Oli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään
sille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: "Minnekäs sinä menet?"
-- "Läksin kummia etsimään lapselleni", vastasi toinen. "No, ota minut
kummiksi", sanoi vieras. "Mikäs mies sinä olet?" kysyi toinen. Vieras
sanoi: "Minä olen Jumala." -- "En minä Jumalaa ota kummiksi", vastasi
mies, "hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee
tasaista." Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten,
niin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: "Minnekä menet?" -- "Kummia
etsimään lapselleni", vastaa hän sille. -- "No, ota minut kummiksi",
sanoo se vastaantulija. "Kukas sinä olet?" kysyi kummin etsijä. Vieras
sanoi: "Minä olen Surma." -- "No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet
kunnon mies", sanoi toinen, "et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta
etkä vanhaa, teet kaikille tasaisen."
Siitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan
ristityksi, niin kysyy isältä: "Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?" --
"Antaahan se jotakuta", vastasi isä. "No, antaa pitää sitten minunkin",
sanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa
semmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä
pois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha
milloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi,
joka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: "Missä
kuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos
minä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan
kun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä
tämä paranee'; ja se paraneekin siitä."
No, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja
tuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo
kuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär
sairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä
noutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia
palkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan
parantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä
ei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia
tällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin
kuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan
semmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen,
josta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut
tulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen,
hyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa,
josta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan
Surma tuli ja suhahti korvaan hänelle: "Nyt minä tapan sinut itsesi, kun
et kuninkaan tytärtä antanut tappaa." Mies säikähti sitä ja alkoi
rukoilla: "Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta
lapsilleni vielä neuvoisin!" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi
kuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä,
jotka hän jälkeensä jättäisi.
Astuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi
matkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen
yöksi. "Hyvin täällä saisit yötä viettää", vastasi isäntä, joka oli
nahkojen valmistaja viraltansa, "vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin
tuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot
käyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa." Mies vaikka
kuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo
matkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi
isännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi,
eikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies
sinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: "Mikä mies sinä täällä minun
huoneessani olet?" -- "Minä olen matkaavainen", vastasi mies kavahtaen
unestansa. "No, ei tässä ole tilaa sinulle", virkkoi kehno, "mene
matkaasi täältä!" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: "Eiköhän tässä nyt
kahden sovittaisi sentähden?" -- "Emme sovi", vastasi kehno, "tämä huone
tulee minusta yksinänikin täyteen." -- "No, näytäpäs, miten sinusta koko
huone täyttyy, en usko tuota muutoin", sanoi mies. Kehno oli koetukseen
valmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä
parkkiastioiden välissä säilytetyksi. "Eikös ala nyt olla huone jo
minusta täysi?" sanoi hän siitä, "vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka
kuin pieneksi kävisin!" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron
lakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: "Tokkohan tuohon minun
kukkarooni sopisit?" -- "Hoh", sanoi kehno, "tokihan minä siihen ainakin
sovin!" -- "No, koetapas, sovitko!" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä
näyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan
toinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen
sinne. "Olehan tallessa siellä!" ajatteli mielessään siitä nyt mies,
nosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi
talon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla
hankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.
Kehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille
kiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan
ollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: "Ole valmis, nyt minä sinut
tapan." -- "No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta
lapsilleni hyvästit jätän", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään
rahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet
toinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa
kolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä
kun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta
kolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut
enää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään
siitä tappoi hänet samassa.
No, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään
taivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, "Jumalata petturiksi
sanoit, et sinä tänne kelpaa." Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi
lähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas
sisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: "Tämähän se meidän
päämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!" No, kun ei päässyt miehen
henki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se
syntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. -- Sen pituinen se.