa
ja akkaa kovasti ja sanoi: "Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja
heitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla
hopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista,
vaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja
Eevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä
en enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka
teitä varsin varoitin." Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet
mitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin
eivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä,
vaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta
siitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. -- Sen verta
sitä.