Talonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin
vastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi, vaan mitä hän
käski, sitä hän ei tehnyt. Olivatpa sitten joulunpyhät tulemassa, ja
mies, joka oli hyvänsävyinen ja kaikkea riitaisuutta vihaavainen, vaan
kuitenkin juhlan aikana mielellään olisi elänyt vähän pulskemmin kuin
tavallisesti, mietti mielessään, mitä neuvoa hän pitäisi saadakseen
joulua pitää vähän jalommin niin ruoan kuin juomankin puolesta. Viimein
luulikin jo keinon keksineensä ja sanoi emännälleen: "On nyt
joulujuhlakin tulemassa, vaan elä huoli kuitenkaan vehnäsiä pyhiksi
tehdä, kovin kävisi se meidän vähille varoillemme kalliiksi." Emäntä
tuskin miehensä puheen kuulikaan, niin vastasi jo sukkelaan: "Teenpä
vehnäsiä suottakin."
Mies on toimessaan olevinaan ja sanoo siihen: "No, joshan vehnäsiä
teetkin, ei pidä piirakoita tehdäksesi."
Emäntä kohta vastustelee tätä miehensä varoitusta ja sanoo: "Teenpä
suottakin."
"No, jos piirakoita teetkin", sanoi mies, "ei pidä viinaa hankkiaksesi."
"Hankinpa suottakin", sanoi emäntä. Mies ei ole asiasta ollakseen, sanoo
vain: "Niinpä jos viinaa hankitkin, ei pidä kahviloita ostaaksesi."
"Ostanpa suottakin", sanoi akka. "No, jos ostatkin kahviloita vähän, ei
pidä pyhiksi kuitenkaan vieraita kutsua."
"Kutsunpa suottakin", vastasi emäntä. "No, jos vieraita kutsutkin",
sanoi mies, "ja niitä pöytään käsket, ei pidä minua panna pöydän päähän
istumaan." -- "Panenpa suottakin", vastasi taaskin akka ja pöyhistelihe
miehensä edessä. "No, minun käsketkin pöydän päähän istumaan", sanoi
mies, "ei pidä viinaputelia käteeni antaa kumminkaan." -- "Panenpa
suottakin", tiuskusi emäntä. "No, jos niin tekisitkin, elä minua
kuitenkaan edeltäpäin ryyppäämään käske." -- "Käskenpä suottakin",
vastasi emäntä entiseen tapaansa.
Näin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnästä,
piirakaista, siinä kahvia, siinä viinaa niin kauan kuin joulunpyhiä
kesti, ja kutsuvieraita vielä päälliseksi; vaan kauankos tätä iloa
kesti. Kun juhlan aika oli ohitse, kävi akka vielä vastahakoisemmaksi ja
ilkeämmäksi kuin ennen. Mies, joka ei häneltä hengen rauhaa saanut,
mietti viimeinkin mielessään: "Päästä minun pitää kuin pitääkin tästä
hullusta akasta", ja kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni hän
niitylleen, jonka halki juoksevan joen yli saattoi pienoinen
polkuporras. Tämän hakkasi hän kirveellään puoleksi poikki, jotta hätä
hätään miehen kannatti, ja kävi siitä kotiin, sanoi vaimollensa: "Nyt on
hyvä ja poutainen ilma, lähtekäämme heinäntekoon niitylle." Eukko läksi,
ja kun tultiin joelle, meni mies edeltäpäin porrasta myöten varoitellen
joen poikki, etteivät puut pettäisi. Kun siitä sitten akkakin läksi
perästä tulemaan, varoitti hän häntä sanoen: "Kulje, vaimoseni, porrasta
myöten hiljaa ja varoitellen eläkä hypi, keiku tullessasi, hyvin
tuntuivat minusta porraspuut huonoilta ja lahonneilta." -- "Hypinpä
suottakin", sanoi akka ja koikkui, keikastelihe tullessansa, vaan
samassapa porraspuutkin pettivät, ja akka keiskahti jokeen, joka vei
hänet myötänsä. Mies silloin läksi vasten virtaa juoksemaan etsiäkseen
akkaansa muka. Tämän keksivät muut heinämiehet, joita sattui sen joen
varrella olemaan työssä, ja kysyivät mieheltä: "Mitäs etsit?" --
"Akkaani ainota, suloista ikisopuani", vastasi mies, "porras pahainen
meni poikki, ja eukkoni jokeen katosi." -- "Mitäs sinä, hupelo, sitä
täältä etsit?" sanoivat toiset, "koska akkasi jokeen putosi, tottahan se
myötävirtaa alaspäin jokea meni." -- "Niin sen luulisi", sanoi mies,
"vaan minun akkani oli aina vastahakoinen eläessänsä, niin tottahan se
vasten virtaa kulkee kuoltuaankin." Miehet tämän kuultuansa eivät
virkkaneet mitään, vaan arvelivat mielessään: parasta lienee sinulle,
jos et akkaasi löydäkään.