Poika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten
alkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata
niillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli
häntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja
pyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa
antaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa
hän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja
antoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt
pojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: "Pidähän tämä muistona minusta, ja
mitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain:
'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä." No, otti
poika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee
toisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista
eväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: "Ei minulla ole kuin
nämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin
kerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta
Jumala huolen pitää", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän
suuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: "Pidähän
nämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat
aina." Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan
edellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin
kerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei
olisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä
sanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli
kuolemassa. "No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet
tarvitsevainen", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle.
Kerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron
sijaan sanoen: "Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista
vain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat."
Poika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi
tietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa
kuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti
tuosta ukolta saamansa laukun, arveli: "Jahkapa olisitte te minun
laukussani!" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei
muuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet
ennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli
hän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen
täytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä
herää isäntä ja tulee portille, kysyy: "Mikäs mies ja mistä sinä olet,
kun näin yöllä kuljet?" Poika silloin muutamia hanhia laski portin
alatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi,
jos yösijan saisi. "Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani", virkkoi
isäntä, "tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole
rauhaa saanut pirulta." -- "Kyllähän siellä toimeen tulee", vastasi
poika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. "No, saat
siellä olla, kun vain rauhaa saanet", vastasi isäntä ja laski pojan
portista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan
neuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa
ollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: "Kukas
täällä minun huoneessani on?" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti
pirua ja sanoi iloissansa: "Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme
korttisille!" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit
käsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli
voitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan
määrättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan
pojalle: "Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit." -- "Elähän
joutavaa suutu", vastasi poika, "saat rahasi takaisin ja vielä saat
lisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee
täyteen, kun vain kädessään puistelee sitä." Samalla otti vanhan
kukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle
sanoen: "Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä
on ihan." -- "En usko, että se tyhjä on", vastasi piru, "annas, käyn
itse kukkarossasi katsomassa." -- "Käy vain katsomassa", sanoi poika ja
laski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla
kiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun,
jonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.
Aamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja
kysyi: "Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?" -- "Hyvin nyt rauhaa
saapi, piru kun on kukkarossa", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka
piru nyt pienessä paikassa oli. "No, elähän mitään, vai siellä se nyt
on?" sanoi isäntä ihastuen sitä, "no, sitten sinä vasta, mieskulta,
minulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun
huoneestani pois." -- "Kyllähän sen pois saapi", vastasi poika, pisti
kukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään
kaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja
pyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine
paja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät
tulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi
olemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa,
jossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään
sitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua
kivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru
ensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: "Elkää, Jumalan
luomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois", vaan
poika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. "Kyllä se
nyt on kuollut", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä.
Poika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun
kukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä
pakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan
juoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.
Poikaa pidettiin nyt siinä pirun jättämässä talossa hyvänä; isäntä
syötti häntä, juotteli kaikella mokomin, ja muutkin kaupunkilaiset
osoittivat kiitollisuuttaan hänelle, kun he hänen avullansa pahasta
vieraastaan pääsivät. No, hyvä tämä; vaan ei kauan sitä iloa kestänyt.
Piru oli kaupunkilaisille äkäinen siitä, kun torilla pieksettiin, ja
piiritti suurella voimalla koko kaupungin ahdistaen sitä niin kovasti,
että kaupunkilaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka pirun pois
ajaisi. Mies kun kuuli tämän, ilmoitti kaupunkilaisille, että kyllä hän
pirun saa pakenemaan. Pani hevosen valjaisiin ja otti kolme täysinäistä
ja kolme tyhjää tervatynnyriä rekeensä. Sen tervakuormansa ajoi hän
keskelle toria ja huusi kaupungin piirittäjätä kaikkien asukasten
puolesta siihen puheellensa. Piru tuli, ja mies alkoi puhutella häntä,
sanoi: "Ryypätkäämmepä ryyppy viinaa puheen aluksi." Piru oli siihen
valmis, ja mies käski hänen täysinäisestä tynnyristä juoda, vaan itse
oli juovinansa tyhjästä. Piru pani suunsa tapinreiälle, ja kun kerran
kallisti vain tynnyriä, niin ryyppäsi sen tyhjäksi ja kiitteli miehen
viinaa hyväksi. Siitä ruvettiin sitten kaupungin piirittämisestä
puhumaan, ja vähän ajan päästä sanoi mies taaskin pirulle: "Ottakaamme
toinen ryyppy, niin paremmin sujuu puhe!" -- "Kyllähän se niin on",
vastasi piru, ja ryypättiin taas uudestansa: mies oli tyhjästä
tynnyristä juovinansa, vaan piru jo toisen tervatynnyrin pani vatsaansa.
