Pahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää
yksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska
sattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä
aikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä
itkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan
hukka ja kysyy: "Kunne menet, kuomaseni?" -- "Itkijätä etsimään." --
"No, ota, kuomaseni, itkijäksi", sanoo hukka. "Mahdatkos itkeä?" kysyy
karhu. "Mahdan, kuomaseni, mahdan", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo
ensin ääntä kuulla, sanoo: "Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei."
Hukka tuosta itkemään, sanoo: "Hu, hu, hu, huu, huh!" Tähän itkuun ei
karhu mielisty. "Et mahda itkeä, mene matkaasi!" sanoo hän hukalle ja
kulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän
jäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle
itkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. "No, itkehän koetteeksi ensin, että
saan äänesi kuulla", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: "Pu, pu, pu,
puu, puh!" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. "Et kelpaa
itkijäksi", sanoo hän Jussille, "kovin olet tottumaton." Saapi siitä
astumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy
niinkuin toisetkin: "Minne menet, kuomaseni?" -- "Itkijätä etsimään",
vastasi karhu, "Saat minusta itkijän", sanoo siihen repo. "Osannetko
tuota itkeä", tuumaa karhu. "Osaan", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen
siitä itkeä, sanoo: "Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin
kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren
sultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset." -- "No,
olet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään", sanoi tämän kuultuansa
karhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan
kotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa
laudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä
ei revosta ole mieleen. "Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä
täällä", sanoi hän karhulle, "vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on
itkeä parempi." Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan
kuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä
tehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta,
kuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu
viimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta
huutaa aitassa olijalle: "Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun
ääntäsi erota!" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä
ennätti, vastasi itkien aitasta: "Jo olisivat kinnersuonet
kitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi,
syönnin aikaa suvaittaisi." Karhu kun tämän kuuli, läksi
huttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo
samassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai
karhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä
on revolla hännän nenä vieläkin valkea.
REPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN JA JOUTUU KOHTA SEN JÄLKEEN KARHUN
KYNSIIN, JOSTA SUKKELUUDELLAAN KUITENKIN PELASTAIKSE
Karhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen
kissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: "Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi
tänne metsään saatti?" -- "Mökissä palvelin muutamassa", vastasi kissa,
"vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään
minua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan
puutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä
tappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä
nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän
eläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne,
ettei minuakin syötäisi." -- "Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä
syötän, elätän sinut", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen
keinoa tiennyt, vastasi revolle: "Kyllä mielellänikin läksisin sinulle
palvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin
ennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun
kanssasi yhä täällä metsässä asuskelen." -- "Ole siitä huoletta",
virkkoi repo, "isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan
varjelijan." Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle
palvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo
sitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: "Mitäs neuvoa pitäisit, jos
sinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?" --
"Tietäisin minä yhden neuvon", vastasi kissa, "minä puuhun kiipeäisin."
-- "Vai sen sinä tietäisit", virkkoi repo, "minä taas en yhden nojaan
jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko
itse karhu kohtaisi." Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän
rinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli
itkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin
kiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai
karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja
virkkoi puun latvasta, missä hän oli: "Sataneuvo saatiin, yksineuvo
säilyttiin." Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi
keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi:
"Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni
sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis." -- "Vai kaunis?" sanoi karhu
repoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja
samassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan
juosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua
tuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan
taustalle.
REVON IHMEELLISTÄ PALVELIJATA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT KARHU JA HUKKA
KISSALLE PIDOT.
Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen
ainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään
tuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: "Miten jaksat,
kuomaseni?" -- "Yksin päivin, Mikko-kulta", vastasi hukka, "tosin olivat
jo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän
tappaneeksi." Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä
hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi:
"Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole
hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin,
jos sattuisit saapuville." -- "Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä,
millainen elävä se ompi", virkkoi revolle hukka. "Kyllähän sen nähdä
saat", tuumasi repo, "mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän
sinut." Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa
ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta
kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä
hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet
koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin
eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle
seikkansa, sanoi: "Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en,
kuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun
pistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä." --
"Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun
sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo, "kiitä kinttujasi, ettei hän
sinua kiinni saanut ja peräti tappanut." Käyvät hukka ja repo yksissä
metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan
tullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi
hämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin
rohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. "Et
usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa
saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos
kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon
asunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun
niin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä." Hukan
kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä
elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa,
sanoi: "Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?" -- "En
jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on metsässä täällä
vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun
asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin
sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään
henkesi heität." Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti
revon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun
siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla
olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu
pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "No, sehän
elävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla
täytti hän päälleni pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli
keihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt,
sanoi puolestaan hukka: "Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin
tarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?" -- "Kyllähän sen tarkoinkin
nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo, "laatikaa pidot ja kutsukaa
hänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista
hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain
sen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja
läksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: "Minä kun
vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa
jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne
tulisi, muuten olette pahan perittävät." Revon neuvoa seuraten jäivät
hukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta
piillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei
aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat
ruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään
muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään
kissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun
näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä
nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja
kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä
tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta
pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen,
jossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä,
hyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka
näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä,
vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan
syötäväksi.
