Ennen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli
nimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi
poikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa
maahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne
kunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies
kumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen
puu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan
nuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat
kulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat
tiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä
sieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä
pienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut
ketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain
pöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä
pahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä
haastaa hänelle, sanoo: "Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?"
-- "Sentähden", vastasi poika, "kun naimaan läksin tänne enkä nyt
morsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan." -- "Nai sinä minut!"
virkkoi hiiri. "Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?"
sanoi poika. "Nai sentähden", kehoitti vain hiiri, "et kadu kauppaasi."
-- "No, yhtä paljonhan taitaisi olla", vastasi poika eikä sen enempää
virkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki
kotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta
kotiintulijalta: "Minkäs metsästä löysit?" -- "Kyllä hyvän löysin",
vastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.
Aamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin,
oliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät,
vaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua
kauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. "No, teidän pitää
nyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan", sanoi siitä isä ja käski
ensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin
määräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa
heillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan.
Tuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri:
"Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?" -- "Tulin
antimiasi saamaan", vastasi nauraen poika, "isäni käski jokaisen
poikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata." Kuultuaan
sen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä
kasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne
toivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen
leivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi
tehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa
kotiin.
Toissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat
leipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin
hyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli
rukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman
pojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen
leivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen
koetuksen, sanoi: "Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa
kangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta
kutomaan." Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä
oli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri
taaskin kysyy entiseen tapaansa: "Mitäpä sulhaseni, haette?" -- "Isäni
käski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt
hakemassa", vastasi poika. "Vai niin", sanoi hiiri, tavoitti
porokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin
viimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä
joutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli.
Saatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa
olleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat
emännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä
ruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne
saatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa
kangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi,
ja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan
hiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa
sattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi
heiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat
näyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen
ja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta
kangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä:
"No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?" --
"Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi", vastasi viimeinkin poika ottaen
lakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset
pojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä
kangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan
otti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää
niin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty.
No, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään
veljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän
kankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi
heidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät
isäänsä.
Ollaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas
luoksensa, sanoo: "Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun
nähdäkseni, kuka parhaan on saanut." Kuultuaan tämän läksivät veljekset
yht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat
morsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi
metsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: "Isäni tahtoo nyt nähdäksensä
sinua." -- "No, kun tahtoo, niin lähdemme", vastasi hiiri, valjasti
viisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui
itse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun
näki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: "Mitenkäs saatan
minä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille,
ja isäni suuttuu ehkä." -- "Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle
vain!" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa
komeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan
kotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava,
niin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka
pysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: "Mitäs joukkoa se
tämmöinen matkue on!" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen
virtaan.
Poika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun
morsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen.
Hänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli
uponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja,
joiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan
seisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä
kummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle
istumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella
toveriansa, kysyy: "Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani
morsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan
paha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää
hiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut
kuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä
virtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä
tyttärenä vierelläsi." -- "Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!" sanoi
poika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa.
Toiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat
silmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla
hevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein
kummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä
eivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin
poika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli
nyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan
heidän jälkeensä.