Oli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen.
Siinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä
asteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano,
niin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan
janoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta
vettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä
malttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan
äyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs,
juonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle
partaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden
pinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä.
Tuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole
apua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa
veteen: "Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan
luoma, irti eläkä veteen hukuta!" -- "Enkä laske", vastasi Vetehinen,
"tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane."
-- "Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe", pakisi tuskissaan
ukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi.
No, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta
ja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli
Vetehiselle luvannut.
Mitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut
ukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi
hän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi
vanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: "Oi lapseni, käypä
länget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta
riisuessani unohdin." Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi
isänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta
astumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei
kerallansa järveen siitä.
No, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle
linnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: "Tässä voit sinä
emäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi
konsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole
kuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista
minulla." Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen
kotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle,
sanoo: "Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla
äärimmäisessä aitassa et, varo vain se." Sillä varoituksella jätti
tyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä
tuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli,
ja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin
alkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. "Eihän tuota kuka
tietäne, jos tuolla kävisinkin", mietti hän mielessänsä, "menen kuin
menenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin
muualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän." Tätä arvellessansa
aukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään.
No, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä,
vaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä.
Tyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin
veren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. "No, tämäpäs kumma,
kun noin on korea sormus nyt tuossa!" arvelee mielessään tyttö eikä voi
olla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa
muka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari
vereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki
pyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä,
jos kuinka monesti pesisi.
Mitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja
oli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi
tytölle: "Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!" No, eihän
muuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan
sattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa,
niin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: "Millä sinä,
heittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!" Tytön täytyi
näyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin
siitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären
samassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.
Tyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä
ylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä
kuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja
itseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis
puuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät
venheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta,
kulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan
seisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä,
eikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja
koettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa
tuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No,
mitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu
kotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa.
Alkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa
Vetehinen päätänsä vedestä sanoen: "Antanet keskimmäisen tyttäresi
minulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä
ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Ukko ei raahtisi enää nyt toista
tytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen
pidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin,
kysyyhän uudelleen vain: "Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen
kuolet?" -- "Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe", vastasi
viimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle.
Siitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan
kotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle
tyttärellensä: "Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta
unohtui sinne."
Tyttö kun käskyn kuuli, se ei kauempaa arvellut, vaan juoksi rantaan
heti sitä isänsä kirvestä hakemaan, jossa kävi samoin ikään hänelle kuin
vanhemmallekin sisarellensa. Vetehinen tapasi hänet syliinsä siitä ja
vei kerallaan järveen kohta, jossa talonsa katsannan antaa hänelle
niinkuin naiselleen ainakin. Eletään, ollaan jonkin aikaa tuosta, niin
saapi Vetehinen kylässä käymään taaskin ja kaikki linnansa avaimet
jättää tytölle sanoen lähtiessään hänelle: "Joka paikassa voit sinä
minun poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et,
muistahan se." Mitäpä siitä. Tytär, vaikka kiellon kuuli, ei malttanut
olla aitassa käymättä kuitenkaan, ja Vetehinen kotiin palattuaan asiasta
kun tiedon sai, niin surmasi hänet kuin sisarensakin ja ruumiin työnsi
veriaittaan taaskin.
Kuluu muutaman aikaa tuosta, ja tytärten isä vanhalla paikallaan elelee
yhä, vaan on mielipahoissaan sitä, kun kaksi tytärtään oli täytynyt
Vetehiselle hukata, josta alkoi nyt kostoa pelätä itsellensä. No, eipäs
mitään. Sattui ukko muutamana päivänä valkamalla olemaan rannassa, siinä
verkkojaan levitteli kuivamaan, niin löytää somerolta hän virsut, nuo
somatekoiset ylen ja uudet. Katselee niitä nyt siinä, ajattelee
mieltänsä myöten: "No, kenhän noin hyvät, sievännäköiset virsut tuohon
jätti, eivät ne hukkaan jouda, korjaan heidät minä." Sen sanoi itsekseen
siinä ja pisti virsut jalkaansa lähteäksensä niissä astumaan kotiinsa,
vaan jalat alkoivat väkisellä pyrkiä toisaanne ja veivät häntä
rannemmalle yhä. Ukko kun käkesi kotiinsa kulkea, hän ei olisi suostunut
tähän, vaan koki hallita jalkojansa kuin ennenkin aina, pyrkien
edelleen. Ponnistelee siinä poloinen mies, jäykistelee jalkojansa, vaan
ei auta mikään; virsut kun olivat Vetehisen siihen rannalle asettamat,
ne veivät ukon ensimmältä rantaan ja siitä väkisellä järveen sitten.