HUKKA KÄYPI KOIRAN LUONA VIERAANA, TULEE SIELLÄ JUOVUKSIIN JA ALKAA
HUMALAPÄISSÄÄN LAULELLA.
Haaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja
kuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee
hän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa
saisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira
vain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä,
koira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään
kerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: "Elä, veikkonen,
minua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta
saisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa.
Tehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa
sinulle." -- "Mitenkäs minä sen putellin perisin?" kysyi hukka koiralta.
"Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut
tupaan", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön
tullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman
kerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt
viinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee
nyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: "Onko
sinulla se viinaputelli jo varustettu?" -- "Elähän huoli, malta aikaa
vähäsen", vastasi koira, "isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana
pitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!" Sen puheensa
noutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen
vieraansa hoteelle. "Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi", sanoi
putellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse
ensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt
kunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin
ystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin
ääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa
pidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: "Laulanko ma, lanko,
laulanko?" -- "Elä laula, lanko", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen
heräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen
ryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu,
jonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: "Laulanko ma,
lanko, laulanko?" -- "Elä, lankoseni, laula!" varoitti koira, "sinun
äänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi." Hukka tämän
kuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen
vierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli
viinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta
kävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. "En
perhanaks' salli, etten laula!" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä
toveriansa totellut, vaan sanoi: "Laulan, lanko, laulan, laulan kuin
laulankin!" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: "O -- o -- oh -- oo --
oh!" Tästä makaava perheen väki heräsi. "Kuka hukan tupaan toi?" huusi
talon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka
kapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä
hengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta
pellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.
HUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN SYÖTÄVÄKSI JA LUPAA HEILLE
HYVÄT LAHJAT PÄÄNSÄ PÄÄSTIMEKSI.
Suruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää
yksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan,
niin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla
näet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi,
vaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä
perheenmies vaimollensa: "Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset
eläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille." --
"Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!" vastasi vaimo,
"annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat,
siellä elättää henkensä." Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle,
ja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä
missäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko
olla metsän eläjistä. "Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan",
sanoi vuohi, "pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne." --
"Niinpä kyllä", tuumasi oinas, "vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon
keksisimme?" -- "Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin
eli pussin toimittanet", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai
oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi
maantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut.
Sen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski
hänen näyttää aiotun mahtinsa. "Kyllä näytänkin", sanoi vuohi, "tämä
säkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä
niin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä."
Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä
vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin
pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan.
Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: "Mitäpä selässäsi
kannat?" -- "Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja
syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin
joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet,
vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta,
saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!" Nämä viimeiset sanansa
sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka
hätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: "Elkää, veikkoset,
tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta
syötäväksi." -- "Jos totta puhut, niin laskemme", vastasi vuohi.
"Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä." rukoili hukka surkeasti.
"Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi", sanoi viimein vuohi ja laski
hukan juoksemaan.
Tämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: "Paetkaa,
velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä." Ihmetellen virkkoivat
toiset: "Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja
heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!"
Niissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun
tämän keksi, sanoi oinaalle: "Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää
jonnekin paeta." Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi
nousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan
tulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin
kuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin,
pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina
kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja
tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: "Ota kiinni,
jo ovat sudet saapuvilla!" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas.
Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä
taas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne,
pakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä
päivin hukilta rauhassa.
HUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, JOSTA AHTAVAT RIIHEN JA KÄYVÄT PUIMAAN,
JAUHAMAAN ELOJANSA.
Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla
mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja
karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin
käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta
ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan
heitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä
sitten, niin kysyy karhu toisilta: "Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä
tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös
parsille ja sanoi toisille: "Teistä on toinen väkevä, toinen taitava
tuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä
parsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa." Karhu siitä puida
pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä
riimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä
tehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee
huviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. "Tapat
sinä varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." --
"Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita
ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä." Tästä
leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi
puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi,
niin sanoo hukka revolle: "Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai
millä?" -- "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni
on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset
mielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle
jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin
saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että
heidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät
revolta: "Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja
meidän panee 'Tissis, tassis'?" -- "Pankaa hiekkaa kiven silmään
niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla kuin
minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven
silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin,
järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen
riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen
miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.
KARHU, HUKKA JA REPO KEITTÄVÄT KUKIN JAUHO-OSASTAAN PUUROA, VAAN EI
SYNNY TÄMÄ TYÖ YHTÄ HYVÄSTI KAIKILTA: REVON KEITOS TULEE HYVÄÄ JA
VALKOISTA, TOISTEN MUSTAA JA PAHANMAKUISTA.
Kotiin tultua keittävät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puuroa,
vaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata niinkuin oli
toivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee
karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa
pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon
kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen
nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:
"Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun keitokseni
tuli niin mustaa ja karvasta?" -- "Mustaa minunkin keitokseni olisi",
vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen tautta
tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." Karhu tämän kuultuansa
päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen
rannalle, vaan kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne
myötänsä, ja siihen menivät puuroaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin
tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä
hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin
karhukin neuvoa saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita
mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli
liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan
keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen
soi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä, eri
padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro ennemmin
valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin katselee hukka
toisen keitosta, sanoo: "Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja
minun on mustaa tämmöistä?" -- "Minä kun tulen sain padan alle
tehneeksi, ja se alkoi hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa
tiputin hännästäni, niin siitä tuli puuroni hyvä", vastasi repo, "tee
sinäkin samoin, niin syntyy puurosi paremmin." Hukka teki niinkuin oli
neuvottu ja kapusi ylös hahloihin, vaan kun liekki padan alta selkään
nousi, ei Pekka-parka sitä sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloista
lieteen. Siitä päivin haiseekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä
poltti, ja pudotessaan kävi hän sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin
isolla vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin
liedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen
mielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle ja
sanoi: "Annas, maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlaista kuin
minun." Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikallisen
puuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle: "Maista, kuoma,
tuosta kohdin, siinä on parasta!" Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa
puuroaan suuhunsa, vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistanut,
luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla
nenin: "Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli
maistajilla -- ei tämä ruoka minun suulleni sovellu."
REPO RUPEAA LAPSENPIIAKSI HUKALLE, VAAN PETTÄÄ ISÄNTÄNSÄ, JOKA SIITÄ
VIHOISSANSA ON VÄHÄLLÄ TAPPAA HÄNET.
Eletään, ollaan jonkin aikaa siitä, ja karhu, susi ja repo asuvat
niinkuin ennenkin eri talossaan kukin Ilvolan taustalla, niin suden akka
kolme poikaa saapi, vaan itse kuolee lapsivuoteeseen. Hukka leskeksi
jäätyään ei voi itse lapsiaan hoitaa, elätellä, vaan lähtee katsojata
etsimään pienille pojillensa. Kulkee, kävelee saloja, maita, niin kohtaa
kuin kohtaakin metsikanan ja alkaa sitä puhutella, sanoo: "Tulisitko
lapsenpiiaksi minulle?" -- "Miksi ei", sanoi toinen. "No, hyvä kun
tulet", tuumasi hukka, "vaan osaatkos laulaa niin että lapseni nukkumaan
saisit?" -- "Osaan", vastasi metsikana ja lauloi hukan kuullen, sanoi:
"Kopei, kopei, kopei!" Metsikanan lauluun ei hukka kuitenkaan mieltynyt,
mutta sanoi: "Huono on äänesi, ei sillä lapset nuku", ja läksi edelleen.
