Viime hädästään päästyänsä kulkee repo kotiaan kohti iloissaan siitä,
että henkensä säilytti hukalta, vaan ei aikaakaan, niin kohtaa metsässä
karhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja sitä nyt
hellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen revolle, että:
"Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren." Repo tämän nähtyänsä ajatteli:
"Milläpäs neuvoin saisin minä tuon teeren karhun hampaista, koska hän
niin kerskaten näyttelee sitä minulle." Jo keksikin keinon tuosta ja
kysyi vastaan tulevalta karhulta: "Mistä nyt, kuomaseni, tuulee,
tiedätkö?" Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä
katsellen puita, taivasta, ja vastasi suutaan aukaisematta: "Tuuh, tuuh,
tuuh." Repo ei sitä ole kuulevinansa, vaan kysyy uudellensa: "Mistä päin
nyt on tuuli? Sano, kuomaseni." Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin,
vaan kun repo kolmannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu
viimeinkin: "Ppohhjoisesta!" Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa,
lensi samassa teerikin tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle:
"Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani." -- "Itsehän sen
laskit", vastasi repo, "olisinko minä sijassasi ollut, ja minulta kuka
olisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin läpi hampaitteni vetänyt
ja kysyjälle vastannut tuulen olevan 'Iitäisessä', mutta sinä kun et
taiten vastaillut, sinulta saaliskin katosi."
KARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA JA MÄÄRÄÄ ITSE SADOSTA
TULEVAN OSANSA.
Alla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee miehen
palomaata kyntämässä ja kysyy häneltä: "Mitä, mies, tässä teet?" --
"Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle maa viljan
toisi", vastasi mies. "No, ota minut apulaiseksi", virkkoi karhu, "minä
kynnän, muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne
joutuvat." -- "Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis
kahtia", vastasi mies. Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon
oli kyntänyt, niin kysyi mieheltä: "Mitäs tähän nyt kylvämme?" --
"Pankaamme palo kahteen osaan", tuumasi mies, "niin toiseen puhumme
naurista, toiseen vehniä kylvämme." Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat
hyvästi, ja kun syksyn tullen viljat tulivat jaettaviksi, vei mies
karhun naurismaalle ja kysyi: "Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai
alimmaiset?" Karhu arvelee asiata, sanoo: "No, olkoothan minulle
ylimmäiset." Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle.
Käytiin siitä vehnämaalle ja aletaan viljoja jakaa, niin sanoi karhu:
"Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle." -- "Olkoon
sillä puheen", vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi itsellensä, vaan
sänget heitti hän karhulle.
Tuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja laati
vehnäistä möykkyistä, josta läksi tietelemään karhua. Tämä miehen kotiin
tultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen ja sanoi miehelle:
"Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta minun ovat
maakkaat, vaikka miten heitä keittelisin; kerran vielä kostan sen
sinulle."
KARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN, JOSTA KÄYVÄT SITTEN
KESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ.
Uhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi käydä
hänen ruishuhtaansa syömässä, vaan kun harjautui aina yhtä tietä
kulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan hänelle. Kun
siitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä tiennytkään
ukkorukka olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkaa siinä
nyt hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljuu kovasti, niin tulee mies paikalle.
Tätä alkaa karhu rukoilla, sanoo: "Laske minut, veikkonen, täältä, niin
sinut siitä vielä palkitsen." -- "Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska
minun huhtaani olet pitkän aikaa syönyt", vastasi mies, "mutta
näyttääkseni, etten minä vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna,
niin laskenmahan sinut tällä kertaa vielä ansasta." Sen tekikin mies, ja
karhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa oli irti saanut, eipäs
muistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vihoissaan miehelle: "Syön minä,
ruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa minut ja nyt päälliseksi
minulle ansan viritit." -- "En minä anna itseäni syödä", sanoi mies,
"lupasithan sinä hyvän työni palkita." -- "Senpä minä teenkin", vastasi
karhu, "sillä maailman tapa on se, että hyvä palkitaan pahalla." -- "En
tyydy minä siihen", tuumasi mies, "lähtekäämme oikeutta etsimään, kumpi
meistä käypi vääräksi!" Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä
etsimään tuomaria. Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen,
sanottiin hänelle: "Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme
ratkaisijaksi?" -- "Kertokaahan asianne", vastasi hevonen, "niin siitä
näen, kumpi teistä on väärässä." Mies selvitti asian, kusta heidän
riitansa oli noussut, sanoi: "Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun
siitä lupasi palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei
pitänytkään lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan
olevan sen, että hyvä palkitaan pahalla." -- "Kyllä karhu on oikeassa",
sanoi tämän kuultuaan hevonen, "pahalla hyvä maksetaan maailmassa.