Vyötäistään myöten oli ukkorukka jo sillä tapaa vedessä ennenkuin
älysikään koko seikkaa niiden virsujensa syyksi. Siinä vasta koettelee
virsuja jalastaan saada, vaan ei saa lähtemään heitä millään. Ei
aikaakaan tuosta, kun kohoaa taas Vetehinen järvestä kuin edellisilläkin
kerroilla ja pakajaa ukolle: "Sinä koska virsuni varastit, et pääse nyt
vallastani muulla, kuin et nuorinta tytärtäsi minulle antane." Ukko ei
antaisi, sääli on viimeistä tytärtään antaa, vaan jalkansa lähtevät
niissä Vetehisen virsuissa liikkeelle taaskin ja kulkevat syvemmälle
yhä, kunne seisoo ukko jo leukapieliään myöten vedessä. Siinähän
seisahtuivat kuitenkin kulkemasta, ja Vetehinen uudelleen pakisee
ukolle: "Antanet nuorimman tyttäresi minulle, niin lasken maalle sinut
tästä, muuten hukut tähän kuin hukutkin." Mitäs; täytyihän ukkorukan
luvata tyttärensä Vetehiselle viimeinkin, kun ei muustakaan apua nähnyt.
Sillä tavoin pääsi hän järvestä maalle ja läksi alla päin pahoilla
mielin astumaan kotiinsa. Siellä kun näkee tyttärensä, alkaa haastatella
häntä, sanoo: "Minä virsut laadin metsässä käydessäni ja tuonne rantaan
jätin turpoamaan vähäksi, käypä ne, lapseni, kotiin sieltä."
Eihän muuta; läksi tyttö isänsä asialle, vaan kun rantaan pääsi ja
virsuja rupesi liosta nostamaan, Vetehinen taas järvestä kavahti, sai
tyttären syliinsä ja vei kerallaan järveen kohta, missä hänellä kotinsa
oli. Siellä antaa talonsa katsannon tytölle niinkuin toisillekin
sisarille oli antanut, ja kun ajan päästä taas kotoaan läksi, niin sanoi
lähtiessään hänelle: "Täss' ovat taloni avaimet, pidä tallella hyvästi,
kunneka minä kotiin tulen; kaikissa voit sill'aikaa huoneissa käydä, elä
vain tuohon äärimmäiseen aittaan mene." Tyttö ei sanonut aittaan
menevänsä, jäi taloutta pitämään kotiin, ja Vetehinen sillä puheella
läksi matkaansa; vaan tietäähän sen naisten luonnon, malttavatko ne
kieltoa kuulla! Tuskin sai Vetehinen kotoaan lähteneeksi, kun alkaa jo
tyttö linnan huoneita katsella, eikä aikaakaan, niin jo äärimmäiseenkin
aittaan käypi. Siellä verisammion näkee hänkin ja säikähtää jo sitä,
vaan kun toiset sisarensa löytää surmattuina loukossa, tuotakos
kauhistuu hän vasta, ettei tiedä, kuhun saada, mihin mennä hädässänsä,
kaikki kävivät kasvotkin vaaleiksi ihan ja kädet hervottomiksi häneltä.
Olihan kuitenkin toimellisempi toisia; ei turhamaisesti sormukseen
ihastunut, vaikka näki sammiossa senkin, vaan kun ennätti pahimmasta
hädästään tointua, katseli tarkasti huoneen sisusta, mitä kaikkea siinä
oli, ja keksi muutamassa kohdin kaksi suleikkaa rinnatusten lautasella,
joiden oli kylkeen nimet kirjoitetut, toiseen: "Täss' on elävätä vettä",
toiseen: "Täss' on kuollutta." Niistä sen otti, jossa oli elävätä vettä,
ja juotti sisarillensa, niin ne eloon virkosivat siitä, vaan kuolleen
veden kaasi toisesta suleikasta toiseen, mikä oli tyhjäksi jäänyt, ja
pani asemelleen lautaselle. Vielä oli arkkuja, lippaita kaikenlaisia
aitassa, niin niistä kaksi isointa lipasta valitsi, joihin kätki
vanhemmat sisarensa, ja käski heidän siellä hiljaa pysyä, niin hän
heille hyvän neuvon pitäisi. Itse läksi aitasta pois koskematta sormusta
sammiossa, ja kun Vetehinen kotiinsa palasi, oli nöyrä häntä kohtaan
hyvin, alkoi puhutella häntä ja sanoi: "Sinulla tuo pitkä partasi kovin
on sotkuksissa pahasti, annas, selvittelen häntä." Sitä sanoessansa
sieppasi kamman ja alkoi siistiä Vetehisen partaa. Tälle tämä mieleen
kaikki, ja tyttö kun tunsi Vetehisen hyvällä tuulella olevan ylen, alkoi
taas pakinoida siinä sanoen: "Etköhän läksisi sinä, ystäväiseni,
isälleni minulta lahjaa viemään, tuohon olen lippaaseen kaikenlaista
kalua sitä varten pannut; kanna se minun kotiini sinne, vaan elä huoli
matkalla lippaaseen katsoa, sinun ei tulisi sen sisusta nähdä, ne minun
lahjani ilman joutavia akkojen laitoksia vain ovat." Vetehinen suostuu
tuumaan, ottaa lippaan olallensa, lähtee kantaa jytyyttämään sitä ja vie
tyttären kotiin saati katsomatta sisusta, vaikka lipas jykeä oli ylen.