Ryyppäämästä päästyä rupesivat sitten pakinoimaan taas keskenänsä, ja
mies kysyi pirulta: "Etköhän heittäisi koko kaupungin piirittämisen?" --
"Ei minun käy sitä heittäminen", vastasi piru. No, kun ei muusta apua
ollut, sanoi taaskin mies: "Kurkku tässä kuivaa haastellessa,
ryypätkäämme, hyvä vieras, tästä vielä viimeinen ryyppy!" Samassa antoi
jo kolmannen tervatynnyrin ryypättäväksi pirulle, joka tyhjensi sen
kohta, vaan itse oli tyhjästä tynnyristä juovinaan taaskin ja alkoi
juomasta päästyä puhutella toveriansa, sanoi: "Puhutaan sinun saavan
itsesi niin suureksi kuin ikään tahdot, onko se totta?" -- "Tosi se on",
vastasi piru ja isonsi itsensä niin suureksi, että tuli koko tori
täyteen hänestä, ja miehen täytyi torin nurkkaan väistyä tieltä pois.
Säikähtäen sitä sanoi hän pirulle: "Sanotaan sinun saavan itsesi niin
pieneksikin kuin tilaisuus vaatii; koetapa nyt, kuinka pieneksi pääset."
Kuultuansa tämän hoikkeni piru hoikkenemistaan kohta ja ujutti ruumiinsa
niinkuin rihmasäikeeksi ohueksi, kysyen mieheltä: "Enkös ole nyt pieni
ja ohut?" -- "Kyllä olet", sanoi mies, "vaan koetapas, sovitko tuosta
tapinreiästä sisälle?" -- "Tokihan tuohon sovin", vastasi piru ja
vyyhtäysi tapinreiästä tynnyriin näyttääkseen pienuuttansa; mutta mies
oli varoillansa ja pyöräytti tynnyrin tapin kiinni. Piru jäi sillä
tavoin tynnyriin eikä päässyt omin voiminsa sieltä poikkeen, vaan alkoi
rukoilla miestä, sanoi: "Päästä minut irti, niin pakenen koko
kaupungista enkä viiteenkymmeneen vuoteen vaivaa ketään tällä seuduin
asuvaista, vaan teen meren saareen itselleni asunnon ja elän
yksinäisyydessä siellä." Mies kun arveli asiata, laski sillä ehdoin
pirun tynnyristä, ja vanha mies pakenikin kaupungista, vaan sanoi
lähtiessään miehelle: "Minä määräajaksi pakenen nyt täältä enkä käy
kaupungissanne, jos tulen, saatte tappaa; vaan jos kuka sillä aikaa
tästä kaupungista käypi minun saaressani, niin minä taas sen saan
tappaa." -- "No, olkoon liitto semmoinen!" vastasi mies sanoen pirulle
hyvästit.
Mitäs ollakaan; se mies asettui nyt siihen kaupunkiin asumaan ja sai
kaupunkilaisilta sen palkinnon, mikä oli luvattu. Kuluipas muutama vuosi
rauhassa siinä, niin sattui se mies kerran olemaan kalassa, niin nousi
merellä raju tuuli semmoinen, joka ajoi hänen venheensä muutaman saaren
rantaan. Siinä saaressa oli pirulla asuntonsa, vaan tuota ei mies
tietänyt, vaan asettui tuulta pitämään rannalle ja rupesi keittämään
kalojansa päästäkseen ruoalle. Tuskin sai patansa tulelle, niin tuli jo
pirukin rantaan ja alkoi hätyyttää häntä, kysyi: "Miksikäs venheinesi
minun saareeni tulit?" -- "Tuuli ajoi", vastasi mies. "No, muistatkos
liittomme?" kysyi piru, "nyt minä sinut tapan." -- "Annahan, keittoni
saan syödä ensinnä", sanoi mies. "No, keitähän ruokasi valmiiksi",
vastasi piru ja istui odottamaan sitä koetellen kaikella tavoin pelottaa
miestä. Tämä kun ei ollut asiasta ollaksensa, näytti piru viimein
hampaansa, jotka olivat suuret kuin petkeleet ikään, ja kysyi: "Oletkos
tuommoisia hampaita ennen nähnyt?" Mies siihen ei vastannut muuta, vaan
sieppasi kiehuvan patansa tulelta ja paiskasi pirua sillä silmiä vasten,
kysyi: "Oletkos tuommoista ruokaa ennen syönyt?" Kuuma kalakeitto poltti
siinä nyt silmät pirulta, joka huutaen juoksi rannalta poikkeen; vaan
mies hyppäsi venheeseensä ja pääsi elävänä kotiinsa.
