Oli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää
hyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi,
turjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet
viimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat
täyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu
luoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: "Nyt te menkää kosiin tästä,
huomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla." Pojat
valmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä
lähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset,
vaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään.
Menipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi
itsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti
mielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana
kappaleen. "Minulle kun ei isäni antanut niin mitään", arveli hän
itseksensä, "minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli
kukaan." Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen,
ja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä
minne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä
verran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan.
Siihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei
niin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies
ei tuota liioin oudostunut: "Onhan", arveli, "mökkilöitä metsässä
monestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään." Siitä astui jo
arvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne
istuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: "Minnepä miehellä
matka?" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: "Sinä kun
et matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä
tarvitset tietää?" -- "Sanohan kuitenkin, minne on matkasi", pakisi
hiiri, "ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran
toistaan auttelee." No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti
puhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti:
"Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!" -- "Ka, ota sinä
minua morsiameksi", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä,
kussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen
pakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun
siitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa,
arveli: "No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan
morsiamenkin, jopa vienkin!" Näin tuumaillen ottikin hiiren
morsiameksensa, kihlasi samalla.
Oli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri
nostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä
oli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti
hiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet
vielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat
matkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki
kuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin,
vanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja
nuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin
istuneeksi, kysyi kuningas: "Onko teillä morsiamet tietyssä?" -- "On",
virkkoivat kaikki. "No, hyvähän tuo!" sanoo siitä kuningas, kysyy
vanhimmalta pojaltansa: "Kenenpä sinä kihlasit?" -- "Ministerin
tyttären", vastasi tämä. "No, kenenpäs sinä, poikaseni?" kysyi kuningas
toiselta. "Senaattorin tyttären", vastasi toinen. "Hyvä", sanoi siitä
kuningas, "hyvä sekin, poikaseni!" -- "Vaan entä sinä", kysyi hän
nuorimmalta pojaltansa, "tokko sinä, turilas, sait morsianta
kihlanneeksi?" -- "Sain", virkkoi poika. "Vai sait; no, mistäpä sinä
kihlasit?" kysyi taatto. "Metsästä minä kihlasin." -- "Kenetpä sieltä?"
sanoi kuningas. "Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa", vastasi poika
kierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa
isälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. "Voi sinua!" sanoi kuningas
kuultuaan tämän, "turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma,
eläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky."
Poika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja
palveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin,
oltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän
lähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä
luona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa
siitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: "Teidän pitää nyt,
poikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun
yhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa
tekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä
tekemään." Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi
menevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee
hiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt
käsky oli. "No, se on vähä asia", sanoo hiiri, "kyllä olut aamuun
valmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata." Mies, jolle se neuvo
sopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa
nukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: "Palvelijani
kuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä,
kaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten:
"Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta
pois?" -- "Palvelukseen", vastasi emäntähiiri, "menkää nyt, palvelijani,
käykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun
olut saada valmiiksi." No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat
juosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä
kaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta,
ken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.
Tuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: "Nouskaa jo
makaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä."
Syötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä
sitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan
maistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera
morsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä.
Vuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin
käyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla
ollen kysyy taatto: "No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?" --
"Saimme", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti
putellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista
olutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut
kuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi
toivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo
nuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: "Saitkos sinä, turilas, olutta?"
-- "Sain", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi
oluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää,
vaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo
on toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana
juonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt
isälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn,
ottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa.
Lopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se
niin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi
entiseen tapaansa: "Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!"
Päästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja
rupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen
tulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta
kesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun
tuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas
viittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä
pojillensa: "Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello
yhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada,
jotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri."
Kuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata
toimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa
kotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin
veli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy
sulholtaan heti: "Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?" Poika selvitti
asian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset
vitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka
semmoisia mistä voi saada. "Elkäähän olko millännekään!" vastasi hiiri,
"ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan
maata!" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin
ennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki
palvelijansa koolle, sanoi: "Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan
ympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!" Tuskin saikaan hiiri sen
haastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut
kuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon
kultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä.
Siinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat,
palkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin
sillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien
hänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn
olevan.
Poika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta,
vaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri
silloin sanoo hänelle: "No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää
itseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona
vanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa
teille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän
siitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne." Poika teki neuvon
mukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja
kun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli
sanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja
antoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet,
vaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi
hyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä
linnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan
päästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki.
Siellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee
koettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät
sen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei
siitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää
täyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan
siitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi
täyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen
vitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan
ummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen
sitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin
rikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen:
"Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa,
taattoseni." -- "No, turilaalla on turilaan pakinat!" vastasi kuningas,
"mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan."
Mitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen
majahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta
joutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa
hänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana,
niin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti
isänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen
mitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo
toiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja
alkaa haastaa pojillensa sanoen: "Teidän pitää nyt kunkin käydä
morsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna,
silloin pitää ollaksenne täällä." Sehän oli toisille veljille iloksi
vain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka
tähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään
ollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa
nyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun
se semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni
poikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun
pääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: "Terve tultuanne;
mitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!" --
"Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään", vastasi poika. "No, kun
läksitte, minä olen valmis", virkkoi hiiri, "olkaahan yötä täällä, niin
huomenna lähdemme." Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän
levolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua
kauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla
nostatti. "Nouskaa pois", sanoi, "jo on aika lähteäksemme; minä vain
käyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit." Sen
kun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan
alle ja viipyi siellä kotvasen.
Kuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan
yhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: "Jokohan tuo
nyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa
olla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä
tuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!" Näitä miettiessään ei
keksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo
kaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt
häneltä: "Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?" --
"Morsiantani vuottelen", vastasi poika. "No, minähän olenkin
morsiamenne", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa
kättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi
hyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain:
"Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte;
minun morsiameni on hiiri." -- "No, hiirihän minäkin olen", vastasi
neito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle.
Kotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin,
kauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan
tämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa
kaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni
loukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: "Minä kun kolmannesti
vain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde
kerallanne, hiireksi jäänkin."
Sillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen
siihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli,
vuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu.
Siitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä:
"Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan
kerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en
pahalla." Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan,
vaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse
asuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui
kuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli,
kaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan
tuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja
sepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten
puhutella häntä, sanoo: "Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini."
Tyttö vastailee: "No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär
niinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset." Siitä kävikin
sillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita
kuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin
lähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä
hevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika
mokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei
muuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili
sulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa
sanoen: "En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa,
se ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin
sopivammat." Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat
kirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla
semmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä,
nousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan,
jossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se
semmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.
Matka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen,
vaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä,
jossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla
viivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu
tunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun
tunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin
toiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan
niinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi
ja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.
Ruvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin
kaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja
syömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin
vieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien
morsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään;
vaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli
heitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi
kuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat
morsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain
vihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla
kysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä
vaunuissa istumassa: "No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen
tämmöisen löytäneeksi?" -- "Ka, johan sen, taattoseni, teille olen
sanonut", vastasi poika, "mitä metsällä on, sitä metsä antaakin:
metsästä se on minun morsiameni -- hiirestä." -- "No, sinulla on ne omat
pakinasi!" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi
nimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko
asiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän
oli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: "Minun isäni oli
ennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle,
kuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli
noita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi
hiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun
tiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden
en ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi
minut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin
olenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa."
No, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun
saada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan
linnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas
linnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin,
pääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken
aikansa hyvänä. -- Sen pituus se.