Siihen jättää pihamaalle kuormansa sitten ja kulkee jäljelleen kotiinsa;
vaan talossa kun lipas aukaistiin, sieltä vanhemmat löysivät vanhimman
tyttärensä elävänä, ihmetellen, ihastuen sitä.
Kului muudan päivä siitä, niin jo toisen sisarensa tytär samatse
kannatti Vetehisellä lippaassa kotiinsa ja itse sillä välin tuumaa piti
kotona, millä hänkin Vetehisen vallasta pääsisi. No, ei muuta; huhmaren
vaatetsi omiin pukimiinsa ja pirtin katolle asetti istua kököttämään
kuosali käteen; itse lippaan kantoi pihalle, johon pistäytyi sisälle
kuin toisetkin sisarensa, ja paljon tavaraa otti keralla. Siitä kun
Vetehinen kotiinsa tuli, tyttö lippaasta haasteli hänelle: "Lähde,
ystäväiseni, vielä kolmannesti minulta lahjaa kotiini viemään, tuo lipas
kuljeta vanhemmilleni sinne." Vetehinen luuli tyttären tuvan katolta
haastavan ja läksi viemään lipasta ollakseen hänelle mieliksi. Kulki
hyvän matkaa jo kanneksien, kuljetellen sitä, vaan laskee lippaan
maahan, sanoo: "Raskaspa tämä on, jos katson, mitä sisässä ompi." Jo
rupeaa aukaisemaan kantta katsoakseen sisusta, vaan tytär lippaasta
huutaa samassa: "Elä katso, mitä joutavia katsot, enkö minä kieltänyt
sinua." -- "Ka, vieläpähän näkee tuvan katolta tyttö", arveli Vetehinen
tuosta, "varsin se, näenmä, sinne sitä varten istuutuikin, että näkisi
etäälle." Siitä lähtee hän lipasta kanneksimaan taaskin ja vielä jonkin
matkaa kuljettaa sitä, niin jo uudestaan rupeaa aukaisemaan lipasta
nähdäkseen sisusta, vaan tytär silloin hiljemmin puhuu lippaasta, sanoo:
"Elä katso, elä katso; kuinkas puhe oli!" No, ei katsonutkaan Vetehinen,
luuli tyttären aina vain tuvan katolta haastavan ja sai kantamaan
lipasta edelleen, vaan murisi itsekseen tuossa: "En enää toiste lähde
naiseltani lahjaa viemään, kun näin ovat nämä hänen lippaansa jykeät."
Miettiessään näitä pääsi jo matkansa perille ja lippaan jätti portaiden
eteen pihamaalle, josta itse kulki kotiinsa takaisin. Siellä tyttö istuu
tuvan katolla yhä, niin Vetehinen pihaan päästessään huutaa hänelle:
"Oletko jo kalat murkinakseni keittänyt?" Toinen ei katolta virka
mitään; ka, mitäpä huhmar pakajaisi! Mitäs, astuu Vetehinen pirttiin,
vaan ei näe ruokaa valmistetun siellä, niin tulee takaisin pihalle ja
sanoo katolla istujalle: "Etkö ole kaloja keittänyt? Minä joka päivä
järvestä kaloja kannan, vaan sinä ne aitassa annat märätä etkä edes
ruokaa laadi, vaikka sinun asioitasi minä olen juossut, että siihen olin
katketa matkalla." Toinen ei siihenkään vastaa mitään, istua kököttää
vain toimessaan katolla. Tuopas pistää jo Vetehisen vihaksi, eikä tiedä
hän neuvoa muuta, vaan kapuaa itsekin katolle ja lyödä kamahuttaa
naista, kun ei tuo edes puhetta antanut hänelle. Mitäs siitä, huhmar
vieree katolta alas, ja Vetehinen vahingossa putoaa perästä, päälleen
tuiskahtaa tuvan seinukselle pahasti. Siitä kun vähissä hengin selvisi
sitten, vetäysi äärimmäiseen aittaansa heti, missä elävätä vettä
paratakseen joisi. Kohta löytääkin vanhasta paikastaan suleikan, jossa
parannuksen ainetta tiesi olevan, ja ottaa hyvän ryyppyisen siitä, vaan
tytär kun suleikkaan oli kuoleman vettä kaatanut, Vetehinen juomasta
päästyänsä meni tainioksi ja kuoli. Tyttäret saivat häneltä rauhassa
elää sitten ja vanhassa kodissaan asua kuin ennenkin hyvästi. -- Sen
pituinen se.