Kului jonkin aikaa siitä, niin alkoipas miehestä itseksensä eläminen
ikäväksi käydä. "Saisipa nyt akka ottaa", arveli hän siitä ja kosi
muutaman kauppiaan tytärtä, vaan kaupunkilaiset kaikki pelkäsivät häntä,
eikä kukaan antanut hänelle tytärtänsä, vaikka kyllä tiedettiin, että
hän vallan rikas oli. Tästä suuttui mies kaupunkilaisiin ja ajatteli
mielessänsä: "Tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin;
lähden maata matkaamaan, ja kuka vaimonpuoli ensiksi vastaani tulee, sen
otan naisekseni." Sillä tuumalla läksi hän kaupungista maalle päin
kävelemään ja käydä astuksenteli tietä pitkin, kunne tuli köyhä
kerjäläistyttö vastaan, niin hän sen tytön kihlasi morsiamekseen ja vei
vaimokseen kotiinsa. Elivät, olivat sitten aikansa yhdessä, kunne vaimo
lapsen teki, niin isä olisi ristittänyt poikansa, vaan ei saanut kummia
sille kaupungista. "No, tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon
nytkin", arveli hän mielessänsä ja läksi tietä myöten astumaan. Vähän
matkan päässä tuli vastaan mies, joka sanoi olevansa Kuolema, niin hän
sitä pyytää kummiksi. Kuolema tuli, ja kuljettiin yhdessä kaupunkiin,
jossa saatiin nyt lapsi ristityksi. Kuolema siitä kysyy isältä:
"Tuleekos minun jotakin kumminlahjaa antaa?" -- "Ainahan se tapa on
ollut semmoinen", vastasi isä, "vaikk'ei siihen määrää ole, vaan
annetaanhan lahjat sitä myöten, miten kummin varat kannattavat ja
asiassa muutoin käypi." -- "No, olisi minulla voidetta semmoista", sanoi
Kuolema, "että sillä kun voiteleepi, niin paranee sairas, jos suinkin
paratakseen lienee." -- "Kyllähän tuo jo kumminlahjaksi sopisi, vaan
mitenkäs sitä voidetta käytetään?" sanoi mies. "Helppo sit'on
käyttäessä", vastasi Kuolema, "kun sinä voiteinesi sairaan luokse tulet,
ja minä jalkapuolessa lavaa seison, niin sairas siitä sinun voiteestasi
paraneepi, vaan jos minä sairaan pääpuolessa satun olemaan, niin ei pidä
voidetta antaakaan, sairas silloin kuolee kumminkin."
Mitäs ollakaan. Mies kun sai Kuolemalta sen voiteen semmoisen, hän sillä
paranteli ihmisiä paljon ja tuli siitä nerostaan niin kuuluksi kaikille,
että häntä kuljetettiin ympäri maailman sairasten luona. Kävipä
muutamassa kaupungissa kuningas sairaaksi sitten, eikä nähty neuvoa
muuta, vaan haettiin se mies häntä nyt sillä voiteellaan parantamaan.
Mies meni, vaan kun kuninkaan luokse tuli, näki jo Kuoleman pääpuolessa
seisovan. Keksittyänsä tämän mies ei nähnyt muusta apua olevan, vaan
päätti pettää Kuolemata ja teetti kuninkaalle semmoisen lavan, joka
pyöri niinkuin kerinkakko navalla, ja rupesi ehtimiseensä pyörittämään
sitä. Kuolema kyllä koki pysyä pääpuolessa yhä, ja juoksivat kumpikin
peräkkäin siinä, vaan mies yht'äkkiä tempasi lavaa toisaanne päin
juostessansa, niin Kuolema lankesi lattialle. Toinen silloin pääsi
kuninkaan pääpuoleen ja sai häneen voidettaan pyyhkäistä, niin se siitä
parani ja tuli terveeksi kohta. No, siitäkös miestä nyt kuninkaan
kartanossa hyvänä pidettiin ja palkinto annettiin hänelle hyvä; vaan
Kuolema oli miehelle äissänsä ja peloitteli häntä, sanoi: "Aha, paha
äijä, käskinkö minä sinun niin tehdä, nyt tapan minä sinut itsesi." Mies
ei säikähtänyt tuota, hänellä kun oli se entinen laukkunsa matkassa,
vaan silmäili vastustajaansa ja sanoi: "Jahkapa sinä minun laukussani!"
niin samalla meni Kuolema laukkuun. Siitä lähtee mies laukku selässä
kulkemaan, niin rupeaa Kuolema rukoilemaan häntä, sanoo: "Laske,
veikkonen, minut täältä, niin en ikäpäivänä tapa sinua, kun nyt irti
pääsen." -- "No, tehkäämme liitto", sanoi mies, "kun kolmekymmentä
vuotta antanet vielä minun rauhassa elää, enempää en vaadikaan, niin
pääset laukustani ulos!" Kuolema suostui tähän ja sanoi laukusta
päästyään miehelle: "Ne kolmekymmentä vuotta saat siinä rauhassa elää,
kun et koskaan 'Kas-niin!' sano, vaan niin pian kuin sen sanan sanot,
kuoletkin heti."