Vähän matkaa kuljettuansa kohtasi hän metsässä jäniksen. Tämä kysyy
hukan asiata, sanoo: "Mihinkäs Pekka nyt menee?" -- "Lapsenpiikaa läksin
hakemaan", vastasi hukka. "Niinpä ota minut!" virkkoi jänis. "Osaatkos
lasta tuuditella?" kysyi hukka. "Osaan kyllä, ja hyvä onkin kätkyen
ääressä istuani, kun olen rampa", tuumasi Jussi. "Mikä sinut rammaksi
teki?" kysyi hukka. "Joukahainen kirosi, kun Kuiturintunturin laidalla
kauramaansa pilasin", vastasi Jussi, "jos mokoma elossa olisi, niin
kostoksi hänen kinttunsa katkaisisin." -- "No, koska sinä lapsenpiiaksi
pyrit, niin laulahan tässä koetteeksi vähän!" sanoi hukka. Jänis koki
laulaa ja panna papatti parastansa kelvatakseen hukalle, vaan tämä ei
hänen lauluunsa ihastunut. "Voi, on melkoinen meteli!" sanoi hän vain ja
läksi matkaansa lapsenpiikaa muualta etsiäksensä. Ei pitkältä
kulkenutkaan, niin tapasi metsässä revon ja alkoi sitä puhutella, sanoi:
"Terve, kuomaseni, rupeaisitko lapsenpiiaksi? Minulta akka lapsisaunaan
kuoli, niin ei ole nyt, kuka lapsiani katsoisi. Osannethan sinä laulaa?"
-- "Osaan toki", vastasi repo ja alkoi laulella: "Sudella somaiset pojat
sekä piiat pikkaraiset; heitä syötän, juotan, nukutan maata;
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka, josta revon ääni oli hyvä, vei
hänet lapsenpiiaksi kotiinsa ja itse läksi sen tehtyänsä lapsillensa
ruokaa hankkimaan. Kohta keksikin laitumella hevosen ja sai sen maahan
kellistäneeksi, josta yhden takajalan sieppasi hampaihinsa ja vei sen
saaliinsa kotiin revolle käskien hänen hyvästi katsoa, korjata lapsia,
ettei heiltä mitään puuttuisi; mutta itse läksi tavallisille
kokemusmatkoilleen taas. Repo sillä välin söi hevosen jalan suuhunsa, ja
kun ei siitä saanut mahansa täyttä, niin söi vielä yhden hukan pojista
päälliseksi. Vasta päivän päästä tuli hukka kotiinsa ja kysyi pesänsä
suulta lapsenpiialta: "Ovatko lapseni ruokaa saaneet hyvästi?" -- "Ole
siitä huoleti", vastasi repo, "jo ne syötin, juotin, nukutin maata;
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Luullen lastensa olevan hyvässäkin
huostassa kääntyi hukka pesältä pois ja viipyi taas päiväkauden, missä
lienee asioillaan viipynyt. Tällä aikaa söi repo jo toisen pojan, ja kun
hukka viimeinkin tuli lastensa oloa kuulustamaan, niin vastasi niinkuin
viimeinkin: "Jo ne, kuomaseni, syötin, juotin, nukutin maata;
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka ei nytkään vaatinut lapsistaan
tarkempaa tietoa luullen niiden olevan hyvänkin katsojan turvissa, vaan
kun siitä kolmantena päivänä palasi kotiinsa, niin ei enää revon
vastaukseen tyytynyt, vaan pyrki itse pesään katsoakseen poikiansa.
Repo, joka ikään oli isännältään viimeisenkin pojan syönyt, ei hukkaa
hirvinnyt pesään laskea itsensä siellä ollen, mutta vastasi: "Sinun
ovat, kuoma, poikasi kasvaneet niin isoiksi jo, ettemme enää molemmat
yht'aikaa pesään mahdu; laske minut ensinnä täältä, kun tahtonet pesään
tulla." Hukka hupelo laskikin revon pesästä ulos, vaan kun itse sisälle
meni, eipäs löytänytkään poikiansa; niistä ei ollut jäljellä muuta kuin
paljaat luut koko pesässä. Mustaksi muuttui nyt hukan mieli tämän
nähdessänsä, vaan kun siitä tointua ennätti, läksi hän ajamaan repoa
kostaakseen hänen murha-työtänsä. Jo olikin tavoittaa vihamiehensä, vaan
tämä silloin pääsi kiven alle piiloon, ettei muuta kuin toista käpälää
näkynyt vähän. Sen keksittyänsä tarttui hukka käpälään ja alkoi sitä
purra, kiskoa. Nyt olisi revolle pahastikin käynyt, ellei vanha
viekkautensa olisi häntä auttanut. "Voi sinua hullua!" huusi hän
hukalle, "kun sinä kiven juurta kinnaat, puun juurta punnaat, täällähän
minun käpäläni ovat eivätkä sinun suussasi." Hukka, joka luuli puun
juurta purevansa niinkuin toinen oli sanonut, heitti käpälän irti eikä
sen kovemmin tavoittanut repoa, se kun ennätti jo kiven alle paremmin
asettua. Tämän nähtyänsä jätti hukka vihamiehensä rauhaan ja läksi
pahoilla mielin kotiinsa.