Palvelin minäkin kolmekymmentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta
eilen kuulin hänen kuitenkin sanovan palvelijallensa: 'Huomenna pitää
sinun tuo vanha hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin
vastusta.' Saapi siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa,
että hyvä palkitaan pahalla."
Mies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa toiseen
oikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas metsää
kävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin nähtiin vanha
koira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtettäväksi. "Tämä on vanha ja
maailman kokenut koira", tuumasi mies, "ottakaamme hänet tuomariksemme!"
-- "Tehkäämme niin", vastasi karhu, ja riidan perustus selitettiin
koiralle. Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi: "Karhu on
oikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin isäntääni uskollisesti
haukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä synnytin hyviä pentujakin,
joista tuli kunnollisia metsikoiria, vaan nyt kun vanhaksi jouduin,
minut tähän puuhun ripustivat kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että
hyvä palkitaan pahalla."
"En tyydy vielä tähänkään tuomioon", tuumasi mies, "vielä pitää kolmas
tuomari hakeaksemme." Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin
taas yksissä kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No,
kuljettiin, kuljettiin, minkä lienee kuljetukaan, niin tulee repo heitä
vastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat: "Meillä juttu on
semmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikulta, riitamme!" Repo lupasi
heille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa miehelle: "Annatko
minulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin sinulle hyvän tuomion
toimitan." -- "Annan", vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan
perustusta, ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen, sanoen: "Tämä
karhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan tarttunut, siinä hyppiä
rötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen luvaten hyvän työni runsaasti
kostaa, jos hänet irti päästäisin. Minä silloin hyvästä sydämestäni
autoinkin hätäytynyttä ja laskin hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään
pääsi, ei muistanutkaan välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja
vastasi viekastellen: 'Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman
tapa, senpä kautta syön nyt palkoista sinut.' Onkos tässä karhun
käytöksessä kohtuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme." -- "Oho!"
vastasi repo, "kylläpä juttunne on mutkainen ja sekava, siin' on työtä
istuillaankin tutkiessa." Näin puhellen käski hän asianomaisten istua
kunkin eri mättäällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa
oli heidän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen
toimessaan: "Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu,
mielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erhetystä tapahtuko tuomiossa,
pitää käydäksemme paikat suinaamassa. Lähde, mies, näyttämään, miten
karhu on syönyt sitä." Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli
vaatinut, ja näytti, minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo
silloin puisteli päätään, sanoi karhulle: "Kylläpä olet miehelle suurta
vahinkoa tehnyt, hänen huhtaansa koko joukon syönyt, sotkenut." --
"Siltä se näyttäisi", vastasi karhu, "vaan lähdetäänpä nyt katsomaan,
minkälaisen minulle mies surmapaikan laati!" Toiset läksivät, ja
paikalle päästyä on repo taas asiata tarkoin tutkivinansa, kysyy
karhulta: "Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?" -- "Yhtä",
vastasi karhu. "Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit", tuumasi repo,
"eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle päässyt."
Sen puheensa kääntyi jo mieheen päin ja sanoi: "Laita nyt ansasi
vireeseen, että näen, minkälainen se oli." Mies laittoi; ja kun ansa oli
vireessä, sanoi repo karhulle: "Astupa nyt tuohon näkeeksi, miten sinä
siitä kuljit." Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä
päässytkään enää koko paikasta. "No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin
alustakin, ja riitanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi,
mies, ja jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli." Mies
teki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa käskien revon
tulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä kutsumusta ei repo
kauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen miehen kartanolle, jossa
suoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei kukaan estänyt, mutta kanat kun
repoa peloissaan alkoivat siellä huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen
ja juoksi halko kädessä kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä
halolla pieksää, paalikoida päähän. Työn tuskin pääsi reporukka
viimeinkin kanahuoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti: "Sen
sain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa: pahalla hyvä
palkitaan maailmassa!"