No, mies vältti nyt monta aikaa sitä kiellettyä sanaa, ettei "Kas-niin!"
sanonut, ja paransi taas paljon ihmisiä sillä kuolemalta opitulla
keinollansa; mutta Kuolema kantoi hänelle yhä kuitenkin vihaa siitä, kun
hän petoksella kuninkaan paransi, ja pyysi kaikella keinoin tappaakseen
häntä jo ennen aikojansa. Senpä vuoksi kulki miehen poikessa ollen hänen
kotiinsa ja kirjoitti tuvan seinät sisältä ja ulkoapäin sitä yhtä sanaa
täyteen vain: "Kas-niin!" -- "Kas-niin!" -- "Kas-niin!" -- No, mies kun
kotiinsa tuli ja tuvan seinät näki tuhratun näin pahasti, kysyi
vahingossa emännältään heti: "Sinäkö tähän 'Kas-niintä' näin paljon olet
kirjoitellut, vai kuka nämä tuvan seinät näin on pilannut?" Siinä tuli
sen pahan sanansa nyt sanomaan, ja Kuolema samassa tuli noutamaan häntä,
kysyi: "Lähdetkös nyt matkaani?" -- "Täytyneehän minun lähteäkseni",
vastasi toinen ja sai laukku selässä niinkuin hän matkastaan oli
palannut, Kuoleman kanssa kulkemaan. Tämä kuljettaa nyt miestä toisiin
maailmoihin, ja tullaan ensinnäkin taivaan portille. Siinä Kuolema
kolkuttaa ovelle ja kysyy: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia
lyömään?" -- "Ei tänne kelpaa, Hiiteen se on vietävä!" vastattiin
ovelta. No, Kuolema kantaa nyt miehen siitä Hiiteen ja kysyy taaskin
ovelta: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" --
"Kelpaa", sanottiin Hiidestä, "täällähän semmoinen onkin omansa", ja
mies laukkuineen päivineen laskettiin sisälle. Hän ei kuitenkaan
hämmästynyt tuota, vaan kun näki vanhan tuttavansa siellä, niin tervehti
häntä ja sanoi: "No, ympäri mennään, yhteen tullaan, täällähän minun on
vanha korttikumppalini vielä elossa, emmekö rupeaisi korttisille?" --
"Saisipa ruveta", vastasi piru, "vielähän minulla olisi sinulta vähäsen
siitä ajasta perittävääkin, kun viimeksi korttisilla olimme." No, ei
muuta, ihmisen henki pantiin voitolta aina vetoon, ja mies sai ne
entiset korttinsa laukustaan, ja ruvettiin piyviä lyömään niillä. Siinä
mies tuli voitolle niinkuin ennenkin, ja kun hengen aina voitti, sanoi
samassa: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin se silloin meni talteen
sinne. Sitä tekoa tehden oli jo kuusituhatta henkeä päästänyt pirun
vallasta ja saanut ne laukkuunsa, kun piru suuttui viimeinkin ja ajoi
hänet laukkuineen päivineen Hiidestä pois.
No, kuolema kun ei sielläkään saanut miehelle sijaa, vei hänet uudestaan
taivaan ovelle ja kysyi: "Kelpaako se mies tänne, joka kuusituhatta
henkeä pirulta voitti?" -- "Ei kelpaa", sanoi ovenvartija. "Eivätkö
nekään henget kelpaa?" kysyi uudelleen Kuolema. "No, ne kelpaavat",
sanoi ovenvartija, "missäs ne ovat?" -- "Ne ovat tämän miehen laukussa",
vastasi Kuolema, ja laukku otettiin taivaaseen heti. Mies kun näki
tämän, sanoi suruissaan siitä: "Jahkapa itsekin olisin omassa
laukussani!" ja samassa pyörähtikin omaan laukkuunsa ja pääsi muiden
henkien joukossa sillä keinoin taivaan ovesta sisälle. Kuolema jäi
seisomaan ovelle, vaan ei pahastunut toisen menoa, vaan arveli: "Hyvä
kun tuosta tuollakin pääsin, jo häntä sain kylläkseni kanneksia!" ja
läksi sitä tietään matkaansa.